sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ruskaretkellä Paistuntureilla

Syyskuun alkupuolella lähdin vielä käymään Utsjoella ajatuksena ihastella ruskaa ja laitella mökkiä talviteloille. Halusin myös yhdistää tuohon reissuun parin yön retken tunturissa kun se elokuun reissu meni vähän hömpsis retkeilyn osalta. Pähkäilin vähän että mihin saumaan tuon retken sijoittaisin ja päädyin sitten siihen lopputulokseen, että ajaisin suoraan Nuvvukseen ja lähtisin heti alkuun retkelle. Sitten saisi olla rauhassa mökillä loppureissun ajan, eikä tarvisi rymmyyttää mökkitietä ylös-alas montaa kertaa.

Perjantaina, 7.9. lähdin työaamun jälkeen liikkeelle, ja Nuvvuksessa olin siinä 20.30 illalla. Pikainen vaatteidenvaihto ja kamppeiden loniminen ja sitten liikkeelle. Halusin etsiä telttapaikan suht läheltä, jotta ehtisin saada leirin pystyyn ennen säkkipimeää. Pienen siksakin jälkeen mukava paikka löytyikin ja ajoitus oli just eikä melkein. Vasta iltateetä keitellessä piti kaivaa otsalamppu esiin. Iltapalaksi oli matkaevääksi ostetun patongin loppu ja vaahtokarkki. Ostin joskus Haaparannasta pussin jättivaahtiksia ja nyt sitten jouduin ottamaan koko 350 g pussin mukaan kun en autolla löytänyt mitään pussia mihin olisin niitä laittanut. Tottahan sitä tuommoisilla kannattaa rinkka täyttää.

Iltapalan jälkeen painelin aika joutuin telttaan. Sää ei ollut mikään erityisen kylmä, mutta pitkä päivä, ajomatka ja suht vähäinen syöminen tekivät tepposet ja tärisin ihan horkassa. Tiesin, että vika ei ole olosuhteissa taikka varusteissa, vaan että tämä on juuri sitä kehonsisäistä palelua, johon ei mikään eristekerros maailmassa auta. Ihan tuttu ilmiö arki-iltapäiviltä, jolloin saatan maata sohvalla kahden viltin alla toppahousut ja villapaita päällä umpijäässä. Pitäisi varmaan joskus kysyä lääkäriltä että mikä se on mikä menee vinksalleen kun tuollainen reaktio tulee. No, palataanpa taas asiaan. Väsymyksestä huolimatta kiskoin itseni ylös ja ulos haaraperushyppyjä, kyykyjä ja kaikenlaisia joulujuhlaliikkeitä tekemään. Harvoin sitä tuntee itsensä niin typeräksi kuin hyppelehtiessään tunturissa tähtitaivaan alla puoliunessa tuohon malliin. Mutta eipä aikaakaan kun kroppa oli lämmennyt juuri sopivasti ja pääsin takaisin telttaan. Siihenpä se palelu sitten loppuikin ja uni maistui oikein hyvin aamuun saakka.

Iltapalalla oli jo pimeää.

Aamulla en pitänyt kiirettä. Nukuin pitkään ja vielä senkin jälkeen vetelehdin teltassa kaikessa rauhassa. Tämän reissun ajatus oli nauttia tunturimaisemista ja ruskasta ilman mitään varsinaista tavoitetta käydä jossain tietyssä paikassa. Odottelin että aurinko olisi alkanut paistaa ja kullannut telttani takapihalla olevat koivut, mutta itsepäisesti se vain pysytteli pilven takana. Niinpä luovutin ja nousin aamupalan tekoon. Ulkoteltta oli tyynen, kostean yön jälkeen sekä ulko- että sisäpuolelta aivan läpimärkä, eikä se siinä aamutoimien aikana kuivunut yhtään. Pakkasin sisäteltan rinkan sisään, jotta se pysyisi kuivana, ja päätin kokeilla ulkoteltan kuivattamista myöhemmin. Olisikohan kello ollut jotain 10.30 paikkeilla kun lähdin jatkamaan matkaa.

