Retki Erttetvarrin poroaidalle

Jäätyäni yksin mökille aloin miettiä kuumeisesti kohdetta parin-kolmen yön retkelle. Alkuperäinen suunnitelmahan oli mennä akkain kyydissä Sulaojalle ja käppäillä sieltä Kevonreittiä Kuiville ja sieltä erämaata pitkin takaisin mökille, mutta juuri edellisviikolla Kevon reitiltä oli kuskattu kopterilla porukkaa pois vatsaepidemian takia, joten päätin että en lähde sinne tietentahtoen pikalaihtaria hakemaan. En tiedä, onko tuon vatsataudin syy vieläkään selvinnyt, mutta vaihtoehdot olivat norovirus taikka saastunut vesi. Olipa kyse kummasta tahansa, niin jätän mielelläni väliin. Vesiongelmat toki on helposti hoidettu keittämällä taikka puhdistustableteilla, mutta noroapa ei sitten pysäytäkään yhtään mikään jos se sitä on ollut. Tuolla kun on pikku pakko leiriytyä muiden kanssa samoille paikoille.

Noh, kohde siis piti miettiä uusiksi. Olisin voinut lähteä liikkeelle mökiltä ja kierrellä Paistunturien ympärillä, mutta päädyin kuitenkin siirtämään lähtöpaikkaa naapurikylä Nuvvukseen, mistä pääsisin kätevästi käymään Erttetvarrin poroaidalla, joka on jo pitkään ollut "joskus vielä"-kohteiden listalla. Niinpä tuumasta toimeen: päivitys rinkan sisältöön ja matkaan. Auton jätin Ailikkaalle menevän tien varteen risteykseen, mistä lähtee mönkijäura tunturiin. Sama jota kävelimme toissa juhannuksena päiväretkellä. Kävelin mönkijäuraa Juohkkoaijohkalle saakka ja vähän ylikin, ja erkanin sitten Nihkkiranvaddan rinnettä koillisen suuntaan. Meinasin saada kohtauksen sääskien kanssa. Niitä oli ihan hirvittävän paljon, ja ne parveilivat sankoin joukoin olkapäilläni pistellen tietenkin ihon täyteen reikiä ohuen merinopaidan kankaan läpi. Tauolla oli pakko pukea kuoritakki päälle, vaikka ilma oli lämmin. Muutoin kulkemisesta ei olisi tullut yhtään mitään. 

Lähtötilanne.

Rusjohka

Juohkkoaijohkan kammi ja palsasuo.

Juohkkoaijohka on erittäin kaunis puronen sekin.

Palsasuot ovat mielenkiintoisia, mutta melko hankalakulkuisia.

Jänniä halkeamia.

Linkinjänkä ja taustalla Erttetvarri.

Tämä valtava suoalue on parasta kiertää.

Erttetvarri oli jo näkökentässä, mutta välissä oli valtava Linkinjängän palsasuo, joka oli tietenkin pakko kiertää, ja näin ollen matkaa kertyi reilusti enemmän kuin jos olisi päässyt suorinta tietä. Mutta mikäpäs kiire se olis lomalaisella, ja kun ilmakin oli hyvä. Hiljakseen käppäilin Stuorrageadggegiellaksen (jessus näitä nimiä) rinteille ja lähdin vasta sieltä oijustamaan Erttetvarrin länsipuolta kohden. Katselin kartasta jo alustavia leiripaikkoja ajatuksella, että kävisin aamulla sitten ilman rinkkaa poroaidalla. Lopulta kuitenkin päädyin pystyttämään leirin melko lähelle aitaa pienen puron varteen, ja koska energiaa oli vielä päivällisen jälkeen jäljellä, niin kävinkin aidalla jo samana iltana. Taivaalla oli vähän uhkaavia pilviä, mutta pyysin niitä odottelemaan vielä hetken, jotta ehtisin käydä aidalla ja palata leiriin ennen sadetta. Anomukseni otettiin vastaan, ja sade alkoi melko tarkalleen telttaan päästyäni. Erinomainen palvelu tuolla tunturissa!

