perjantai 12. syyskuuta 2014

Ruskaretki Paistuntureille

Viime viikko vierähti tunturimaisemissa. Tiistaina lähdimme työpäivän jälkeen ajelemaan kohti pohjoista ja mahdollisimman vähillä stopeilla, jolloin ehdimme juuri ja juuri saman vuorokauden puolella Dalvadakseen. Meitä vastassa olivat upeat revontulet. Aika hieno tervetulotoivotus, josta nyt ei ole kuitenkaan kuvia kun halusin kuluttaa sen vähäsen ajan revontulien ihasteluun sen sijaan että olisin penkonut kameraa autosta romuläjän keskeltä ja huomannut juuri sen löydettyäni, että siinäpä ne revontulet sitten oli. Eikä mun kalustolla ees kunnon kuvia niistä saisikaan, joten mitäpä se hyvejää!

Noh, kuitenkin. Keskiviikon ohjelmassa oli aamusauna ja sen jälkeen romppeitten loniminen, ja lopulta joskus puolenpäivän tienoilla nousivat rinkat selkään ja joukkio suuntasi tunturiin. Nyt lähdettiin täysin omille poluille ja suunnistusvastuussa oli, kukas muukaan kuin allekirjoittanut! Alkumatka nyt taittui polkua pitkin erämaan rajalle saakka, mutta siitä eteenpäin lähdettiin jonkinlaisella kompassisuunnalla aika suoraan etelään päin.

Reppuarsenaali valmiina.


Reissuun lähdettiin tällä kertaa koko lauman voimin, eli kaksi kaksjalkaista ja neljä nelijalkaista. Sää oli mukava pilvisehköpoutainen ja tuuli kohtuullinen, lämpötila jotain 10 asteen yläpuolella.

Eka tauko pidettiin noin viiden kilsan kulkemisen jälkeen puron varressa. Lounaaksi nuudeleita ja matka jatkui taas ylös (ja alas ja ylös...) kohti isoja tuntureita. Hirmuinen kanjoni ylitettiin vielä ennen kuin päästiin aloittamaan kapuaminen Stuorra-Mavnnan rinteille. Huipulle ei toki edes yritetty, vaan katsottiin sopiva "lonttokohta" tuntureiden välistä. Jonkin kivikasan päällä istahdettiin hetken aikaa. Välillä kuului ukkosen jyrähtelyä. Outoa näin viileällä säällä.

Tähän loppuu polku ja alkaa erämaa!

Hunni ja lauma


Luonnon taideteos

Saapuminen ekalle taukopaikalle.

Rinteessä oli mustikoita.


Kanjoni.

Otin vähän matkaevästä.






Matka jatkui edelleen Stuorra-Mavnnan rinnettä pitkin ja jossain kohtaa päätimme alkaa katsella soppelia leiripaikkaa seuraavan vastaavtulevan puron varrelta. Sievä paikka löytyikin Jeagelveaijohkan (hyi mikä sanahirviö) luota pienestä saarimaisesta poukamasta, jossa kasvoi heinää ja yksi koivu. Leiriydyimme ja teimme kuivista katajista tulet. Illalliseksi oli savukylkeä ja sipulia voissa paistettuna pottumuusin kera. Hyväähän se oli tottakai.


Minäkin haluan herkkuja!

Salli irvistelee Muston sadetakille.

Illallinen valmistuu.

Pakollinen kaakaokuva.

Leiripaikkamme illan hämyssä.

Iltalenkillä. Vannin asfalttimiehen haalari näkyy kauas.

Yöllä oli kirkasta ja komea tähtitaivas, mutta ei revontulia. En toki jaksanut koko yötä kukkua ulkosalla, joten onhan niitä saattanut jossain vaiheessa ollakin. Jossain vaiheessa yötä kuuntelimme riekkojen räkätystä, mutta ei niitä aamulla enää missään näkynyt. Tällä reissulla jätin ekaa kertaa omat koirani absidiin nukkumaan, jotta kaikilla olisi edes vähän paremmin tilaa. Sievästihän nuo olivat koko yön, eikä liepeen alta ollut lähdetty lipettiin. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta siinä kun olimme saaneet aamupuurot syötyä ja leirin purettua, niin olikin jo mukavan pilvistä. Noh, mikäs siinä. Matkaan vain. 