Aamurusko ei yleensä lupaa hyvää. Erehtyi tällä kertaa.

Mukava maisema yksiöstäni.

Eikä hullumpaa etupihan puolellakaan.




Porotkin kävivät moikkaamassa.

Retkievästä parhaimmillaan.

Aamupala.

Veitsen on oltava teemaan sopiva.




Omaisuus paketissa.
Matka jatkui Ailigas-tunturin rinnettä kohti Suohpagurraa, jonka lähistöllä yövyin viime vuoden elokuun retkelläni. Paikka on ihan mielettömän nätti, joten halusin nähdä sen ruska-asussaan. Aurinko ei vieläkään suostunut näyttäytymään, mutta taivas kyllä lupaili vähän kirkastuvaa.

Havahduimme koirien kanssa kummalliseen ääneen ja pienen ihmettelyn jälkeen paikallistin sen kuuluvan rinteen alapuolella olevasta lähteestä. Vesi pulppusi pintaan isoina pyörteinä ja kuplivan äänen kera. Lähdefanina minun oli tietenkin laskeuduttava sitä katsomaan lähempää. Samalla piti myös täyttää pullo ja pitää juomatauko.








Lähde.

Kuru lähestyi lähestymistään. Toivoin että aurinko olisi valaissut maiseman, mutta eihän se kukkokaan käskien laula, tietenkään. Ajattelin pitää tauon, mutta jotenkin se taas venyi sitä täydellistä paikkaa ja hetkeä etsiessä. Ärsyttävä piirre minussa tuo. No, tässä tapauksessa olin onneksi itse ainoa joka tästä päättämättömyydestäni kärsii. Loikin alas kuruun, parin puron yli ja taas ylös. Puurajalle päästyäni alkoi jo väsyttää siihen malliin että se taukopaikka oli jo pakko löytää. "Noiden koivujen luona on hyvä" totesin, ja vaikka paikka ei lopulta ollutkaan niin hyvä, niin se sai nyt kuitenkin kelvata. Istahdin hetkeksi ja söin taas yhden vaahtokarkin viemästä tilaa rinkasta. Laitoin myös kotiin ilmoituksen hengissäolostani. Kauaa en siinä istuskellut, mutta pienikin paussi kyllä virkistää mukavasti aina välillä.

Siitä se kuru alkaa avautua.




Pikku mutka matkassa. Alas ja taas ylös.

Suohpagurra






Taukoeväs


Matka jatkui Suohpajärven ohitse suopounikossa hyppelehtien. Koirat löysivät mättäiköstä sopulin. Onneksi ehdin hätiin ja se pääsi piipertämään matkoihinsa. On ne kyllä hauskoja otuksia. Järveltä nouseskelin Rodjanoaivin rinteille pyrkimättä kuitenkaan huipulle, koska siellähän olin vasta vuosi sitten käynyt. Nyt kiertelin sen ympäri länsipuolelta ihaillen Tenon maisemaa. Olin jossain kohtaa saanut päähäni käydä katsomassa Jamen kammin, joka on samaisen mönkijäuran päässä, jota pitkin tein elokuussa päiväretken Badosoaivin poroaidalle. Eihän minun pitänyt ottaa mitään tavoitteita! No, edelleen olin vastuussa vain itselleni, joten sama kai tuo. Helpoin reitti olisi tietenkin ollut oijustaa uralle ja seurailla sitä kammille asti, mutta tavoistani poiketen en nyt halunnutkaan mennä helpoimman kautta, vaan haeskelin reittiä Juohkkoaivin rinteiden kautta. 

Ensin pidin kuitenkin lounastaukoa Rodjanoaivin pohjoispuolella, paikassa, missä vesi tuntui olevan ihan kirjaimellisesti kiven alla. Vettä kyllä oli, sillä paikalla oli varsin laaja hetteikkö, mutta vettä oli niin matalasti, että sen saaminen pannuun oli vallankin haastavaa. Ja jos vähänkin kauhaisi syvemmältä niin mukaan tuli kilokaupalla pohjaryönää. Onnistuin lopulta pyydystämään juuri ja juuri pannullisen, enkäpä paljon enempää lounaaseen, teekupposeen ja tiskiin tarvinnutkaan.


