Kappale kauneinta vaara-Kainuuta, osa 3: Lähteiden jäljillä

Kevään ensimmäinen viikonloppuretki toteutui toukokuun viimeisenä viikonloppuna. En ollut vielä Puolangan kohdallakaan aivan varma että menisinkö Hossaan vaiko Siikavaaraan, mutta lopulta asian ratkaisi oma hajamielisyyteni, kun huomasin unohtaneeni tankata auton Puolangalla. Niinpä piti jäädä lähempänä olevaan kohteeseen, joten ajelin Siikavaaran laitamille Hallakulmaan.

Iltapäivä oli jo pitkällä saavuttuani lähtöpisteeseen ja sää oli helteinen, joten ajattelin että ekalle illalle riittäisi semmoinen muutaman kilometrin taival. Olin suunnitellut reitin siten, että kulkisin osan matkasta Ukk-reittiä ja osan omia polkujani pitkin ja viettäisin ainakin toisen yön jollain laavulla. Retken päätarkoitus oli tutkia vaaranrinteillä olevia lähteitä, joita olin merkkaillut gepsiin jo viime kesänä. Lähdin kävelemään Hallakulmasta Ukk-reittiä etelään päin kohti Poussuojan laavua. Jo alkumatkasta minulle valkeni totuus viime talven tykkylumituhoista. Polun seuraaminen oli miltei mahdotonta, sillä kaatuneita runkoja ja pudonneita latvuksia oli kaikkialla. Aika nopeasti tein päätöksen, että jos nyt pääsisin laavulle asti, niin en jatkaisi samana iltana enää siitä eteen päin, vaan nukkuisin kaikessa rauhassa yön yli ja lähtisin aamulla levänneenä ja luvassa olevan viileämmän sään voimin uhmaamaan noita risukoita.

Parin tunnin hikisen taivalluksen jälkeen pääsin viimein Poussuojalle. Matkaa kertyi vain neljä kilometriä, joten keskinopeus jäi vain kahteen kilometriin tunnissa. Vaikeakulkuista siis oli maasto. Laavulla oli omituinen olo kun tulia ei nyt voinutkaan tehdä kuivuudesta johtuen. Yleensähän aloitan leiriytymisen aina tulenteolla, mutta nyt piti vain istuskella ihmettelemässä että mistäs tässä nyt aloittaisi. :D  Pikkuhiljaa siinä alkoi kuitenkin toimeuta illallisen tekoon ja pedin valmisteluun.

Ensitöikseni sipulia pilkkoessani viilsin peukaloon hienon haavan. Juuri sitä vartenhan tietenkin olin talvella terottanutkin puukon oikein teräväksi, jotta sillä olisi sitten mukava viiltää sormeen. Sipuli hiiteen, puukko hiiteen ja purolle huuhtomaan käsiä ja haavaa. Sitten hiukan rahkasammalta haavan suojaksi ja takaisin laavulle kaivelemaan laastaria ja puhdistuspyyhettä rinkasta. Pyyhe oli toki kuivunut ajan saatossa ja laastaritkin olivat varsin onnettomia, mutta näillä oli pärjäiltävä nyt. Onneksi haava ei lopulta ollut kovinkaan syvä.

Ruoaksi oli perinteinen savukylki-sipuli-pottumuussisotkotus. Hyvin onnistui paistinpannunkin käyttö uudella pikkuisella risukeittimellä. Risukeitin oli ehkä vähän hölmö valinta kuivaan maastoon, mutta koitin olla sen kanssa extravarovainen. Kastelin nuotiopohjan huolellisesti ennen ja jälkeen keittelyn ja pidin keitintä ritilän päällä. Hyvä oli ateria, joskin melkoisen iso, joten koiratkin saivat siitä osuutensa. Hyvin näytti niillekin maistuvan. Jälkkäriksi vielä kupillinen vadillinen teetä ja Daim-pallo ja sitten makuupussiin. Koko iltana en ollut havainnut juuri yhtään sääskeä, mutta kappas kummaa, heti kun pääsin pussiin, niitä aloikin parveilla sankoin joukoin ensin koirien, sitten minun ympärilläni. Lopulta ei auttanut muu kuin viritellä sisäteltta rankiseksi, jotta sain nukuttua koko yön.