Jo illalla vilkuilimme leiripaikan takana kohoavaa Bursacohkkaa sillä silmällä, että josko sen kipaisisi huiputtamassa. Niinpä sitten kapusimme vähän matkaa sen rinnettä ylös päin, jätimme rinkat odottamaan ja lähdimme huiputusreissulle. Eihän tuo korkea nyppylä ollut mutta kivasti sieltä aukeni näköalaa. Ja tokihan ensimmäinen päivän sadekuuroista osui juuri sille hetkelle kun olimme huipulla. Muutamat kuvat siellä saatiin räpsittyä ja sitten alas. Ja siinäpä se meni se sadekuurokin sitten. Rinteessä oli isoja mustikoita ja paljon. Oli niitä toki muuallakin paljolti, mutta tässä vaiheessa oli hyvä niitä poimia ja napsia naamariin, kun ei ollut rinkkaa selässä.

Huipulla kuvaillaan.

Vannikki-Annikki ja Saukko-antero.



Siellä ne rinkat ovat kutakuinkin kuvan keskellä. Isosta kuvasta erottuivat paremmin.

Ja mustikoita!



Poroja vouhkataan.


Huiputuksen jälkeen otimme suunnan kutakuinkin itään päin tavoitteenamme tsekata muutamat lammikot Rassoaivin ja Guovdoaivin välissä. Tästä alkoikin koko reissun kovin pätkä. Yksi sopuli päätyi koiranruuaksi. En vain kerennyt reagoida kun se oli jo päästetty päiviltään ja matkalla kohti koiran ruoansulatuselimistöä. Anteeksi vain, Salli on hyvin pahoillaan tapahtuneesta. 

Niin se matkanteko. Alkuun oli oikeinkin helppokulkuista tunturimaastoa, eikä isojen tuntureiden välisellä alueella tarvinnut edes hirveitä nousta tai laskeutuakaan. Mutta sitten jossain Rassoaivin rinteillä alkoi oikein mukavainen rakkakivikko. Tuossa vaiheessa alkoi olla jo aika väsy/nälkä/yleinen vitutus (joo, kyllä. Vaikka retkeily on pääasiassa mukavaa niin kyllä siellä välillä ärsyttääkin. ;) ), eikä tuo kivikossa kompuroiminen tehnyt oloa yhtään mukavaksi. Tähän yhtälöön vielä kolme eri suuntiin kiskovaa koiraa ja hiertymät kummankin jalan isovarpaassa, niin katastrofin ainekset ovat koossa. Jotenkin sitä silti könyttiin lammikoille saakka pitämään lounastaukoa. Ja kuinka ollakaan, juuri kun sain ekan sporkillisen herkullisesta nuudeliannoksestani, alkoi sataa. Kovaa. Aaahhh!!

Pieni ihminen suuressa erämaassa.

Purojen varsilla oli jänniä sorapatteja.

Miksi nää tunturipurot on vaan niin ihania?

Tästä se ilo alkaa!

Miellyttävää ja helppokulkuista maastoa.

Mutta kyllä se kivikossa kulkeminen välillä palkitseekin. Komea kivikuru.

Samainen kuru toisesta suunnasta kuvattuna.

Sade loppui yhtä nopsaan kuin oli alkanutkin, mutta emme jääneet sen pidemmäksi aikaa taukoilemaan vaan jatkoimme puronvartta koilliseen. Maasto oli väliin kivikkoisempaa, väliin helpompaa, ja vaikka ei enää ärsyttänytkään niin paljoa, niin mitään herkkua matkanteko ei tuossakaan vaiheessa ollut. Hiertymiin laitoin tauolla rakkolaastaria, mutta kuinka ollakaan, seuraavaksi alkoivat hiertyä jalkapohjat. Taitaa olla uusien kenkien hankinta edessä. Hiertymisongelma voi toki johtua sukistakin ja olisikin varmaan korjattavissa kahden sukan yhdistelmällä. Mutta kun en muutenkaan oikein pidä noista Meindlin kengistä, koska niissä on hirveän jäykkä pohja joka kipeyttää jalat, niin voisin vaikka luopua niistä ja hankkia itselleni uudet. Hyväthän nuo muuten ovat, tälläkin reissulla kahlasin nilkkoja myöten puroissa ja ne olivat muutoinkin melkein koko ajan enemmän taikka vähemmän märät, mutta silti jalat pysyivät kuivina. Istuvuus omaan jalkaan on kuitenkin tärkeintä, joten ehkä se on paras hankkia uudet kengät.