Suohpajärvi.

Gaissat vinon horisontin takana.




Uusi keitinsetti toimii moitteetta.
















Lounas syöty ja liikkeelle. Nousin ensitöikseni hiukan ylemmäs tähyilläkseni reittiä vähän tarkemmin. Kartan, gepsin ja näkymän perusteella sain jonkinlaisen reittisuunnitelman laadittua. Muutenhan reitti olisi ollut hyvinkin selkeä, mutta kun välissä on suota, ja suossa vain pieni ylityskelpoinen kohta, niin vaatii vähän suunnittelua jotta välttyy turhilta kierroksilta. Pidin siinä vielä pienen rinkattoman tauonkin matkalla. Säähän oli jo tovin aikaa sitten seljennyt erittäin miellyttäväksi sekä kulkemisen että maisemien kannalta. Tuuli viilensi mukavasti muuten niin lämmintä ilmaa.










Suon toiselle puolen päästyäni lähdin kulkemaan Badosoaivin ja Birkeleaksa-nimisen suoalueen välissä kammia kohti. Matkanteko alkoi jo vähän väsyttää, ja kun sitten ehkä parisen kilsaa ennen kammia bongasin oivan leiripaikan, niin ei päätöstä tarvinnut kauaa pohtia. Me jäädään tähän. Kammi näkyikin siellä suon takana. Näytti enemmän mökiltä kuin kammilta ja olisi näin ollen luultavasti lukittu. En nyt ollut siellä ajatellut yöpyväni, olisin lähinnä käynyt katsomassa, mutta nyt kun hyvä leiripaikka oli löytynyt ja alkoi jo väsyttääkin, niin eipä mulla ollut enää suurta hinkua sinne mennäkään. Leiri pystyyn siinä toivossa, että ilta-aurinko yhdessä tuulen kanssa ehtisi kuivattaa ulkoteltan ennen nukkumaanmenoa.

Päivän paras hetki. Leiripaikka löytynyt.



Yleensä kuivattelut tehdään aamulla, mutta välillä näin päin.


Äkkiäpä se telttakangas siinä kuivahtikin. Keittelin vettä koirien ruokiin ja söin itsekin pari leipää ja marjasoppaa. Retkiruokaa ei tehnyt mieli ollenkaan, joten mitäpä tuota. Onneksi ei oo pakko jos ei taho. Auringon laskettua ilma alkoi hyvin nopeasti viiletä, joten oli sama painella jo telttaan, vaikka kello ei ollut vielä paljoakaan. Samalla myös tuuli tyyntyi ja sain kokea jotain, mitä ei avotunturissa koe juurikaan koskaan. Nimittäin ihan täydellisen hiljaisuuden. Metsässähän hiljaisuus on myöhään syksyllä ja talvella aika tavallista, mutta avotunturissa sitä pääsee hyvin harvoin todistamaan kun yleensä siellä aina tuulee edes vähän, tai sitten linnut pitävät meteliä. Mutta ei nyt. 
Ainoa ääni, mikä täydellisen hiljaisuuden rikkoi, olivat satunnaiset, hyvin matalat ja vaimeat jyrähdykset. Koiratkin reagoivat niihin, joten ne eivät voineet tulla oman pääni sisältäkään, eikä mitään moista ääntä pitävää ihmisen konettakaan voinut olla noin kymmenen kilometrin säteellä. Lähestyvä ukkonen on ehkä lähimpänä tuota ääntä, mutta ukkosta ei ollut lähimaillakaan, ja ukkosjyrähdykset ovat yleensä pidempiä ja voimakkaampia kuin nuo. Ainoa selitys mitä siinä keksin, voisi ehkä olla vieressä oleva palsasuo taikka hetteiköt, joita leirin lähellä oli myös. Voisikohan lämpimän kesän jäljiltä sulavat palsat jyrähdellä noin? Olipa miten oli, maailma, tai oikeastaan luonto, on täynnä ihmeellisiä asioita.