Yö meni sääskien takia vähän hömpsis, mutta eipä se nyt haittaa nättinä kesäyönä vaikka vähän valvoisikin. Aamulla joskus seiskan jälkeen ylös aurinkoiseen aamuun puurovesien keittoon.

Hyvin toimi sisäteltta rankisenakin.

Ei erityisen sievä viritelmä, mutta toimii.

Puuroa ja teetä.

Keittokalusto.

Jälkiaamiainen.

Lähtökuopissa.

Aamuhommissa vierähti se normaali parisen tuntia ja sitten vaan rinkka selkään ja menoksi. Lähdin viime vuoden talviretkellä käyttämääni reittiä, eräänlaista traktoriuraa pitkin suunnistamaan ensimmäiselle merkitsemälleni lähteelle. Pian piti kuitenkin poiketa uralta kokonaan omille poluille, ja näin kulku olikin paljon helpompaa, kun pystyi väistelemään rungot jo hyvissä ajoin. Minä sitten tykkään tällaisesta vanhasta vaarakuusikosta. Se on juuri sitä aitoa oikeaa metsää ja luontoa parhaimmillaan! Lähde löytyi, ja pidin sen luona pienen rinkattoman tauon. Istuin siinä puunrungolla hetken suklaata syöden. Järripeippo järräsi lähistöllä, mutta muuten metsä oli aika hiljainen, liekö porukka ollut juuri hautomassa uutta sukupolvea.

Ahomansikka oli kiva löytö.

Lähteessä näytti olevan vielä sulamisvesiä ja paljon neulasia, siitepölyä ja muuta ryönää.

Pikku tauon jälkeen matka jatkui kohti seuraavaa lähdettä, joka olisi lähellä erästä lampea. Ajatus oli pitää lähteellä lounastauko, mutta pidinkin sen lopulta lammen rannassa, koska paikka oli mitä ihanin.

Palokoroja löytyy täältäkin. Muistoja joskus kauan sitten
riehuneesta metsäpalosta.

Välillä löytyi myös karttaan merkitsemättömiä pienempiä hetteiköitä.

On siinä kuusi joutunut taipumaan moneen suuntaan etsiessään tietä kohti korkeuksia.

Nämä rinnesuot ovat myös yksi vaaraluonnon parhaita paloja. Nyt vaan vielä kovin värittömiä.

Täydellinen lounastaukopaikka.

Lammen niemekkeestä löytyi nuotiopaikkakin, mutta päätin kuitenkin keitellä lounasvedet ihan lammen rannassa, missä oli kosteaa suomättäikköä ja myös vesi käden ulottuvilla. Olin ottanut ruokatermariin aamulla kuumaa vettä siltä varalta, että en löytäisi riittävän kosteaa ja turvallista keittelypaikkaa, mutta nyt kun sopiva suomätäs kerran löytyi niin keitin uutta vettä. Laitoin keittimen alle sen oman alustan lisäksi vielä paistinpannun ja kastelin jo ennestään märän mättään ympäristöineen vielä märemmäksi ennen keittelyä. Olihan siinä mukava pitää taukoa kirkasvetisen lammen rannalla auringon lämmittäessä juuri sopivasti.

Kebabgryteä lounaaksi.

Jälkkärikin tietenkin.

Niin, vaikka lampi oli mielettömän sievä, niin en ollut kuitenkaan tullut tänne sitä katsomaan, vaan sitä lähdettä. Varsinaista lähdettä en löytänyt, se kun oli jossain maan uumenissa, mutta siitä lähtevä pieni puro, joka putkahteli välillä maan pinnalle, oli koko reissun lähteistä kaikkein kaunein. Mielen täytti suunnaton ilo siitä, että minulla on mahdollisuus juoda tätä maailman puhtainta vettä suoraan luonnosta keskellä kaunista korpimaisemaa. Pidän Suomen luonnossa monista asioista, mutta lähteet ovat kyllä siellä parhaimmiston kärkisijoilla, ja puhdas luonnonvesi yleensäkin.