Takaisin retkeen. Jonkin matkaa kuljettuamme päätimme ruveta etsimään sopivaa leiripaikkaa. Oikein sievä paikka löytyikin, missä pienempi puro laski tähän seurailemaamme isompaan puroon, josta Nilijoki saa alkunsa pari kilometriä alempana. Teltalle löytyi välttävä alusta valmiin nuotiokehän vierestä, ja polttopuutakin näkyi olevan valmiina. Ei hullumpaa ollenkaan.

Osa telttaa...

Koko teltta...

Teltta ja notski.

Iltapalavermeitä.

Illalliseksi makkaraa ja näkkäriä ja toki kaakaota ja soppaa ja sensellaista. Makkara alkaa jo tulla korvista ulos, joten se jääköön nyt toistaiseksi pois retkiruokalistoilta. Sama homma piknik-salamin kanssa. Hyi hittolainen! poro- tai hirvisalami uppoaa paremmin. Väsyneitä oltiin, joten kömmimme aika aikaisin jo teltan suojiin. Minun (arktiset?) koirani jäivät tänäkin yönä absidiin nukkumaan sievästi, mutta kuinka ollakaan, aamulla absidi oli tyhjä. Onneksi hunnilauma löytyi oven ulkopuolelta tallessa, pakomatka oli tyssännyt pieneen tunturikoivurisukkoon. Hyvä että jätin hihnat paikoilleen. Täytyy vähän tilkitä liepeenalusia seuraavalla kerralla ja viritellä jonkinlainen lieka varmuudeksi. Sisätelttaan en koko laumaa halua sääskiajan ulkopuolella, koska siellä on jo muutenkin ihan riittävän tiivis tunnelma. Pikkukoira nukkukoon sisäteltassa, isot rohjakkeet absidissa (tai ulkona. :P).

Aamulla heräsimme seitsemän aikoihin ja koskapa taivas näytti uhkaavalta, niin ajattelimme kasata äkkiä tavarat rinkkoihin ja lähteä etenemään ennen kuin alkaisi sataa. Teltta oli yön kovassa tuulessa kuivunut suht hyvin niin nyt se olisi ollut hyvä pakata, mutta eihän me ehditty juuri mitään ennen kuin sade jo alkoi. Niinpä päädyimme irrottamaan sisäteltan ja kokkailemaan aamupuurot ulkoteltan suojissa. Matka jatkui hyvissä ajoin ja juuri kun oltiin saatu puettua sadekamppeet päälle niin alkoi se taivaskin selkenemään. Kuljimme Nilijoen vartta kutakuinkin lännen/luoteen suuntaan.

Täällä se Nilijoki alkaa.




Olimme alunperin suunnitelleet viipyvämme kolme yötä, mutta tässä vaiheessa alkoi näyttää sille, että olisimme aiotussa yöpaikassamme jo niin aikaisin että olisi sama lompsia illaksi mökille. Pidimme pari pientä rinkatonta taukoa mutta muuten käppäilimme aika lailla tasaista tahtia Mavnnajohkalle saakka. Kaunista seutua tuo Nilijoen laakso. Jotenkin minun silmääni heti paljon miellyttävämpää maisemaa kuin nuo kivikkoiset jättitunturit tuossa aiemmin. :)


Aurinkokin koitti paistella.

Kiviä riittää Nilijoessa.


Mitäköhän ankkoja ne nuokin ovat. Riekkoja vai kiirunoita? Monta niitä oli, semmoisia harmaa-valkoisia.

Tämän tunnistan. Mänty se on, sinnikäs kaveri.


pikkupurolla isohko uoma siinä.




