maanantai 25. toukokuuta 2015

Ölökyn ähkäsy

Nyt on jo kevät sen verran pitkällä, että oli jo pakko päästä jonnekin retkelle. Kohdetta vatuloitiin ihan viimeiseen saakka ja sääennusteita kyttäiltiin että missä olisi mahdollisesti paras (tai vähiten huono) sää viikonloppuretkeä ajatellen. Ennuste näytti jotakuinkin samalta kaikkiin vaihtoehtoisiin kohteisiin (Hossa, Hiidenportti, Riisitunturi, mitä näitä nyt kaikkia olikaan). Luvassa oli perjantaista lauantaiaamuun saakka hyvää säätä ja siitä eteenpäin sadetta, joko paljon tai kauheasti, hieman paikasta riippuen. Niinpä autoon noustessa sovimme että mennään Ölökylle ja katotaan lauantaina mikä on fiilis ja jatketaan sen mukaan jonnekin päin Hossaa toiseksi yöksi.

Pakkaaminen on ihanaa. Ainakin näin pitkän tauon jälkeen se kaikki varusteiden loniminen, ruokien suunnittelu ja vaatteiden ja kenkien huoltaminen, ai että se on kivaa. Aloitimme jo alkuviikosta pesemällä ja vahaamalla geetonnikamppeet.




Sitten suunnistin ruokakauppaan hankkimaan evästä. Kuivaruokia löytyykin valmiina viime kaudelta aika paljon, mutta ainahan sitä jotain täydennystä tarvitsee varastoihin.


Seuraavaksi oli koirien tavaroiden pakkaamisen vuoro. Tai no, enimmäkseen niille täytyy pakata vain ruoat, sillä muut kamat, kuten pyyhettä, tassutossua, köyttä jne onkin aina repuissa valmiina.

Annos sisältää desin verran nappulaa...
...ja muutaman hyppysellisen kuivalihaa.
4 koiraa + neljä ruokintakertaa = 16 annospussia.
Yksin tätä hommaa ei tarvinnut tehdä. Innokkaita apulaisia löytyi.

Sitten keräsin meidän ihmisten kamppeet kasaan sängylle. Melkoinen läjä sitä kaikenlaista roinaa aina lähteekin mukaan. Tästä puuttuu vielä mm. osa ruoista.


Sitten takaisin itse reissuun. Perjantaina olimme Julman Ölkyn P-paikalla joskus seitsemän jälkeen ja pienen lähtökaaoksen jälkeen pääsimme polulle. Päätimme kiertää tällä kertaa polun myötäpäivään, kun viime reissulla, tasan vuosi sitten kiersimme vastapäivään. Järven länsipuoli (joka siis tällä kertaa kuljettiin ensin) on mielestäni vähän haastavampi jyrkkine nousuineen ja laskuineen, ja näköalatkin vähän häviävät itäpuolen reitille. Kokonaisuudessaankin reitti on vaativahko, joten aikaa on syytä varata reilusti. Keskinopeus taisi menomatkalla olla alle 2 km/h, kun se tasaisemmalla polulla rinkan kanssa on minulla siinä kolmen- jopa neljän kilometrin huiteilla. Mukaan lasketaan siis myös pysähtelyt.

Niin, minustakin on näemmä sitten tullut tällainen "elektroniikkaretkeilijä", kun mukaan lähti synttärilahjaksi saamani sykemittari gps-palikoineen. Kiintoisaahan se on seurailla sykkeen vaihteluita, matkan pituutta sekä nopeutta, ja ennen kaikkea kulutettuja kaloreita. Tällä perjantain matkalla kulutin noin 1000 kcal, aikaa meni reilut pari tuntia ja matkaa kertyi 5,3 km. Huippusyke yhden jyrkän ylämäen jälkeen 175, eli mitenkään kauhean korkealle se ei tuossa hommassa nouse. Vertailuksi kerrottakoon että normi juoksulenkillä keskisykkeeni on n. 163.


