Kevät etenee

Tulihan se viimein kevät tähänkin maalimankolkkaan. 2,5 viikkoa sitten kun tultiin Lapista, pihassa näytti vielä tältä:

Mittatikkuna 115-senttinen sauva.

Olen kuvannut samat kohdat lähes päivittäin, ja tänään kuvat näyttävät tältä:

Onhan tuossa siis edistystä tapahtunut, mutta kyllä sitä lunta silti riittää vielä. Toissapäivänä rypelehdin pellolle, niin eipä tahtonut saappaanvarsikaan riittää paikoitellen. Muutamat ärrkeleet siinä pääsi kun koitin pysytellä lumikenkäpolun jäänteen päällä ja noin joka kolmannella askeleella upposin. Uusien Vikingin saappaiden vedenpitävyystesti meni siis vähän hömpsis kun saapas oli täynnänsä lunta ja sukka sen myötä liekomärkä. No, ainakin se vesi sisäpuolella pysyi jos ei muuta. Entiset Viking Trophyt siis kestivät aika tarkalleen kolme kesää, kunnes vuotokohtia alkoi olla jo useampi. Heikon kestävyyden takia olisin voinut vaihtaa merkkiä, mutta en vain ole toisia yhtä hyvin istuvia mistään löytänyt, niin samoilla mennään. Tällä kertaa muistin sentäs tallettaa kuitin, jos näistäkin irtoaa kiristysremmiä tai tulee reikä pohjaan jo ekan kesän aikana. Vanhatkin ajattelin kumiliimalla vielä kokeilla kunnostaa mökkikumppareiksi, mutta saas nähdä onko niistä enää muuhun kuin kuivan kelin käyttöön.

Olen tässä yrittänyt vähän aktivoitua kävelemään enemmän, noin niinkuin tulevaa retkikautta ennakoiden. Käyn aamulla viiden-kuuden välillä tunnin lenkin ja iltapäivällä semmoisen parin tunnin kävelyn. Vähän tylsäähän se on kun joutuu teitä pitkin käppäilemään, mutta onneksi sitä mettää on noiden pikkuteiden ympärillä ja linnunlaulu raikaa. Ekat kurjet, peipot ja västäräkit olen bongannut ihan viime päivinä, ja mustarastaatkin ovat kiekuneet puunlatvoissa vasta tämän viikon aamuina.

Viime viikonlopun olin Puolangalla. Säät suosivat sen verran mukavasti, että en malttanut lähteä kotiin vielä sunnuntaina, vaan ajelin maanantaiaamuna suoraan töihin. Käyhän se noinkin, ja ajattelinkin ottaa tavaksi tuossa kesällä. Luntahan siellä(kin) oli vielä paljon, mutta pääsiäisenaikaisia kelkanjälkiä pitkin oli oikein hyvä hiihdellä pulkka perässä. Jalkaisin iltapäivisin ei oikein päässyt mihinkään, mutta pakkasaamujen kovettama kelkkajälki oli mitä mainioin käveltävä.

Lauantaiaamuna lähdin liikkeelle jo ennen seitsemää. Käppäilin kelkkareittiä pitkin kuutisen kilometriä parin pikkujoen haaraan aamutulille. Alkumatkasta säikytin lentoon kolme valkoista riekkoa ja myöhemmin myös koppelon ja metsokukon. Teerien pulinaa olin hartaasti odottanut kuulevani, mutta ne vain loistivat poissaolollaan. En halunnut jäädä kelkkauralle risukeittelemään, mutta koska hanki uran vieressä kantoi hyvin heikosti, niin jouduin ihan kirjaimellisesti konttaamaan uralta joenpenkalle. Onneksi ei sattunut menemään kelkkoja ohi, olisi ne varmaan katsoneet että mikä se tuotakin vaivaa. 😆 Risukeitinkin tuotti päänvaivaa, kun olin taas unohtanut ottaa sille alustan. Onnistui kippaamaan nurin koko helahoito vesineen päivineen. Ei onneksi jokeen asti mulahtanut. No, vesi lopulta kiehahti ja sain lämmintä mehua voileivän kaveriksi. Aamuaurinko paistoi ja lämmitti oikein mukavasti, eikä edes taukotakkia tarvinnut kaivaa repusta, vaan villapaita riitti mainiosti. Aamiaistauon jälkeen palailin samoja jälkiä takaisin ja vähän ennen mökkiä suolta kaikui komeasti riekon käkätys. Se ääni jaksaa aina ilahduttaa, mutta erityisen paljon tuolla, missä riekko ei ole ihan jokapäiväinen näky. 😍

Pulukka perässä mökkiä kohti. Mukavasti luistaa.