Ei niin paljon hyvää etteikö jotain pahaakin, nimittäin kuten jo mainitsin, niin lammen rannalla olivat muutkin joskus taukoa pitäneet. Eihän siinä mitään, satunnaiset tulipaikat eivät minua (eivätkä luontoa) haittaa yhtään, mutta jostain käsittämättömästä syystä ihmisellä on lähes poikkeuksetta tarve kuskata luontoon kaikenlaista pärtöä ja jättää se myös sinne. Ei sellaista tulipaikkaa, missä ei jotain roskaa olisi. Missä ihminen, siellä törky.

Luonto on suuri roskis. Sinne vaan *ttu kaikki. 

No niin. Se lähes välttämätön idiotismin aihettama mielenpahoitus ja sitä seuraava paasaus on nyt tehty, joten jatketaanpas matkaa kohti seuraavaa lähdettä, joka olikin aika lähellä edellistä. Tämä lähde oli samantyylinen sulaveden täyttämä lammikko kuin ensimmäinenkin, mutta siitä virtasi kirkas, sievä puro, mikä kertoi että kyseessä on tosiaankin lähde. Matkalla törmäsin myös muihin pieniin lähteistä alkunsa saavaan puroihin. En lopulta pysynyt edes laskuissa kuinka monta niitä olikaan.

Tämä on metsää minun makuuni.

Kävin siinä oman pääni sisäistä keskustelua että otanko tältä lähteeltä jo suunnan Lakilammen laavua kohti vai käynkö katsomassa vielä yhden, jolloin matka pitenisi jokusen kilometrin verran. Matkanteko oli aika uuvuttavaa, mutta koska kello oli vasta niin vähän (jotain kolmen paikkeilla), niin ajattelin että samapa tuo on käydä vielä siellä yhdellä lähteellä nyt kun kerran täällä ollaan. Jäisi mulla hyvin iltaa ja toipumisaikaa laavulla kuitenkin. Tämä etappi olikin aika pitkä, reilut kaksi kilometriä. Matkahan ei sinällään kuulosta pitkältä, mutta tuossa maastossa se vei kuitenkin puolisentoista tuntia, paitsi maaston haastavuuden, niin myös matkalle osuneiden purojen takia. Niitähän kun ei voi oikein ohittaa ilman pientä ihastelutaukoa ja kuvien räpsimistä.

Viimeiset sadat metrit lähteelle seurailin siitä lähtevää pientä puroa. Lopulta se itse lähdekin sieltä pilkisti esiin, ja oikein sievähän se oli tämäkin. Tässä lähteessä näkyi sellainen kohta, missä vesi pulppuaa esiin pohjasta ja vähän siinä harmittelin kun ei ollut vedenpitävä kamera sattunut mukaan. Jos olisin kotoa lähtiessä jo ollut varma että päädyn tänne, niin olisin ehdottomasti ottanut sen mukaan saadakseni myös vedenalaista kuvaa.

Pidin pienen rinkattoman tauon vielä ennen viimeistä etappia Lakilammelle. Sääskistä ei ollut yön jälkeen ollut haittaa, mutta täällä niitä jälleen parveili. Onneksi uusi Haglöfsin hengetön retkipaitani osoittautui sääskenpitäväksi, kuten olin hiukan odottanutkin. Kangas on hyvin ohut ja hengittävä, mutta kuitenkin tiivis, joten sääskien kärsät eivät pääse sen läpi. Mitenkään lämmin tuo paita ei ole, mutta lämpimällä säällä ihan mahtava. Ilmeisesti olen siirtymässä Haglöfsin kannattajaksi, kun huomasin pukeutuneeni kyseisen merkin housuihin (Zircon pants, ovat muuten ihan huippumukavat nekin), paitaan ja hattuun. 