Polku näytti olevan talven jäljiltä suht hyvässä kunnossa. Välillä oli purojen kohdalla vähän märkää, ja jokunen puu retkotti polulla, mutta muuten ei mitään ihmeempiä kommelluksia. Yhden rinkattoman tauon pidimme, ja näköalapaikalla levähdimme hetken, mutta muuten etenimme aika tasaista tahtia. Tauolla huomasimme että sääsket olivat jo heränneet. Ja niitä oli vuodenaikaan nähden paljon! Enpä olisi osannut niitä odottaa, kun luntakin oli vielä monin paikoin ja järvessä jäät. Kaikkea sitä! Yhteen poroon törmäsimme (siitä seuraa hiskeillä aina armoton vouhotus, joka laantuu vasta pitkän ajan päästä) ja yhden koppelon säikytimme lentoon. Käki kukkui vähän väliä, joskin itselläni on kai niin heikko kuulo että kuulin vain murto-osan siitä mitä mies kertoi kuulleensa. Olen huomannut tämän ilmiön ennenkin ja muidenkin kauempaa kantautuvien äänien kohdalla. Jostain syystä minulta jää vaan jotkut äänet kuulematta, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä.

Hunnilauma retkeilee jälleen. Veteraani-ikäinen sai jo vapautuksen repunkannosta. Akat joutaa kantaa jätkienki eväät. :D
Salli tykkää ihailla maisemia.
Korvasieniäkin löytyi.
Tauon paikka.

Melkoinen linssilude tuo kameran hihna kun aina änkäytyy kuviin.
Lumilaikut viilensivät tassuja mukavasti.
Liekö itsetuhoajatuksia vai mitä, mutta jostain syystä Salli hakeutuu aina jyrkänteiden reunamille tähystämään. :P
Näitä nousuja tällä reitillä riittää.
Ölökynärjän näköalatasanteelta avautuu sievä näkymä rotkoon.


Masentaa. Antakaa makkara.
Loppupätkä ennen laavua.
Laavulla oli kaikki niinkuin pitääkin. Siistissä kunnossa paikat ja syttöpuut kiehisineen odottamassa juuri niinkuin asiaan kuuluukin. Nuotion tekoon, hikiset kamppeet pois ja lämmintä tilalle ja nukukset valmiiksi pöyhistymään. Ihan niin rutiinilla nämä hommat eivät sujukaan kun edellisestä retkestä on tovi vierähtänyt, mutta onneksi metsässä ei ole kiirettä. Lämmin ilta, paistoimme makkaraa ja teimme kaakaota ja sittenpä alkoikin jo uni painaa. Itse nukuin suht makeasti, vaikkakin katkonaisesti, mutta mies ei kuulemma nukkunut silmäystäkään koko yönä ja oli sitten kuluttanut aikaa tutkailemalla lähiympäristöä ja pitämällä nuotion hengissä. Sääsket meinasivat välillä vähän häiritä omaa nukkumistani, mutta savu piti ne kuitenkin suurimman osan ajasta loitolla. Aamuyöstä oli niin kuuma että oli pakko avata makuupussi peitoksi. Hyvä näin päin, ettei palele.

Tällaisen näyn soisi olevan jokaisella laavulla odottamassa seuraavaa tulijaa.



Sain erämessuilta uuden puukon, jolla syntyy näitä "partaukkoja"
paremmin kuin entisellä. Pientä harjoittelua vielä. :D

Olisin varmaan mieluusti nukkunut vielä pidempäänkin, mutta puoli seitsemän aikaan kävi käsky nousta ylös, jotta ehtisimme liikkeelle ennen sateen alkamista. Ja tottahan se onkin että sateessa ei ole kovin kivaa pakata taikka tehdä aamiaista. Pekonia ja munia pannulle ja kamppeet kasaan, ja tunnin-parin kuluttua olimmekin jo lähtövalmiita. Ja juuri silloin alkoi sade. Nappiajoitus! Onneksi sade pysyi koko matkan ajan melko maltillisena niin emme kastuneet juuri lainkaan. Alkumatkasta, olisikohan ollut jossain Sitkansolan kohdilla, oli pitkoksille kaatua rymähtänyt iso kuusi, mikä toi pienen extremevivahteen matkanteolle. Pitkosten alla nimittäin oli hyvin vetinen räme, joten kiertotietä ei ihan noin vain löytynytkään. Taisimme lopulta kumpikin selvitä suht kuivin jaloin tilanteesta, mies korkeavartisten kenkiensä ansiosta ja minä kipuamalla puun oksia pitkin.

