Perangasta Hossaan

Elokuun puolivälissä minulle tarjoutui tilaisuus saada autonsiirto Perangasta Hossaan. Sellaisia ei ole usein tarjolla, joten pakkohan siihen oli tarttua. En ole aiemmin tuota reittiä kulkenut, joten sikälikin oli oikein mukava päästä tälle retkelle ja näkemään vähän lisää alueen hienoa luontoa.

Lähtö tapahtui perjantaina, 16.8. Vitostien varresta Perangasta. Moottoripyöräkokoontumiseen matkalla olleet sukulaiseni ottivat autoni ja jättivät minut koirineni ja rinkkoineni jalkamieheksi. Eipä siis auttanut muu kuin nostaa reppu selkään ja lähteä talsimaan.

Alkumatkasta reitti kulki talouskäytössä olevassa mäntymetsässä. Hossalle ominaista harjumuodostelmaa oli kyllä jo havaittavissa, ja myös iäkkäitä puita matkanvarrella näkyi.

Hevonperseenmutkan laavu oli ensimmäinen etappini. Sinne oli matkaa noin viisi kilometriä. Pohdiskelin, jäisinkö mahdollisesti sinne jo yöksi, mutta lopulta laavulle saavuttuani ei asiaa tarvinnut enää pohtia, kun paikalle pölähti lauma ranskalaisia melojia. Erakko-Eemelihän ei sellaisessa väentungoksessa voi olla, joten jo ennen kuin joukkio ehti rantautua, olin hävinnyt horisonttiin. Ilmeisesti olin niin häkeltynyt tilanteesta, että harhauduin reitiltä ja jouduin vähän haeskelemaan reittiä pienen suojuotin yli takaisin uralle. Samalla kun kerran jo olin harhateillä, päätin vilkaista lähellä olevan lähteen.

Eipä ole paljoa vettä lähteessäkään.

Valkoinen kanerva oli kiva löytö.

Korkean harjanteen päällä oli aika pitää taukoa. Sää oli lämmin, ja pitkästä aikaa rinkka selässä kulkeminen otti jo vähän voimille. Nyt maisema alkoi olla jo hyvinkin Hossamainen.

Päätin että leiripaikan etsin piakkoin, kunhan saavun vesistön ääreen, kuitenkin kansallispuiston ulkopuolelta. Sopiva paikka löytyikin kymmenen kilometrin päivämatkan jälkeen aivan puiston rajan tuntumasta pienestä niemekkeestä. Teltta pystyyn ja risutulille iltapalan tekoon.

Retkipäivän parhaita hetkiä.

Iltapalaksi hörnikäs, eli palviryynimakkara. Koirat saivat omansa kylmänä.

Juustoleipä osoittautui loistavaksi retkievääksi.

Aamun polttopuut hiilloksen päälle jälkilämpöön kuivahtamaan.

Harvinaista, että ikuisessa syväjäässä olevilla varpaillani oli kuuma.

Yön nukuin kuin se kuuluisa tukki konsanaan. Jossain kohtaa taisi ripotella vähän vettä, ja makuupussin alla meinasi olla turhankin lämmin. Ulkoteltta oli - kuten loppukesän ja syksyn öinä yleensäkin - märkä sekä ulko- että sisäpuolelta. En edes yrittänyt saada sitä kuivaksi, vaan päätin kuivatella sitä sitten lounastauolla jos sää olisi vähän kuivempi silloin.

Aamutulilla.

Sokeroimatonta marjakaurapuuroa. Noh, eihän se miltään maistu, mutta ihan hyvä vaihtoehto jos pelkää lisättyä sokeria.

Juustoleipää riitti aamupalallekin.

Grumpy stove meinasi revetä liitoksistaan.

Matka jatkui nyt kansallispuiston aluella vesistöjä seuraillen pääosin hienossa kuusikossa. Kukkurin autiotuvalla oli asukas, joten kävin vain heilauttamassa kättä sillalla ja nappaamassa pari kuvaa. Lavajärven tupa oli tyhjä, joten kävin vähän utelioimassa tuvan sisälläkin. Siisti tupa viihtyisällä paikalla. Välillä jouduin pysähtymään pikku tauolle, kun pikkuvarvas alkoi jostain syystä hiertyä. Ensimmäinen kerta, kun jouduin Hanwagien kanssa käyttämään rakkolaastaria.