Lähteeltä otin melkolailla suoran suunnan kohti Ukk-reittiä, jota pitkin voisin käppäillä Lakilammelle. Alkoi pitkä ja aika uuvuttava nousu ylös vaaralle, mutta hiljakseen polku kuitenkin lähestyi ja viimein yhytin sen jossain vaaran laella. Polun seuraaminen kävi taas melko vaivalloiseksi kaatuneiden runkojen takia. Umpimetässäkin niitä toki oli, mutta siellä reitin hakeminen ja ennakoiminen oli jotenkin paljon vaivattomampaa kuin polun seuraaminen risukasojen joukosta monien pilkkapuidenkin ollessa nurin. Lopulta se laavu sieltä kuitenkin löytyi ja leiriytyminen saattoi alkaa.

Vaarojen laet ovat ihania paikkoja.

Latvukset ovat olleet kovilla.

Tarkemmin kun katsoo, niin aika harvassa puussa on enää latvaa.

Polku löydetty.

"Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää" - laulu soi jostain syystä päässä..

"Minä en liiku enää mihinkään."

Taas meinasin olla hukassa kun ei leiriytymistä voinutkaan aloittaa tulenteolla. No, päätin sitten antaa jaloille kylmän kylvyn lammen rannassa. Kylläpä niiden upottaminen märkään, viileään sammaleeseen tuntuikin mukavalta pitkän päivän jälkeen. Jostain syystä ei ollut pätkääkään nälkä, vaikka lounaasta oli jo aikaa ja energiaa oli varmastikin kulunut melko määrä päivän aikana. Pelkkä ajatuskin lämpimästä ruoasta ällötti, joten jätin sen yksinkertaisesti syömättä. Savukyljen loppu olikin jo vuorokauden lämpimässä läsittyään hiukan kyseenalaista evästä, joten syötin sen koirille. Kebabgryteä olisi vielä ollut, mutta kun se ei kerran maistunut, niin mitäpä tuota. Keitin kuitenkin vettä ja söin sitten marjasoppaa, teetä ja suklaata. Jotain pientä suolaistakin olisi kuitenkin tehnyt mieli, mutta olin pakatessa ollut typerä ja jättänyt suolaiset herkut pois matkasta. Aina pitäisi olla suolapähkinöitä tai jotain muuta pientä suolaista naposteltavaa mukana tällaisia tilanteita varten, varsinkin jos ei ole edes voileipää tai muuta äkkiruokaa mukana. No, henkiin jäin ja toivon mukaan muistaisin tuon asian vastaisuudessa. Lakilammen laavu sijaitsee suonlaidassa, joten maasto laavun ympärillä oli hyvinkin märkää vallitsevasta kuivuudesta huolimatta. Tulia ei siltikään ollut järkevää tehdä, mutta ainakin saatoin vähän paremmalla mielellä käyttää risukeitintä, vaikkakin toki edelleen varotoimia noudattaen. Pari kertaa oli lentokonekin lennellyt yli päivän aikana, lienevät olleet tarkkailemassa maastoa tulipalojen varalta.

Iltapalan jälkeen olikin jo aika painella makuupussiin lueskelemaan ja unta odottamaan.

Jalkakylpy.

Iltapala.

Kuten yleensäkin, retken toinen yö oli huomattavasti ensimmäistä sikeäunisempi. Sääskiäkään ei nyt ollut haitaksi asti, liekö hieman kovempi tuuli pitänyt niitä loitolla, taikka sitten ne eivät olleet täällä ylhäällä vielä kerinneet kuoriutua. Illan ja aamun aikana tuuli viilensi ilmaa siinä määrin, että piti kaivaa rinkasta untuvatakkia ja toppahousua päälle. Onneksi niin lämmintä retkisäätä ei olekaan että jättäisin ne pois matkasta.

Aamutoimet tein aika rivakasti. Puuroa, teetä ja viimeinen Daimpallo aamiaiseksi, kamppeet kasaan ja menoksi.

Sallia vielä nukuttaisi.