Lounasta.

Koirillakin omat mökkiherkkunsa.

Suo ja aamuaurinko. 💚

Tämä hirven(?) kallo on ollut tässä jo ainakin 15 vuotta.

"Minäpä otan ja kippaan vedet hankeen, hihhiii kun on hassunhauskaa".
(Huomaa uudenkarhea pannu, joka ei ole yhtään polku-uskottava.)

Risukeittelijän vakiovaruste.

Eheii, ei konjakkia, vaan mustaherukkamehua.

Vähiin on käyneet tuollakin nämä oikeat metsät.
Tämäkin on sellainen pikku läntti vain.

Sunnuntaiaamuna lähdinkin reittiä toiseen suuntaan aikomuksenani käydä järvien välisellä salmella, mikä on auki läpi talven. Jo pihaan kuuluivat kurkien huudot läheiseltä suolta, ja eipä aikaakaan kun alkoi kaikua teerien pulinaa. Viimeinkin! Ihmettelin vaan vähän ajankohtaa, kun kello oli jo yli kahdeksan ja aurinko korkealla. Yleensähän ne soittelevat auringonnousun aikaan, mutta ehkä nämä olivat aamu-unista sorttia. No, sama tuo minulle, pääasia että sain kuulla ne. Päämäärää lähestyessäni jo kauas kaikui mahdoton kaakatus ja siellä olikin melkoinen määrä joutsenia. Koitin varovasti mennä lähemmäs katselemaan, mutta enhän toki kunnollista kuvaa puhelimella niistä saanut siltä etäisyydeltä. Lähemmäs jos olisin mennyt niin pakoonhan ne olisivat lähteneet, ja sitä en toki halunnut. Hetken tollisteltuani lähdinkin paluumatkalle.

Aamulenkin jälkeen otettiin rennosti.

Täällä kotosalla ulkoilut ovat tosiaan rajoittuneet aika pitkälti noihin tiekävelyihin. Jospa tässä parin viikon päästä jo pääsisi sulaan metsäänkin käppäilemään, ja kovastihan tuo jo kuumeiluttaisi viikonloppuretkellekin kun se talviretkikin jäi nyt väliin tuon kehnon lumitilanteen takia. Jonkinlaista retkivarustepäivitystäkin tässä on tekeillä, mutta paketti on vielä matkalla, joten siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Koski auki jo, ja pian koko joki.

Purolla otti pitkään jäätyä ja myös sulaa.

Aamuauringon kajastusta.

Pääsiäinen

Vähän venähti tämä pääsiäisreissun päivittäminen, mutta kaipa tuo ei myöhäistä ole vieläkään. Kiirastorstaina siis lähdettiin reissukaverin kanssa liikkeelle, ja erinäisten pysähdyksien jälkeen olimme joskus puolilta öin perillä Dalvadaksessa. Mökille meno näin talvisaikaan on aina eräänlainen jännitysmomentti, kun ensin saa miettiä että mihin se auto saadaan ja seuraava jännityksenaihe onkin että meneekö ylös tunturiin kelkkauraa. Tällä kertaa onneksi vain auton parkkipaikka tuotti päänvaivaa, mutta lopulta, noin tunnin vatuloinnin jälkeen saatiin se ihan kelvolliseen paikkaan ja matka ylös saattoi alkaa. Työaamun ja 10 h ajamisen jälkeen on ihan mielenkiintoista lähteä kiskomaan pulkkaa ja kantamaan reppua yön pimeydessä ja pakkasessa, mutta kuten yleensä, niin myös tästä selvittiin. Minullehan tämä oli jo ihan tuttua huttua, kun olen useammankin talvireissun tuonne tehnyt, mutta matkassa oleva täti vähän mietitytti. No, urheasti sekin perässä tulla rohnosti eikä edes valituksen sanaa kuulunut. Tolokku emäntä! Moni olisi jo sanonut että mee ihan keskenäs sinne jääkylmään mökkiin.