Minkäköhän rakennuksen rauniot nämä lienevät.

Viitat ovat matkan suhteen optimistisempia kuin gepsini.

Kukkurin tupa.

Tällaisessa metsässä minä viihdyn.

Lisää raunioita.

Lavajärven tupa.

Lavajärven jälkeen edessä oli koko reissun ärsyttävin pätkä. Tässä kohtaa reitti kulkee Aittojoen vartta tielle, ja edelleen toista rantaa takaisin. En jaksanut lähteä katselemaan mahdollisia ylityspaikkoja, joten ei auttanut muu kuin kävellä kuuliaisesti rantavitikossa kulkevaa polkua. Ilmeisesti alkoi jo olla tauon paikka kun tuo etappi koetteli hermoja niin kovasti, mutta kun taukopaikaksi olin päättänyt Syrjäjärven laavun, niin sinne sitä sitten mentäisiin vaikka pää kainalossa. Näinä hetkinä on ihan hyvä että kuljen enimmäkseen yksin oman itsepäisyyteni kanssa. On jo riittävän kurjaa että itse joudun itseäni sietämään, saati että joku muukin joutuisi. Onneksi joen toisella puolella kulkeva polku on huomattavasti mukavampi kulkea (ja tämä oli myös tiedossa kun olen sitä ennenkin kulkenut), joten loput kolmisen kilometriä laavulle sujuivat jo mukavammissa tunnelmissa. Juuri ennen laavua tuli pieni sadekuuro. Mikä ihmeellinen tuuri. Sade ei kuitenkaan jatkunut kauaa, ja sain nyt sen ulkoteltankin kuivumaan lounastauon ajaksi. Laavun ohi meni pari pyöräilijää, mutta muita ei näkynyt. Söimme koirien kanssa lounaaksi loput makkarat, ja jälkkäriksi rinkasta löytyi myös viineri.

Lavajärvi- Aittokoski -välin ainoa kiva asia. 😆

Se on muuten Syrjäjärven laavu. Älkää pliis muutelko näitä nimiä...

Syrjäjärven laavu.

Teltta kuivumaan.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Joukovirran laavua, joka olikin minulle ihan uusi tuttavuus. Matkanteko alkoi uuvuttaa jo ihan todella ja olin pahalla päällä. Mietin, jäisinkö laavulle yöksi. Laavulle saavuttuani tein tulet, mutta en jostain syystä ollut vieläkään päättänyt että jäisinkö vai lähtisinkö, istuin vain ja tuijotin tulia väsyneenä. Kaikella on tarkoituksensa, niin myös tällä päättämättömyydelläni, sillä pian alkoi järveltä lipua kanootteja yksi kerrallaan. Voi hemmetti. Jos tulia ei olisi ollut, niin olisin tietenkin häipynyt samantien, mutta kun en tiennyt aikovatko rantautua, niin oli pakko jäädä odottelemaan että sammutanko nuotion vaiko en. Tässä kohtaa ihan kaikkein vähiten halusin ihmislaumaa seurakseni. Kun näin, että kanootit tulevat rantaan, aloin tehdä lähtöä. Sen verran kävimme keskustelua, että he kertoivat etteivät aio yöpyä täällä, mutta päätin silti jatkaa minäkin matkaani. Kello oli vasta iltapäivässä, joten eipä tässä nyt sen puolesta ollut kiire leiriytyä, ja pahin väsymyskin onneksi tuntui hellittäneen. Lopulta näin oli siis ihan hyvä.