"Sitä ei voi ylitttää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää...Täytyy mennä läpi"

Sama toisesta suunnasta. Liekö talven lumikuorma ollut liikaa puuvanhukselle.




Sievä pieni puro, joka hetkeä myöhemmin syöksyy komeana
putouksena alas rotkoon.
Tällekin raukalle on käynyt köpelösti.


Päästyämme takaisin autolle, aloimme miettiä jatkosuunnitelmaa. Päätimme käydä katsomassa mikä on tilanne Kukkurin ja Lavajärven tienoilla, josko jompaankumpaan tupaan pääsisi toiseksi yöksi. Tovin aikaa ajelimme pitkin metsäteitä ja lopulta muutamien harharetkien jälkeen löysimme oikealle tielle ja p-paikalle. Molemmille tuville vievien polkujen lähtöpisteissä oli auto, joten päätimme että emme lähde yrittämään kummallekaan tuvalle. Toisaalta siksi, että olemme itse mieluummin keskenämme, ja toisaalta myös siksi, että tällainen hunnilauma kuin meillä, ei varmaankaan ole kovin mieluisaa tupaseuraa muille kulkijoille, varsinkaan sadepäivänä. Tokihan koirat olisivat pärjänneet ulkona mutta silti en halua että niistä aiheutuu haittaa muille (saattavat esim. haukahdella välillä). Väsymys oli jo aika kova, joten sovimme että jätämme tämän reissun tähän ja lähdemme kotiin. Ja jo matkalla huomasimme että päätös oli erittäin hyvä. Puolangan kohdalla alkoi myrsky, joka oli kaatanut puita tielle ja katkonut sähköjä, ja olipa muuan onnikkapysäkin katoskin lentänyt selälleen. Hieman pelotti että milloin saamme puun niskaamme, mutta onneksi selvittiin kotiin asti. Nuotiohommat tosin jatkuivat kotonakin, sillä sähköt olivat poikki ja ruokaa oli kuitenkin tehtävä. Ihan hyvä että on tuo kota olemassa. Lohkoperunat ja pippuripihvit maistuivat! :)

Nytpä on siis retkikausi avattu tälle vuodelle. Seuraava reissu on suunnitteilla jo, viimeistään juhannuksen ajalle, jos ei jo sitä ennenkin jossain käydä. Juhannuksena olisi tarkoitus lähteäkin taas Pohjoiseen.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kevättä kuvin

Kevään etenemistä on hauska seurata. Viimeiset lumet tuntuvat aina olevan niin kovin sitkeässä, mutta sitten yhtäkkiä ne ovat vaan hävinneet, ja seuraavaksi alkaakin jo vihertää. Minun mielestäni juuri tämä aika on vuodenajoista paras: ei ole liian kuuma, muttei kylmä, ei lunta, ei sääskiä (eikä hirvikärpäsiä), luonnossa tapahtuu muutoksia ihan koko ajan, linnut laulavat taukoamatta ja kaikkialla on elämää. Isompia retkireissuja emme ole vielä tälle keväälle päässeet tekemään, mutta lähialueilla ollaan toki kuljettu luonnon heräämistä seuraamassa. Melkoinen muutos on viimeisen kuukauden aikana tapahtunutkin.

Vielä kuukausi sitten käppäiltiin kestohangilla ja ihasteltiin joen jääpatoa sekä hangella kulkevia sumukorentoja. "Saukkopurollakin" oli vielä hyvin talviset meiningit. Kevään viimeinen hiihtoreissu alkoi kuitenkin muistuttaa enemmän vesihiihtoa.





Vähän epämuodostunutta panoraamakuvaa.


Kävimme ilta-ajelulla Rokualla, missä oli vielä myöskin hyvin talviset meiningit. Poikkesimme myös katsomassa Oulujoen ylittävää riippusiltaa, joka ei kuitenkaan ole enää käyttökunnossa. Tällä reissulla näimme vuoden ensimmäisen sateenkaaren, eli jotain kesäistäkin kuitenkin.