Aita oli kyllä upea. Kiersin koko rakennelman ja kuvailin sitä miettien, että mitenköhän kauan tuon rakentamisessa on mennytkään. Samalla tulin ajatelleeksi, että siihen aikaan (luin jostain että aita olisi tehty 1800-luvun alkupuolella) ihmiset ovat todella asuneet tuolla tunturissa luonnon armoilla pitkiä aikoja. Eikä tainnut olla siihen aikaan Jetboil-keittimiä, kaksikerrostelttoja, untuvamakuupusseja tai pakastekuivattuja retkiruokia. 😁 On ne olleet sitkeää väkeä! Mutta tunturiluonto tuskin on noista ajoista suuremmin muuttunut, mikä on tietenkin hieno asia.

Ystävämme Gaissat siellä.

Suuntia arvotaan.

Leiri Erttetvarrin rinteellä.

Täydellinen puro.

Sadetta luvassa.

Minä en ainakaan lähde mitään aitaa katsomaan enää. Mene itse.

Jetboil ekaa kertaa matkassa mukana.

Hyvä ruoka, parempi mieli.

Erttetvarrin ikivanha poroaita.

Sitä ei ole ihan päivässä eikä parissakaan kasattu.

Täällä ne ovat tyttöjen esi-isät poroja paimentaneet kauan sitten.

Pitkän päivän jälkeen on ihana köllähtää teltan suojiin lepäilemään ja lueskelemaan. Koiratkin olivat tuikityytyväisiä päästessään lepäämään. Retkilukemisena mulla oli tällä kertaa Calazon Tunturivaellus-kirja, joka sopi hyvin tilanteeseen. Ihan hyvä kirja, kannattaa lukea.

Yöllä kävin välillä hereillä, kun riekot käkättivät jossain lähellä. Sitten kuului hölkkäämisen ääniä, ja kun kahden maissa yöllä avasin teltan oven, niin heti puron toisella puolella olikin useampi poro yösyönnillä. Olimme varmaan yhtä hölmistyneitä molemmat osapuolet toisemme nähdessämme.

Yksi päivän kohokohtia. Vatsat täynnä teltan suojissa.

Iltaherkku ja teemaan sopivaa lukemista.

Yölliset naapurini.

Aamulla perus aamurutiinit, eli aamupala, tavaroiden pakkaaminen ja leirin purkaminen. Sää näytti edelleen hyvältä, kun ei se illalla alkanut sade lopulta jatkunut kuin hetken aikaa. Päivän tavoitteena oli palailla ensin samoja reittejä takaisin päin ja kiertää sitten vähän pohjoisempaa Suohpajärvelle ja Ailigas-tunturin takamaille.

Aamupala.

Missä meidän aamupala viipyy??

Tulossa vielä.

Ja taas mennään.

Lounastaukoa pidin pienen lammikon vierellä Juohkkoaivin kaakkoispuolella. Keittelin vettä Jetboililla ja sain jo varmaan kolmannet kiehuvat vedet käsilleni kun sen kansi ei pysynytkään kiinni kunnolla. Yritin kyllä kovasti opetella olemaan pitämättä kiinni kiposta, johon olen vettä kaatamassa, mutta kyllähän se tiedetään että toistoja tarvitaan monta (olikohan 9 vai peräti 12) ennen kuin oppi menee perille. Suuremmilta palovammoilta säästyin ja henki pihisee vielä, joten mitäs pienistä. Osa pastastakin meni kyllä maahan tuossa rytäkässä, mutta ei oikeastaan haittaa, kun ei se niin kovi hyvää ollutkaan. Päätin jatkaa matkaani seuraavaksi Juohkkoaivin huipulle, kun ei tässäollut kiirettä vielä leiripaikan etsintään.

Reissureput.

Nätti lounaspaikka ja kaupanpäälle vielä aurinkoakin.

Lapinkoira kieltämättä istuu hyvin tunturimaisemaan.

Kipaisin suht nopeasti Juohkkoaiville ja siellä pidin jälleen rinkattoman tauon. Sääskiä oli taas kiitettävä määrä, joten kuoritakkia päälle vain. Olin aamulla kyllä sivellyt olkapäihin tervakarkoitetta, ja ehkä se oli yhdessä tuulen kanssa hiukan tehonnutkin tähän asti, mutta nyt alkoi taas jo ahdistaa. Sääskistä huolimatta huipulla oli hienoa. Upea panoraamanäköala avautui jokaiseen ilmansuuntaan ja maisemista riehaantuneena päätin vielä huiputtaa naapurissa olevan Rodjanoaivinkin. Siispä reppu selkään ja seuraavaa huippua kohti.