Seuraavaksi ongelmaksi muodostui seuraavan yön leiripaikka. Kansallispuistossa ei saisi leiriytyä muualle kuin tulipaikoille ja muille leiripaikoille, ja Lipposensalmi ja Kokalmus olisivat kyllä turhan kaukana tässä kohtaa. Joukovirralla laavun seinässä olevassa kartassa, samoin kuin Retkikartankin kartoissa näkyi Lounajan rannalla polun varressa tulipaikka. Arvelin että kyseessä saattaisi olla vanha, jo käytöstä poistettu tulipaikka, ja kävin itseni kanssa moraalista taistelua, voisinko siihen leiriytyä. Mitään käytännön haittaahan siitä ei olisi, kun en käynnistäni jätä kuitenkaan jälkiä mihinkään, mutta kun säännöt on säännöt, ja minulla on tapana niitä noudattaa. Paikka ei ollut mikään maailman viihtyisin, mutta päädyin silti lopulta jäämään. Ehkä laittavat minut nyt vankilaan kun olen tällainen rikollinen. 😡

Kuten niin usein ennenkin, tälläkin kertaa raskaan päivän jälkeen ruokahalu oli tiessään. Onneksi ei oo pakko jos ei taho, joten söin vain näkkäriä sulatejuustolla ja marjasoppaa teen kanssa. Siinä iltatoimia tehdessäni paikalle oli yhtäkkiä ilmestynyt kuin tyhjästä mies. Ohikiitävän hetken ehdin jo ihmetellä että noinko täällä sinkkunaiselle sataa taivaalta miehiä, mutta ei sentään. Soutuveneellä oli tullut, ja kyseessä oli sama henkilö, jonka kanssa olimme moikanneet aiemmin Kukkurilla. Kävi kyselemässä sijaintia, kun sitä on kuulemma vesiltäkäsin hieman hankala määrittää.

Siemennäkkärillä oli vähän rankkaa rinkassa.

Norjasta löytyi juuri sopivan kokoinen sulatejuustopakkaus.

Jalkakylpy tekee hyvää pitkän päivän jälkeen.

Jälleen lämmin yö luvassa. Teltan ovet saavat silloin olla auki koko yön.

Yö venähti lopulta lähes 12-tuntiseksi. Välillä kävin sen verran valveilla, että noteerasin komean kuutamon ja ajattelin että pitäisi ehkä käydä ottamassa kuvia... En tainnut sitten kuitenkaan päästä teltasta ylös kun ei moisia hienoja kuutamokuvia ollut kameraani ilmestynyt. Ilmeisesti edellinen päivä oli tosiaan ollut ihan rankka. Aamuyöstä jaksoin sentään sen verran että siirsin koirat ulos teltasta ja nappasin muutaman kuvan auringonnoususta. Pyörittelin siinä aamutoimia tehdessä mielessäni ajatusta, että josko jatkaisin retkeä vielä yhdellä yöllä. Sääennuste näytti lupaavalle ja ruokiakin oli vielä reilusti jäljellä. Miksipä siis en jäisi vielä yhdeksi yöksi. Hahmottelin mielessäni reitin päivälle siten, että päätyisin seuraavaksi yöksi Kangaslammille.

Auringonnousun aikaan.

Lähtiessä huomasinkin olleeni yllättävänkin lähellä Kokalmusta, ja pian eteninkin taas tuttuja reittejä pitkin. Erkaannuin Järvien polulta (vai mikä nykyään onkaan, että ärsyttää nämä nimimuutokset) kohti Kaunislampea. Päätin, että kun vastaan tulee hyvä mustikkapaikka niin sitten on tauon paikka. Eihän niitä mustikoitakaan silloin löydy kun etsii, joten lopulta oli tyytyminen vain välttävään paikkaan. Sain minä siitä keräiltyä kourallisen marjoja, jotka sitten kaadoin maahan juuri kun olin istahtamassa niitä syömään. Ja tietysti vain muutaman sadan metrin jälkeen bongasin sellaisen hyvän paikan. Noh, ehkä nyt oli tarkoitus käydä näin.

Tutulla reitillä jälleen.

Jonkun fileointiveitsi oli unohtunut polunvarteen.

Tämä liittyy johonkin tutkimukseen. Olisi jännä tietää, mitä tässä tutkitaan.