Tyttöjen iltapalat.


Illan viimeiset auringonsäteet.


Yö sujui tällä kertaa mukavan lämpimästi ja ilman mitään hyppelehtimisiä. Heräilin aikaisen nukkumaanmenon ansiosta jo kuuden tienoilla ja joutihan tuossa jo 10 tunnin jälkeen noustakin ylös. Teltta oli jälleen märkä, mikä ei toki yllätä tyynen yön jälkeen. Nostin makuupussinkin tavalliseen tapaani katajapuskaan tuulettumaan ja aloin aamupalan tekoon. Ihan yhtäkkiä koko tienoo peittyi usvaan, joka oli salakavalasti hiipinyt selkäni takaa Badosoaivin rinteeltä. Hieno sääilmiö, ei siinä mitään, mutta tuulettumassa ollut makuupussi, ja kaikki muutkin teltan ulkopuolella olleet varusteet olivat hetkessä märkiä kuin sateen jäljiltä. 😃 Pohdiskelin siinä että mitenköhän kauan tuo sumu aikoo viipyä. Pitäisi ehkä kaivaa kompassi rinkan pohjalta ja napata suunta Juohkkoaiville. Gepsin avulla nyt tietysti sumussakin pääsee, mutta ei siitä kompassisuunnasta haittaakaan ole.

Nätti auringonnousu.

Kuuden maissa vielä ihan selkeä sää.


Koirillekin alkaa 10 h teltassa jo riittää.

Uitettu teltta.

Pahaenteinen pilvi.

Tavoistani poiketen retken viimeisenäkin aamuna puuroa. Koska en vielä tässä kohtaa ollut varma, olisiko se viimeinen.

Kammille vielä paistaa aamuaurinko.



Kas noin, kaikki kamppeet saivat vesihöyryn päälleen.


Kasteelta eivät koiratkaan säästyneet.




Kahdeksan maissa, kun olin saanut kamppeet rinkkaan ja tein lähtöä, sumu alkoi viimein hälvetä ja aurinko paisteli jo täydeltä terältä. Otin kuitenkin sen kompassisuunnan, sillä sumu saattaa palata takaisin yhtä nopeasti kuin se oli kadonnutkin. 
Palailin takaisin paikkaan, missä olin eilen ylittänyt sen suojuotin, ja siitä lähdin nousemaan Juohkkoaiville. Käännyin katsomaan taakseni, ja kuinka ollakaan, sieltähän puski jo uusi usvamassa Tenon laaksosta kohti leiripaikkani viereistä suota. Ja nopeaa muuten etenikin. Kipitin kiireenvilkkaa ylöspäin toivoen että usva ei saavuttaisi minua. Kilpajuoksu sumun kanssa kannatti ja säästyin uudelta kasteelta. Sumun reitti kulki alavampia maita pitkin, kun taas itse olin jo melko korkealla. Nämä nopeasti vaihtuvat säät ovat yksi tunturiluonnon hienouksia, mutta ne voivat joskus aiheuttaa vaikeuksia esim. suunnistamisessa. Vaikka avotunturissa on hyvällä säällä erittäin helppo suunnistaa, niin on syytä muistaa, että näkyvyys voi joskus muuttua minuuteissa ihan totaalisesti.

Juohkkoaivin huippu saavutettiin ja pidin siinä pienen rinkattoman tauon ja laitoin samalla kaipaaville omaisille kuittauksen olemassaolostani ja päivitin myös someen olevani huipulla. Ärsyttävää kun tuosta somesta ei muka voi olla erossa edes sitä muutamaa retkipäivää. Onneksi edes välillä on noita katvealueita missä ei ole kenttää niin puhelimesta on pakko pysyä erossa.


Gaissat vasta heräilevät usvapeittojensa alta.




Sumupilvi tykkää liikkua soita pitkin. Jopa enemmän kuin minä.

Meillä suunta kohti huippua.