Tuo Geaidnogaissa se pitäisi vielä joskus kipaista huiputtamassa.

Väittäisin, että ahtaanpaikankammo ei uhkaa täällä. Näkymää Juohkoaivin huipulta.

Kavereita riitti.

Rodjanoaivin huipulla.

Suohpajärvi.

Viivyteltyäni aikani huipulla, laskeuduin alas Suohpajärven rantamille. Olin vähän elätellyt toiveita että löytäisin sieltä kivan leiripaikan, mutta järvi olikin kovin suorantainen, joten luovuin siitä ajatuksesta ja jatkoin matkaa Ailigasta kohti. Eteeni avautuikin upea näkymä syvään Suohpagurra-nimiseen kuruun. Tässä kohtaa ei harmittanut lainkaan etten jäänytkään järvelle leiriin. Laskeuduin melko jyrkkää kivistä rinnettä alas puronvarteen ja aloin etsiä sopivaa paikkaa teltalle. Hiukan piti nousta takaisin ylemmäs ennen kuin tärppäsi, mutta todella nätti paikka se lopulta oli mihin teltalle sain sijan. Mustanpuhuva pilvi alkoi nouseskella itäiseltä taivaalta, joten koitin pitää kiirettä teltan pystytyksen kanssa. Laitoin taas pyynnön, että odottaisivat sen aikaa että teltta on pystyssä ja tavarat teltassa, ja jälleen sain erinomaista palvelua, sillä juuri kun lähdin käyttämään koirat pissalla ennen telttaan menoa, alkoivat ensimmäiset pisarat putoilla. Siinä leiriä pystyttäessä ehdin sen verran katsoa ympärillenikin, että näin arviolta satapäisen porotokan siellä tummien pilvien alla, Rusjohoalgin rinteellä. Melkoinen tokka! 

Tuolta huipulta tulimme.

Suohpagurra.

Ihan mieletön paikka. Kuva ei taas anna oikeutta korkeuseroille.

Nuo "pensaikot" tuolla oikealla ylhäällä rinteen päällä ovat poroja. Arvioisin että niitä oli satakunta.

Kiirettä pitää leirinpystytyksen kanssa. Kohta tulee vettä ja kovaa.

Huikean kaunis leiripaikka.

Teltan suojissa oli hyvä pidellä sadetta ja keitellä päivällisvesiä. Power lizardin absidi ei kieltämättä ole riittävän suuri keittelyyn, mutta nyt oli poikkeustilanne kyseessä. Jostain syystä keitin vain ei meinannut ruveta toimimaan, vaan se sammua pätkähti aina kun aloin kiinnittää kattilaa polttimen päälle. Kaasua tuntui kyllä olevan jäljellä, mutta tilanne korjaantui kuitenkin vasta kun vaihdoin keittimeen täyden kaasupullon. Taisi tässäkin kohtaa sormet kärventyä hiukan tuon vempeleen kanssa. Kyllä Trangia vaan on paljon mukavampi! Ruoan jälkeen oltiinkin valmiita unten maille koko porukka. Vaikka teltassa on sateella kosteaa, niin kyllä siinä sateen ropinassa oma tunnelmansakin on. Telttapaikka oli siten viisto, että jouduin poikkeuksellisesti nukkumaan niin päin, että koirat olivat minun pääni takana. Voin kertoa että pari päivää tunturissa nuhjaantuneet koirat ja teltassa vallitseva kosteus saavat aikaan oikein miellyttävän tuoksun. 😆 Mutta minkäs tuolle voi, uni maistui jokatapauksessa hyvin.

Juuri sopiva ajoitus. Teltan suojissa sade ei haittaa.

Tytötkin ovat tyytyväisiä.