Lounastauolle suuntasin Kirkasvetisen rantaan. Tämäkin tulipaikka näytti varsin hylätyltä, mikä on minusta sääli kun kyseessä on noinkin sievä paikka. Risukeittelyä tämä ei onneksi estänyt, ja sain lounasvedet keiteltyä. Jostain kivenkolosta lähti liikkeelle varsin riutuneen näköinen rupikonna. Se oli laiha, kuiva ja haalea ja sen silmät eivät näyttäneet aukeavan. Sinne se kuitenkin lähti lampea kohti toikkaroimaan. Kovin kävi sääliksi, mutta mitenpä minä olisin sitä voinut auttaa. Muutama poro piipahti myös paikalla, mutta ihmisiä ei kyllä näkynyt.

Lounaalla jotain iät ja ajat avattuna ollutta retkiruokaa. Jäin henkiin.

Lounaan jälkeen taas polulle ja kohti Värikallion polkua. Värikalliolla ei ollut nyt tarvetta käydä, vaan kuljin suoraan Lihapyörteen P-paikalle ja siitä edelleen Somer-joen vartta Laukkujärvelle päin. Laukkujärven polulle päästessä on aina sellainen kodikas fiilis. Sitä olen kulkenut niin lukuisia kertoja, että lähes jokaisen mutkan muistan jo ulkoa. Pikku paussi vielä polunvarressa ja sitten päivän viimeiselle etapille kohti Kangaslampia.

Laavulla minua odottikin melkoinen yllätys. Noin päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa, mutta laavun sisällä olikin sitä itteään ja paljon. Tuli vähän epäuskoinen olo, että mitä ihmettä täällä on tapahtunut, mutta sorkanjäljet hiekassa johtivat kyllä aika pian sylttytehtaalle, ja syylliset oli selvillä. Onhan sellainen laavu varmaan kiva suoja poroille, ja heillähän ei juuri ole sisäsiisteydestä käsitystä. Sotkun siivoaminen olisi vaatinut juuriharjan ja mäntysuopaa, eikä niitä nyt sattunut olemaan mukana, joten en voinut tälle nyt mitään. Tulille sentään pääsin, ja mikäpä se on teltassa nukkuessa, joten eipä tässä ollut hätäpäivää.

Täällä vielä vanhat kunnon viitat.

Houkutteleva siivo.

Raato numero 1.

Raato numero 2.

Iltapala.

Lämmin ilta olisi houkutellut uimaan, mutta olin pösilö jättänyt pyyhkeen kotiin, ja muutenkin nuo suolammet jyrkkine rantoineen ovat vähän kyseenalaisia uimisen kannalta. Tyydyin pikapesuun ja samalla pesaisin myös kolme päivää päällä hionneen paitani, jotta kehtaisin seuraavana päivänä lähteä kyselemään autonavainta luontokeskuksesta. Merinopaita kuivui nopeasti ilta-auringossa ja tuulessa, ja yöksi ripustin sen vielä teltan kattoon jälkikuivumaan.

Yö oli jälleen lämmin. Aamuyöstä pakottauduin ulos teltasta kuvaamaan auringonnousua ja aamu-usvaa, ja samalla siirsin koirat pihalle jatkamaan uniaan.

Kuvailun jälkeen nukuin vielä muutaman tunnin ja pakkailin aika pikaisesti kamppeet kasaan. Tulia en tehnyt, enkä aamiaistakaan kun olin ajatellut syödä lounasta luontokeskuksella. Näin ei tarvisi enää mökillä laittaa ruokaa myöhemmin.

Matka luontokeskukselle taittui enimmäkseen talvireittiä pitkin, ja loppumatkasta kuljin vielä esteetöntä reittiä, jonne ajattelin että voisimme ystävän kanssa tulla sitten rollaattori-ikäisinä retkeilemään. Jos sinne asti eletään. Auto löytyi sieltä parkkipaikalta, ja avaimenkin sain luontokeskuksesta. Lounaskin oli hyvää, eivätkä häätäneet minua onneksi pois sieltä pilaamasta atmosfääriä ryvettyneellä olemuksellani. Niin oli 19. Hossanreissu pulkassa, ja erittäin onnistunut reissu olikin.

Erityiskiitos ihanille autonsiirtäjille, joiden ansiosta retki oli mahdollinen. Nytpä on sekin reitti nähty ja koettu. Enää puuttuisi Kylmäluoma-Hossa -yhdyspolku, mutta sitäkin on kyllä tässä jo vähän suunniteltu että joskus sitten...