Juohkkoaivi huiputettu. Jo toistamiseen.






Katselin vähän kartasta reittiä tutulle mönkijäuralle, jota pitkin ajattelin kulkea loppumatkan autolle. Muutamakin vaihtoehto löytyi, mutta päätin sitten valita suorimman. Olisin periaatteessa voinut kiertää pidemmän kauttakin ja olla vielä yhden yön maastossa, mutta oli nyt semmoinen olo että tämä olisi aika hyvä näin, ja voisin ihan hyvillä mielin jo siirtyä mökkimajoitukseen ja saunaan. Mielessä siinsi myös halu käydä "omalla" purollani, mitä ajatellen ehkä paras sää olisi seuraavana päivänä. Tiistaille oli luvassa jo mahdollisesti sateita ja ainakin kovaa tuulta.

Siispä laskeuduin alas huipulta ja lähdin taas soita kiertelemään. Pitäisi älytä aina kiertää ihan kunnolla rinteiden kautta, sillä nuo kartalla kuivalle näyttävät paikat ovat aika usein kuitenkin sitä mättäikköä ja vaivaiskoivikkoa, joka on aika työlästä kulkea. Pienen porotokan herätimme aamu-uniltaan. Sää oli ihan huikea, oli selkeästi tulossa lämmin päivä. 




Luonto tarjosi kulkijalle välillä punaisen maton.


Mönkkäriura saavutettu. Ruma ja tylsä, mutta niin helppo reitti.
Lounastauon ja samalla retken viimeisen tauon pidin Rusjohkan (pahoittelen tätä pelkistettyä kirjoitusasua. Olen vähän laiska noiden erikoismerkkien kanssa) varrella. Tuossa kohtaa on hienoa maastoa, ja lähellä on tämän kyseisen joen sekä Juohkkoaijohkan risteys, missä saa alkunsa Nuvvusjoki. On ollut usein mielessä että täällä olisi nättejä leiripaikkoja, ja juuri täällä olisinkin ollut retken kolmannen yön mikäli olisin päättänyt pidentää retkeä vielä. Mutta ehkä se siellä säilyy tulevia retkiäkin varten, ja sainhan nauttia maisemasta nyt lounaan ajan. Retkimuonaa ei huvittanut syödä, joten soppa-voileipälinja jatkui. Pärjääpä sitä silläkin, eikähän autolle olisi enää montaakaan kilometriä. Sama oli kuitenkin pitää taukoa tässä kohtaa, kun ei mökillä ehtisi kuitenkaan heti ruokaa laittamaan.

Rusjohka.



Väsynyttä porukkaa.



Taukopaikka.




Vielä viimeinen etappi autolle ja sitten mökille. Aivan mieletön päivä, 21 astetta lämmintä ja täysi auringonpaiste. Siihen päälle vielä onnistunut reissu, niin eipä tässä voinut nyt valittaa mistään. Kamppeiden kuivattelua, saunaa ja lepoa loppupäivän ohjelmassa.


Retkenjälkeinen varustekaaos.
Sepä oli taas oikein onnistunut retki. Tällä kertaa fiilikset pysyivät hyvinä koko retken ajan, ja päässäkin soi joululaulujen sijaan Lapin tangoa ja muita tilanteeseen sopivia biisejä. :D Varusteista testissä oli nyt pitkä kevytuntsari, joka toimi vielä näissä lämpötiloissa (alimmillaan ehkä +5) hyvin leirivaatteena, eikä toppahousuja kaivannut sen lisäksi. Vähänkin jos tuosta kylmenee, niin se ei enää riitä, mutta kesäretkillä sillä kyllä tarkenee.
Aika lailla tuossa tuli muut asiat pohdittua raportin aikana, joten tätä "jälkipyykkiä" ei nyt enempää jäänytkään. Ihan hyvä niin. Reissun loppuajalta kuvia ja tunnelmia käsittelenkin toisessa postauksessa, kun haluan pitää nämä retkikertomukset ihan ominaan, jotta ne eivät sekoitu muun hömpän sekaan.