Aamumaisemaa.

Lakilampi on kaunis paikka. Viime käynnilläni oli metrin verran lunta.

Kaikki valmista.

Matka jatkui edelleen Ukk-reittiä pitkin kohti Hallakulmaa. Aina muutama kymmenen metriä polkua ja kiertämään, sitten taas polun haeskelua ja juuri kun se löytyy niin uudelle kierrokselle. Jne... Mietin siinä että aivan kuin joku pirulainen olisi tahallaan käynyt kaatelemassa puita juuri poikkisuuntaisesti polkuun nähden. Niin se luonto välillä järjestää jäyniä meille ihmisille, ja se on kyllä meille aivan oikein. Melkein saatoin kuulla Siikavaaran maahisten ilkikurisen hihittelyn menoani katsellessaan.

Hitaasti mutta varmasti matka silti eteni ja parin tunnin jälkeen olinkin taas lähtöpaikassani.

Aikamoinen on lumen paino kun näin järeän kuusen katkaisee.

Ympyrä sulkeutuu.

Reissu heitetty.

Niin se oli vuoden ensimmäinen viikonloppuretki heitetty. Rankka, mutta ihan mielettömän hieno retki oli, ja tuo kainuulainen vaaraluonto se vaan aina ilahduttaa ja ihmetyttää. Matkaa kertyi kaikkinensa noin 20 km, mikä ei ole paljonkaan, mutta tuossa maastossa ihan riittävä. Kuivuus ja metsäpalovaroitus tietenkin vähän söivät retkitunnelmaa kun tulet jäivät nyt tekemättä, mutta eipä se aina ole välttämätöntä niitä tehdäkään.

Siikavaarasta ajelin vielä mökille kukkia kastelemaan ja samalla lämmitin rantasaunan ja pulahdin järveen. Hain matkalla kaupasta eväät pientä mökkipiknikkiä varten. Ei hullumpi päätös muutenkin onnistuneelle reissulle.

Pieni kevätretki

Edellisen pikkuretken jälkeen en viitsinyt edes purkaa reppua, vaan nakkasin sen kaikkine varusteineen autoon lähtiessäni keskiviikkona mökille. Perjantaina sitten koitti jälleen uusi pieni retki. Lähdin liikkeelle taas aika myöhään ja käppäilin melko lähellä olevalle mäntykankaalle yöpymään. Siinä kankaalla on semmoinen kallioisempi alue, josta avautuu jopa vähän maisemaakin nuoren taimikon ylle. Osuin paikalle juuri sopivasti auringonlaskun aikaan ja ihastelin hienoa värimaailmaa.

Leiripaikan olisin halunnut löytää tuosta "kalliolta", mutta ei siinä oikein semmoista hyvää paikkaa ollut, joten palasin metsän laitaan, mistä löytyikin tasaisia paikkoja ihan valita asti. Vähän tylsää se tuommoinen nuori talousmetsä on, mutta se ilo siinä on, että telttapaikkoja riittää. Pystytin tällä kertaa vain sisäteltan sääskisuojaksi (kyllä, ne olivat jo heräilleet pistämään), kun oli kirkas ja tuuleton sää. Semmoisella ilmalla ulkoteltasta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tälläkään kertaa en iltatulia tehnyt vaan painelin suorilta telttaan unta odotelemaan. "Metsä" oli yllättävän hiljainen. Tai ei kai se mikään yllätys edes ole, puupeltomainen talousmetsä ei ole kovinkaan suosittu elinympäristö. Linnut viihtyvät paremmin luonnollisemmassa sekametsässä.

Leiri pystyssä jälleen.

Uni maistui ihan mukavasti, ja lämpötilakin oli ihan sopiva. Auringon kajastus näkyi taivaalla melkeinpä koko yön ajan, mikä oli taas yksi hyvä syy jättää ulkoteltta pois. Joka kerta kun kävi hereillä, sai ihastella taivaan värejä suoraan makuupussista. Migreenihän se herätteli kolmen aikoihin, mutta onneksi olen sen verran oppinut että lääke on syytä ottaa heti eikä 15. päivä. Niinpä sain aamulla herätä kivuttomaan päivään (joka toki kesti vain iltapäivään saakka).