Aurinkoa ja vesisadetta. Kesäähän se lupailee.
Vähän hailakasti erottuu, mutta kyllä siellä sateenkaari on. 
Kotipuolessa jälleen. Lumet sulaa vauhdilla ja suolla on tulva.



Tulisteluretkelle piti päästä, mutta koska lähialueet olivat vielä lumen peitossa, niin suunnistimme etelään, eli miehen kotikonnuille Temmekselle retkeilemään. Nuotiolla valmistui nyyttipottuja, savukylkeä ja sipulia ja jälkkäriksi munkit ja kahvia/kaakaota. Kiva fiilis, eka sulanmaanretki tälle keväälle.





Porsaat odottivat makkaraa malttamattomina.
Reilussa viikossa lähtivät enimmät lumet, ja huhtikuun 19. päivä lähipellot olivat jo melkein sulat. Katiskalla saimme joesta pienen mateen, joka pääsi jatkamaan kasvuaan. Joessa vielä jäälauttoja ja tulva huipussaan,




Maisemaa kalan silmin nähtynä.

Loppukuusta ostin ensimmäiset orvokit, mukavaa piristystä värittömän kevään keskelle. Kävimme katsomassa Tervalammen laavua, missä odotti ikävä määrä erinäistä roskaa talvikulkijoiden jäljiltä. Oli kaljapäkin kuoria, mehupurkkeja, muoveja, pahvia, vessapaperia... Siivoilimme vähän ympäristöä ja poltimme palavaa roskaa. Mikä siinä on, että ei voi omia jälkiään siivota, varsinkin kun laavun vieressä on roskis ja kaikki. Vaikka olenkin itse ehdoton roskattoman retkeilyn kannattaja, niin eiköhän silti olisi järkevämpää laittaa ne jätteet edes sinne roskikseen kuin maahan laavun/tulipaikan ympäristöön. En vaan ymmärrä tämmöistä porukkaa. Toinen mieltä riepova asia on rakennusten sotkeminen. Mikä ihme siinäkin on ideana, että se "minä was here" on sitten aivan pakko päästä kirjoittamaan laavun seinään/kattoon. Mutta, kaikesta huolimatta se on todella kiva ja kaunis paikka tuo Tervalammen laavu. Toivon mukaan se nyt kesän ajan taas pysyisi siistimpänä kun moottorikelkkailijat eivät siellä käy siellä käy vähemmän porukkaa, ja kävijät liikkuvat pääasiassa lihasvoimin. Anteeksi nyt vaan, mutta minusta ihmisten, joiden on aivan pakko sotkea paikkoja ja roskata ympäristöä, ei tarvisi juuri luonnossa liikkua. Pysyisivät kaupungissa levittelemässä jätteitään ympäriinsä ja lähtisivät luontoon vasta sitten kun osaavat käyttäytyä.








Koitelinkoskillakin pyörähdimme kun ohikulkumatkalla olimme. En ollutkaan ennen siellä käynyt, mutta kyllähän tuo näkemisenarvoinen paikka oli varsinkin tulva-aikaan. Valtavat vesimassat syöksyivät vallaten moninkertaisesti normaalien uomien kokoisen alueen. Vaikuttava näky, äänestä puhumattakaan. Muutenkin paikka vaikutti viihtyisältä, vaikka porukkaa olikin paljon. Täytynee piipahtaa toistekin.







Olen tässä kevään ajan koittanut epätoivoisesti etsiä itselleni kumisaappaita. Siis sellaisia, joilla pystyisi vähän kävelemäänkin ilman että ne lonksuvat ja hölskyvät jalassa holtittomasti hiertäen kantapäät verille. Olen sovittanut erinäisen määrän saappaita ja kaikissa on ollut sama ongelma: liian kapea varsi. Entisen ratsastajan pohkeet ei mahdu mihinkään rimppakinttujen saappaisiin, ja vielä kun sinne varren sisään pitäisi mennä jalan lisäksi vaellushousujen lahje ja mielellään myös pitkävartinen villasukkakin. No sitten sattumalta kävin Kiimingin halpahallissa ja siellä silmiin sattuivat Viking Trophy-saappaat, jotka istuivat jalkaan niin täydellisesti kuin kumpisaappaat vain voivat. Varsi oli juuri sopiva paitsi leveydeltään niin myös pituudeltaan (halusin mahd. pitkävartiset) ja pohjakin tuntui sopivan jämäkältä. Niinpä saappaat lähtivät mukaan sen enempää miettimättä. Mitä nyt olen niillä tässä kävellyt, niin olen ollut oikein tyytyväinen. Kumisaapasvaeltajaksi ei ole tarkoitus ryhtyä, mutta näin märkään aikaan ne ovat kyllä enemmän kuin tarpeelliset tässä lähimaastoissa rämpiessä.