Sitten olikin vuorossa Mavnnajohkan ylitys. Tässä vaiheessa lähdimme jo vähän erkautumaan Nilijoesta ja laskeuduimme alas Mavnnajohkan laaksoon. Sievä pieni joki tämäkin. Ylityspaikka löytyi suht vaivattomasti ja yli päästiin kuivin jaloin (kiitos vedenpitävien kenkien). Vähän meinasi jo väsyttää, mutta päätimme silti jatkaa vielä Nilbevarrin ylitse seuraavalle joelle, Mavnnaavzille, jonka latvoilla olimme ekana päivänä pitäneet lounastaukoa. Mielettömän kaunis pikkujoki tämäkin, mutta ylityspaikka meinasi olla hakusessa. Lopulta hyvä ylityskohta löytyi ja pääsimme ansaitulle lounastauolle. Hetkeksi pusikkoon istumaan ja nuudeleita, pekoninäkkäriä ja kaakaota kitaan.

Muttakun minä en uskalla mennä tästä. (tuli se lopulta kun muu lauma oli jo tällä puolella).

Hetkeksi kavuttiin ylemmäs...

...kunnes taas laskeuduttiin alas jokivarteen.

Oikein nätti pikku joki (en haluaisi olla tuolla sääskiaikana).


Yli vaan!

Tauko viimeinkin.


Yksi luovutti jo.

Tauon jälkeen alkoikin sitten loppusuora kohti mökkiä. Kartasta katsottuna matka ei näyttänyt pahaltakaan, mutta kylläpä vaan siinä kun jalat olivat taas hiertyneet ja pitkän kävelypäivän aiheuttama väsymys painoi, niin tuntui matkakin ikuisuudelta. Porotokka kiersi meidät ja kaarsi lopulta melko läheltä takaa ohitsemme. Pysähtyivät vielä kaikki tuijottamaan meitä, ikään kuin hyvästiksi. Kun oma "kotipuro" alkoi näkyä, niin tuntui jo kuin oltaisiin perillä. Onhan purolta vielä muutaman kilometrin matka mökille, mutta polkua pitkin matkanteko on toki huolettomampaa. Tenon laaksoa kohti jyrkkenevä alamäki ei tuntunut yhtään kivalta kipeissä jaloissa, mutta perille tultiin. 

Hienot sarvet löytyi.

Pällistelijät


Aurinko pilkahti juuri ennen kuin sain kaivettua kameran esiin.

Kotipurolla jälleen.

Polulla jälleen.

Loppusuora häämöttää jo.
Tässä vielä summittainen reittimme kartalla (jonka ryöväsin retkikartta.fi-sivulta). Kilometrejä kertyi nelisenkymmentä.

Ei varmaan tarvinne erikseen kuvailla, miten ihanaa oli päästä saunaan pitkän päivän jälkeen, ja kuinka hyvältä maistuivat mökillä odottaneet sipsit ja limukka. Mutta kylläpä vaan näitäkin osaa paremmin arvostaa kun on vähän "kärsinyt" ensin. Siinä kai onkin osa retkeilyn ideaa, saada vähän kontrastia normaaliin, helppoon elämiseen. Ja vaikka tästäkin retkikertomuksesta saa ehkä sellaisen kuvan että vaeltaminen on kauheaa rääkkiä, niin ei se toki sitä ole koko aikaa, kuten ei ole koko aikaa myöskään autuaan ihanaa. Mutta jokin tuossa hommassa vaan kiehtoo, ja uusien reissujen suunnitteleminen alkaa melkein välittömästi edellisen päätyttyä, ellei jopa sen aikana.

Tämä oli nyt eka reissuni ihan kunnolla polkujen ulkopuolella. Minä olin suurimman osan reissusta se joka meidät piti kartalla, ja hyvin se onnistuikin. Välillä tarkistimme gps:stä sijaintia, mutta ilokseni huomasin että olimme juuri siellä missä pitikin kartan mukaan olla. Tokihan meillä säät suosivat koko ajan, ja silloinhan tunturissa on aika helppo pysyä kartalla, mutta näinhän se onkin hyvä aloittaa. Eiköhän ne nuo erämaiden haltiat pidä huolen siitä että hommaan tulee vielä haastettakin. :P Kokonaisuudessaan onnistunut ja kiva retki, ei voi valittaa (enempää). :)