Aamulla nukuin taas minun mittakaavallani katsottuna pitkään. Laitoin heti leirin kasaan ja siirryin kalliolle keittelemään teetä. Maasto oli niin kovin kuivaa, että varvikkoon en tohtinut risukeitintä laittaa, vaan halusin sen saada kiven päälle, ja paikkaan missä olisi jokin vesilammikko vieressä. Rinkkaa pakatessa huomasin kyllä tulusten roikkuvan läppätaskusta ulkona, mutta olin tukkivinani ne sinne takaisin. Sopivan keittelypaikan löydettyäni huomasin niiden kuitenkin pudonneen, joten nouduin käyttämään tulitikkuja tällä kertaa. No, pääasia että teet tuli keiteltyä, ja maasta löytyi vieläpä mahtavantuoksuisia tervasoksia polttopuuksi. Lämmin aurinkoinen aamu kruunasi aamupalahetken.

Aamuhetkiä

Puhelimen laajakulmakamera nappaa aina kappaleen vihreää suojakuortakin kuvaan mukaan.

Aamupalalla viineri ja teetä.

Aamupalan jälkeen palasin takaisin leiriin ja sieltähän ne tulukset löytyivätkin maasta. Hyvä homma. Sitten etsiytymään kelkkareitille ja sitä pitkin tielle ja edelleen kärrypolkua pitkin mökille. Matkalla huomasin koivunlehtien puhjenneen hiirenkorville.

Paju kukkii.

Omassa metsässä.

Sen pituinen se retki. Mukavia ne nämä pikkuretketkin ovat, mutta pitäisihän se jo päästä ihan viikonloppuretkellekin. Kunhan vähän hellittäisi nämä kiireet niin ehtisi vielä käydä ennen sääskiarmeijaa.

Retkeilyvuoden avaus

On se tämä elämä menny kiireiseksi kun ei ole kerennyt tietsikan ääreen sen vertaa istua että olisi blogia pitänyt ajantasalla. Kevät toi tullessaan pikku projekteja, kuten talon maalaamisen, 700 kg kattohuopaa (ja sen asennusta), pihanlaittoa, suursiivousta jne, joten välillä tuntuu että vuorokaudessa eivät tunnit riitä kaikkeen.

Retkeilyä olen kuitenkin kerennyt pikkuisen harrastaa. Kaksi viikkoa sitten, kun kesä tulla tupsahti kertaryminällä, niin pakkasin yöpymiskamppeet pikkurinkkaan ensimmäistä kertaa tälle vuodelle. Kyllä nyt olen ollut aika huono retkeilijä, kun vuoden eka retkiyö pääsi toukokuulle asti venähtämään, mutta kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lähdin liikkeelle aika myöhään kotipihasta, aikomuksenani käppäillä tuohon muutaman kilometrin päähän missä olisi vähän kuivempaa maastoa ja jonkinlainen mahdollisuus löytää telttapaikka. Matka lämpimässä kevätillassa lintujen konsertin säestäessä kulkua, tuntui varsin mukavalta. Jalassa oli kumpparit, koska lunta oli vielä maassa ja vettä sitäkin enemmän. Kuorihousutkin olin laittanut jalkaan, koska en vaan voinut käsittää että ilma oli lämmin. Se kostautui, mutta enpä antanut pienen hikoilun häiritä.

En ollut aiemmin käynyt tuolla alueella, joten en tiennyt juurikaan mitä olisi edessä. Vaikka kartalla maasto näyttäisi mukavalle kangasmaastolle, niin todellisuudessa paikalla voikin olla tiheä taimikko, johon ei telttaa pystytetä hyvällä tahdollakaan. No, onneksi tällä kertaa löytyi ihan oikeaa metsääkin ja sopiva paikka teltallekin suht helposti. Mielenpahoitukselta en kuitenkaan välttynyt, sillä tottahan pienen metsäautotien päästä löytyi jonkun idiootin kaatopaikka, pitäen sisällään mm. skootterin. Olisikohan maailma vähän parempi paikka jos nuo roskaajat lähetettäisiin vaikka maata kiertävälle radalle?