Uusia kumppareita piti tietenkin heti lähteä testaamaan suolle. Jo talvella panimme merkille, että Jättiläissaareen menevän polun alkupäässä oli kasa uutta pitkospuutavaraa ja nyt selvisi miksi. Pitkoksia ollaan näemmä jatkamassa siten, että polusta tulee rengasreitti. Tietenkin meidän piti lähteä utelioimaan mihin tekeillä olevat pitkokset (jotka siis retkottivat vain summittain pitkin suota) vievät, ja huomasimme kiertäneemme kivan reitin suolla ja sen metsäsaarekkeissa. Toinen tulipaikkakin näytti olevan tulossa. Hieno homma, erittäin kaunis polku kaikenkaikkiaan, ja rengasreitti on aina mukavampi kiertää kuin edestakainen.






Joutensuon laavullakin poikkesimme tässä eräänä iltana. Lammella oli mukavasti lintuja, näimme mm. heinäsuorsia, telkkiä, kurkia ja jotain tunnistamattomiksi jääneitä muita vesilintuja. Olen hirveän huono tunnistamaan lintuja, vaikka niitä onkin mukava katsella. :P Tämä laavu oli talven jäljiltä kaikinpuolin siistissä kunnossa, ja puitakin sinne oli tuotu runsaasti. Laavu on yöpymisen kannalta vähän hankalan muotoinen, varsinkin nyt kun puut on ladottu laavun sisään, mutta kylläpä tuolla voisi makkaranpaistossa käydä ennen sääskiaikaa. Nätti paikka.



Eräs ilta-ajelureissumme suuntautui Viinivaaraan, joka on tästä meiltä katsottuna suhteellisen lähellä (~40 km). Viinivaara on "kuuluisa" pohjavedestään, ja upeista luonnonvaraisista lähteistään. Ja isot herrat ovat nyt ilmeisesti päättäneet että nuo alueen pohjavedet tulisi valjastaa kaupunkilaisten käyttöön. Asiaa on käsitelty ennenkin, mutta silloin hallinto-oikeus on hylännyt hakemuksen ympäristösyihin vedoten ja hanke jäi toistaiseksi toteuttamatta. Nyt kuitenkin kaupunki on ilmeisesti päättänyt ottaa asian taas esille. Täältä voi lukea lisää Viinivaarasta.

Lähdimme siis katsomaan, millaisesta seudusta on kyse. Kävimme parilla lähteellä sekä Ahvenlammella, ja jo tämän näkemämme perusteella täytyy todeta että on todella surullista jos alue "tuhoutuu". Isohete ja Hanganhete olivat kumpikin mielettömän kauniita, varsinkin Isohete, jonka pohjahiekka ikäänkuin kiehui veden pulputessa lähteen pohjasta. Myös Ahvenlammen vesi oli aivan kristallinkirkasta. Tällaisia paikkoja olisi mielestäni ehdottomasti suojeltava viimeiseen saakka. Tarkoitus olisi käydä tuolla uudelleenkin, kenties yöretkelläkin.

Isohete












Hanganhete






Ahvenlampi




Nyt täällä kotona alkaa jo mukavasti vihertää. Koivut ovat hiirenkorvilla ja ruohovartiset kasvit pukkaavat jo hyvää vauhtia esiin maasta. Kuukaudessa on siis melkein siirrytty talvesta kesään. :)

7.5.

14.5.




Lähde tämäkin, joskin vähän vaatimattomampi kuin Viinavaarassa.




Viime viikonloppuna käväisimme mutkan Rovaniemellä ja mukaan tarttui jotain mikä vie tämän retkeilyharrastuksemme taas vähän uudelle tasolle. Mutta siitä lisää myöhemmin. :)