Aamulla kun raotin teltan ovea, vastassa oli hiukan erilainen maisema kuin illalla. Tai jos tarkkoja ollaan niin maisemaa ei ollut lainkaan, vain vankka sumuseinä. Sade oli lakannut, mutta se oli jättänyt jälkeensä sen kuuluisan hernerokkasumun, joka minulta itseasiassa olikin vielä kokematta. Ajattelin, että nytpä ei ole kiirettä jatkamaan matkaa, joten jatkoin unia vielä tovin aikaa ennen kuin nousin aamutoimiin. Pari tuntia myöhemmin usva oli jo aavistuksen antautunut, mutta maisema alas kuruun oli edelleen poissa. Nousin kuitenkin puuronkeittoon ja pakkailemaan leiriä pakettiin. Siinä kuvia ottaessani huomasin, että Jäämeren rannalla saamani meren sileäksi hioma kivi kulkee edelleen mukanani. Tottahan se kannattaa kiveä tunturissa mukana kuskata... 

Huomasin illalla kadottaneeni kartan. Olin vahtinut sitä haukan lailla koko retken ajan, kun se matkusti puseroni etutaskussa ja oli näin ollen koko ajan vaarassa pudota. Nyt arvelin sitten pudottaneeni sen, sillä viimeinen muistikuva siitä oli jostain Suohpajärven huudeilta. No, olihan minulla varakartta rinkassa ja ajattelin kulkea jokatapauksessa gepsisuunnalla tänään tuon sumun takia. Yllätys oli kuitenkin iloinen, kun kartta löytyikin teltan alta. En kyllä käsitä missä välissä se on sinne joutunut, mutta no, hyvä että oli tallessa. 😄 Tällä retkellä en muuten tarvinnut kompassia kertaakaan, vaan suunnistin pelkän kartan avulla tätä viimeistä aamua lukuun ottamatta (jolloin siis suunnistin gepsin avulla suorinta tietä takaisin tiistain reitilleni). Hyvällä näkyvyydellä tunturissa on tosi helppo suunnistaa, mutta toki kompassi on oltava aina mukana ja sitä on osattava käyttää tarvittaessa. Gps on hyvä renki ja mielelläni sitä käytänkin kartan tukena jos tarvitsee, mutta toki noissa teknisissä vempaimissa on aina hajoamisen riski olemassa. Varaparistoja siihen on toki oltava aina mukana myös.

Maisema katosi yön aikana. :D

Onneksi puro on vielä tallella.

Jäämeren silottama kivi kuuluu tarpeellisiin retkivarusteisiin!

Kamppeet olis pakattuna, mutta kaverit ei ole kovin innokkaita.

Mee sinä, me nukutaan vielä hetki.

Nopeiden aamurutiinien jälkeen lähdin retken viimeiselle etapille kohti mönkijäuraa ja autoa. Jännästi tuo sumu vaikuttaa etenemiseen, kun etäisyydet yhtäkkiä muuttuvatkin ihan eriksi kuin mihin tunturissa on tottunut. Horisontissa pikkuruisena siintävä maastonmuoto on yleensä kaukana jossain, kun se nyt yhtäkkiä onkin ihan lähellä, ja oikeastikin ihan pieni. Muutamankin kerran sain yllättyä ennen kuin opin että tosiaan, näkyvyyttä ei ole kovin pitkälle, joten näkemäni asiat eivät myöskään voi olla kaukana.

Hiukan ennen mönkijäuraa kuulin mönkijöiden ääntä, ja siinäpä mennä huristi kolmen mönkkärin porukka uraa pitkin tunturiin edestäni. Tuskin edes huomasivat sumun keskellä etenevää kulkijaa, enkä minäkään heistä nähnyt kuin hahmot vain. Uraa pitkin loppumatka autolle taittui nopeasti ja puurajan alapuolella sumukin alkoi jo hälvetä.

Reippaina liikkeellä jälleen.

Siellä se maisema jossain on.

Tätäkin kivikumparetta luulin ensin kaukana siintäväksi huipuksi, vaikka se olikin vain tällainen pieni kumpu.

Mönkijäporukka sumussa.

Ailegasjoki.

Perinteinen paluujuoma. Ja sääski tietenkin.

Uskollinen ajoneuvo meitä odottelee.

Niin oli yksi retki taas tullut päätökseen. Erittäin onnistunut ja mukava reissu, ja poroaita oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Ajelin suoraan Karigasniemelle kauppaan ja nappasinpa siitä Kalastajan majatalosta mukaani pizzankin, joka tyttöjen kanssa kolmeen pekkaan mökillä syötiin.