Uuden teltan pystytys vähän vastusti, joten sen kanssa meni hiukan aikaa. Ilta oli jo sen verran pitkällä, että en jaksanut, enkä oikeastaan nähnyt tarpeelliseksikaan alkaa viritellä tulia risukeittimeen. Söin iltapalaksi palan patonkia ja limukan ja painelimme koirien kanssa teltan uumeniin. Oli aika mukava olla taas pitkästä aikaa metässä yötä ja kuunnella lintujen ääniä. Laulurastas piti senkokoista meteliä, että unta siinä ei pahemmin saanut, mutta enkös ollut juuri lintuja tullutkin kuuntelemaan. Siinä iltapalalla tulin vilkaisseeksi retkikartasta vähän tarkemmin että missäs sitä oikein ollaan, ja huomasin että paikan nimihän on Murhikangas. Onneksi olen varsin mielikuvitukseton ihminen, nimittäin muuten olisin voinut ruveta keksimään päässäni monenmoisia syitä moiselle nimelle.

Auringonlasku oli todellisuudessa paljon hienompi kuin kuvassa.

Kevään eka leiri pystyssä.

Iltapala.

Yö meni varsin katkonaisesti. Kun laulurastas meni nukkumaan, niin seuraava porukka aloitti konserttinsa, ja välillä joku kaveri lenteli teltan yli ees taas. Aamuyöstä kun kömmin teltasta ulos, niin ihan läheltä lähti lentoon valtava ukkometso, ja siinä kohtaa se laulurastaskin oli taas virittänyt äänihuulensa uuteen nousuun.

Aurinkoiseen aamuun on hyvä herätä.

Mukavasti on tilaa uudessa asumuksessa.

"Nukuin" ruhtinaalisen pitkään, eli melkein kahdeksaan asti (viime aikoina on tullut noustua siinä viiteen mennessä), kunnes nousin aamupuuron keittoon. Tai no puuroveden, mutta kuitenkin. Risukeittimeen löytyi reilusti polttopuuta lähistöltä ja pian olikin pannullinen kiehuvaa vettä puuroon ja teehen. On se vaan kätevä vekotin.

Täydellisyyttä hipova aamuhetki.

Uudessa teltassani on erikoinen pakkauspussi.

Omaisuus paketissa. Matka jatkuu taas.

Rauhallisen aamupalastelun jälkeen leiri pakettiin ja kotimatkalle. Poikkesin Murhikankaan korkeimmalle kohdalle ja törmäsin siellä pitkänomaiseen ystävään:

Rauhallinen mamma oli tämä. Vanni taisi sen päältä kävellä, mutta ei se juuri reagoinut, ja antoi kuviakin ottaa, mitä nyt vähän piti vahtia ettei tuo omituinen kummajainen nyt sentään liian lähelle tule. Ja tokihan minä käärmeen yksityisyyttä kunnioitin, ja muutaman kuvan jälkeen tiemme erkanivat. Laskeuduttuani alas tielle, ihmettelin kummallista ääntä, kunnes tajusin mistä on kyse. Sulamisvesilammikoissa kävi mieletön molske, loiske ja kurnutus, ja lähempi tarkastelu paljastikin sammakoiden kutupuuhien olevan kovassa vauhdissa.

Matkalla tapasin vielä yhden sammakon, joka paistatteli päivää keskellä tietä. Minä tietenkin otin ja siirsin sen tien reunaan, ettei se jäisi auton alle. Ojassa näin myös ensimmäisiä leskenlehtiä. Ihmettelin kun siinä kulkiessa alkoi tulla kauhean kuuma, ja kotona yllätyin kun mittari näytti +15 astetta. Kesä oli saapunut ja retkikausi avattu!