Tällä kertaa koitin olla hiukan viisaampi pulkan lastauksessa kuin aiemmin. Pulkkaan laitettiin vain kevyttä tavaraa ja ylipäätään tavaramäärä koitettiin pitää kohtuullisena, jotta se nouseminen olisi edes vähän mukavampaa. Ennenhän sitä on tullut lastattua ahkioon ihan liikaa painoa, ja sitä on sitten kaksissa tuumin vedetty metrin pätkissä ylös. Ei mitään järkeä. Nyt vedin pulkan yksin ja lisänä oli myös reppu selässä, eikä siltikään tehnyt tiukkaakaan. Mielenkiintoisin vaihe oli sitten kelkkauralta sivuun astuminen, siitä kun on vielä satakunta metriä mökin pihaan. Ensimmäinen askel upotti reilusti yli polven, joten päätin että pulkka ja reppu jäävät tähän, ja lähden ihan ekana tallaamaan polkua, jota pitkin on sitten helpompi hakea tavarat. Askel kerrallaan ja niin sitä päästiin perille. Kaverikin oli joutunut perässä vielä pohnostamaan melkolailla, mutta sitten kun lähdin hakemaan tavarat, niin kulku oli jo suht helppoa. Voipi olla, että ilman kelkanjälkeä olisi jäänyt mökille menemättä tässä lumitilanteessa. Tai ainakin se olisi ollut melko toivotonta. Sata metriä nyt vielä menee, mutta puolen kilometrin kohtuullisen jyrkkä ylämäki olisi jo käynyt haasteelliseksi kahlattavaksi. No mutta, hyvä näin. Mökki lämpiämään, kamppeet sisälle ja aika suorilta unten maille. Olihan tuossa päivällä ollut pituutta jo 21 h.

Perjantaiaamuna lähdettiin hetikohta aamiaisen jälkeen tunturiin. Kelkkajälkeä pitkin oli hyvä hiihtää, mutta sepä ei vienytkään ylös tunturiin vaan hieman kauempana olevan mökin pihaan. Uralta poikkesi kuitenkin vanha suksenjälki, jota pitkin päästiin ihan avotunturiinkin. Eipä ollut sielläkään kovin kummoinen hankikanto. Ihan hetkittäin suksi pysyi pinnalla, eikä se nyt toki kauhean syvästi upottanut muuallakaan, mutta sellainen unelmahanki jäi kyllä nyt vain haaveeksi. Sää oli nätti, mutta ylhäällä kävi kylmä tuuli. Koitettiin siinä tehdä risukeittimeen tulet, mutta jotain oleellista olikin unohtunut mökille, nimittäin vesipannu. Tarkoitus oli syödä retkilounas, jota varten olin hankkinut Biltemasta toisenkin ruokatermoksen. Oma Primuksenihan on muovipäälysteinen, mutta tämä Bilteman malli on metallia. Epätoivoinen yritys käyttää ruokatermosta keittoastiana osoittautui toimimattomaksi, kun ei lumi kunnolla edes sulanut 15 minuutin lämmittämisen aikana. No, voimme ainakin todeta että termarin eristävyys on aika hyvä. :D Rumahan se on nyt, mutta ihan käyttökelpoinen kuitenkin. Jätin sen mökille varatermariksi, ja sinne jäi nyt myös vanha ja uskollinen Trangian pannuni, joka on palvellut Trangia-uransa jälkeen ansioituneesti risukeitinkäytössä. Vähän haikeaa oli jättää vanha kaveri sinne hätävaraksi, mutta eiköhän sille sielläkin ole vielä käyttöä.

Tulistelut siis jäivät lyhyeen tällä kertaa, mutta eipä tuossa ehditty nälkään kuolemaan. Palailtiin samoja jälkiä takaisin mökille pekonipastan tekoon. Loppupäivä sujahtikin siinä saunavesiä sulatellessa ja mökkiä ja saunaa lämmittäessä.

Pääsiäisherkkuja

Kuka lie kaatua köpsähtäny. 😆

Kuun valaisemaa maisemaa.

Lauantaina oli vuorossa Norja-päivä. Aamupäivästä lähdettiin valumaan alas autolle ja suunta otettiin kohti Utsjokea. Uulan säästöstä löysin itselleni uudet nahkakintaat edellisten "hieman" kärsineiden tilalle (käyttöön ne pääsevät kuitenkin vasta ensi talvena, nyt pärjää jo ilmankin). Seuraava etappi oli Nuorgam, missä kierrettiin tietenkin myös kaupassa ja syötiin vähän välipalaa. Sitten jatkettiin Tana Bruhun ja taas kauppoihin. Urheilukaupassa olisi ollut kaikenlaista kivaa, mutta ei ilmeisesti silti tarpeeksi kivaa kun ei mitään tarttunut mukaan. Ruokakaupasta koitettiin etsiä pottuja, mutta löysimme vain pienen laatikon vihertäviä pottuja noin 7 e hintaan. Päätimme pärjätä ilman. Kävimme vielä syömässä leirintäalueen ravintolassa, toiveenamme saada lohiannos, jonka totesimme oikein hyväksi viime kesänä. Lohta ei tällä kertaa ollut tarjolla, joten söimme muuta. Jättikokoisilla annoksilla pärjäsikin mainiosti loppupäivän. Paluumatkalla piipahdettiin vielä Varanginvuonolla ja Nessebyn kirkolla. Kolme vuotta sitten samaan aikaan siellä oli jo ihan sulaa, ja nyt korkeat kinokset. Ei ole vuodet veljeksiä. Sitten samaa reittiä takaisin mökille ja saunanlämmitykseen.

Nätti aamu taas.

Kulkuneuvomme.

Kaverukset Kerttu ja Salli.

Reiluhko päivällinen.

Valjakkoharrastus lienee aika isossa roolissa Tana Brussa.

Oma varoitusmerkkikin löytyy.

Nessebyn kirkko

Ilta alkoi jo hämärtää kyn könysimme takaisin mökille.

Kuu nousemassa.

Sunnuntai olikin taas hiihtelypäivä. Sää oli, jos mahdollista, vieläkin parempi kuin aiempina päivinä, kun auringon lisäksi oli myös tuuletonta. Hiihdeltiin taas samaa kelkanjälkeä ylöspäin ja kohtasimme matkalla myös jälkien jättäjän, eli mökkinaapurimme. Olin perjantaina katsonut, että jälki haarautuu myös toiseen suuntaan, ja kun kävi ilmi, että tämä naapurimme ei ollut siitä ajanut, niin ajattelimme käydä katsomassa, josko sitä pitkin pääsisimme ylös Skadjaroaiville. Ja päästiinhän me. Koivikossa törmättiin pariin kuukkeliin, jotka pitivät kovaa mekkalaa koirille ja lentelivät edellä pitkän tovin puusta toiseen pitäen hauskoja ääniä. Aina sanotaan, että kuukkeli on vanhojen havumetsien asukki, joten olen ollut hieman yllättynyt tavatessani niitä tunturikoivikossa lähellä puurajaa. Mökin pihassakin niitä on välillä lennellyt, vaikka siinäkään ei montaa mäntyä lähistöllä ole, vaan koivua enimmäkseen. No, mukavampi tietysti näin. Erittäin mieluusti minä kuukkeita katselen. Riekon jälkiä oli myös paljolti, mutta yhtään emme nähneet tällä kertaa.

Pakkasaamun kajastus.

Täällä sitä on pomppelehdittu menemään. Kuukkelia on turha koittaa lyhyellä putkella kuvata, mutta jäljet nyt ainakin.

Tällä kertaa emme edes yrittäneet tehdä tulia, vaan meillä oli termarissa kuumaa vettä, josta saatiin teetä ja kahvia. Ylhäällä tunturissa oli ihana pidellä taukoa kaikessa rauhassa kun aurinko lämmitti ja kaikkialla oli kauniin valkoista.

Termarilla oli vähän lisäeristystä.

Kerttu poseeraa.

Teehetki.

Molemmilla omat herkut.

Taas jaksaa hymmyilyttää.

Alastulo sujui aika vauhdikkaasti. Tuosta tunturinpäältä saa kestohangen aikaan tosi mukavat vauhdit, ja niin sai kyllä nytkin mutta tietäähän sen miten käy kun hanki sitten pettääkin alta. 

Lätsis!

Tämä oli kuitenkin varsin pehmeä pyllähdys, ja myös ainoa. Loppumatka sujui ongelmitta, vaikka kelkkajälki jyrkässä rinteessä meinasikin käydä turhan vauhdikkaaksi. Siirryin hangen puolelle laskemaan, ja siellä vauhti pysyikin vähän terveellisempänä. 

Jännä sumupilvi alkoi lähestyä.

Toinen laskeutuu sivistyneesti, toinen vähemmän. 😆

Riekon harakanvarpaat.

Viimeinen ilta sujui lepposissa tunnelmissa. Tehtiin kodassa vähän parempaa ruokaa, ulkofilepihviä ja kasviksia. Sitten lämmitettiin sauna ja pakkailtiin jo valmiiksi aamua varten ja otettiin ihan vaan rauhallisesti. Siinä se pääsiäinen mennä hurahtikin nopeasti. Olisihan tuolla aika kulunut pidempäänkin, mutta töihin se oli taas mentävä tiistaina, joten ei auttanut. Onneksi kausi on vasta alkamassa, ja edessä on varmaankin taas monia hienoja hetkiä tuntureilla.

Maanantaiaamuna aikainen herätys ja kotimatkalle. Pulkka luisti iloisesti alamäkeen, eikä itse tarvinnut kuin roikkua perässä. Kerrankin näin päin! Sitten vaan tavarat autoon ja menoksi.

Kiitos reissuseuralle! ❤