Paluu Vätsäriin

Olimme jo talvella sopineet ystäväni kanssa, että kesäkuun alkupuolella teemme yhteisen retken Lapissa. Ystävä halusi nimenomaan merkittyjen reittien ulkopuolelle, joten erämaahanhan hänet olisi silloin vietävä.

Tiistaina, 11.6. lähdimme matkaan. Meillä oli selkeä suunnitelma että Muotkalle mentäisiin, minäkään kun en ole siellä koskaan vielä käynyt. Mutta jostain syystä minä en ole koskaan innostunut siitä erämaasta mitenkään älyttömästi, enkä ymmärrä miksi. Varmaan ehkä siksi etten ole siellä käynyt. Nytkin siis kartalta reittihahmotelmaa katsellessani pää löi aivan tyhjää ja katse harhaili vain siellä tien pohjoispuolella. Päätin sitten, että kunhan nyt lähtöpaikka löydetään niin reitti syntyköön siinä kulkiessa. Näin onkin minulle kaikkein luontevinta poluttomassa erämaassa toimia, sillä siihen liittyy huomattavasti suurempi vapaus kuin tarkkaan laadituun reittisuunnitelmaan (joka kuitenkin sitten elää matkan varrella, ainakin minulla). Ivalon ja Inarin välillä, kun maisemaan alkavat ilmestyä idylliset vesistöt kivisine rantoineen ja vanhoine mäntyineen keloja unohtamatta, niin alkaa usein tulla kaipuu Vätsäriin. Nytkin asia tuli puheeksi, ja kuinka ollakaan, meidän suunnitelmamme teki siinä muutamien minuuttien aikana täyskäännöksen. Siida oli onneksi vielä auki kun Inariin päästiin, ja sieltä saimme ostettua uunituoreet Vätsärin säänkestävät kartat. On muuten loistojuttu nämä, sillä ennen piti turvautua maastokarttoihin, joita joutui varaamaan vähintään kolme kappaletta hahmottaakseen alueen kunnolla. Nyt tämä kaikki informaatio löytyy yhdeltä ja samalta kartalta. Ostimme molemmat oman, jotta meillä olisi myös varakartta mukana, ja tappeluhan siitä yhdestä olisi reissun jälkeen tullut kuitenkin.

Niinpä sitten arvottiin uusi suunta ja ajeltiinkin Kaamasesta kohti Sevettijärveä. Matkalla vielä arvoimme lähtöpaikkaa, ja päädyimme lopulta Kirakkajärvelle. Mielestäni sieltä oli mukavampi lähteä liikkeelle kuin Semekurtan aitaviidakosta, ja muita vaihtoehtojahan minä en ole vielä kokeillutkaan näiden kahden lisäksi tuolla erämaan pohjoislaidalla. Retken päätavoitteena oli - kuten yleensäkin retkilläni - nauttia luonnosta kilometrien nielemisen sijaan. Siksikään ei ollut niin nuukaa että mistä sitä lähdettäisiin ja minne leiriydyttäisiin. Vätsäri ja sen ympäristöhän on täynnä toinen toistaan ihanampia leiripaikkoja.

Kello oli jo paljon kun pääsimme parkkeeraamaan auton ja setvimään tavarapaljoutta auton uumenista rinkkoihin. Matkanvarrelta oli osteltu vielä (ystävälle) erinäistä varustetta, joten hetki siinä meni että kaikki saatiin pakattua mukaan. Sitten vaan liikkeelle.

Vielä kengännauhat kiinni ja menoksi.

Rinkat selkeästi hylkivät toisiaan.

Reippaat retkikoirat.

Sen verran katselimme karttaa, että valitsimme sieltä noin suunnilleen potentiaalisen leiripaikan, jota kohti lähteä kulkemaan. Noille järville veikin jonkinlainen polku, mutta ankarasta yrittämisestä huolimatta emme onnistuneet seuraamaan sitä kuin satunnaisesti. Älkäämme siis luottako Vätsärin polkuihin. Ne katoilevat maastoon tämän tästä. Tehtiin siinä varmaan muutamakin harhamutka ennen kuin lopulta osuttiin  sinne mihin haluttiinkin. Paikka oli oikein nätti, ja siinä oli (yllättäen) siisti nuotiokehäkin valmiina, joten siihenhän me jäimme.

Kuva: Tiina H

Kuva: Tiina H

Polku alkoi ihan lupaavan näköisenä.

Kuva: Tiina H

Nämä taideteokset ovat Vätsärin ominaispiirteitä...

...samoin kuin isot (ja vähän pienemmätkin) kivet ja vanhat männyt.

Ystävä pohti, olisikohan täällä korvasieniä, ja voi sitä riemua kun näitä sitten löydettiin.

Ilta oli jo vaihtunut yöksi leiriytyessämme, mutta yöttömässä yössähän sillä ei ole niin väliä. Sää oli suht vilakka, joten sai kaivaa miltei kaikki vaatteet rinkasta päälle iltanuotiolle. Voi sitä tuoksua ja tunnelmaa, kun tervastulet saatiin tehtyä!

Tervaskiehisten vuolua. Kuva: Tiina H

Uusi kaasukeittimen pannuni joutui nyt uhrautumaan nokipannuksi.

Olihan meillä taas herkut.

Jollain oli herkut ihan juomia myöten. Itse olen sen verran juntti, etten noiden päälle ymmärrä.

Poroakin oli tarjolla monessa muodossa.

Yö meni minun osaltani vähän kehnonlaisesti. Olin pykännyt teltan juuri sellaiseen kohtaan, että jouduin nukkumaan mäessä. Tämä, sekä lähes vuorokauden valvominen johtivat siihen, että uni tuli kunnolla vasta joskus lähempänä aamua. Kaveri heräsi reippaana jo seitsemältä ja painui ongelle minun jäädessä vetelemään sikeitä vielä pariksi tunniksi. Ei ollut kalaa tullut, ja yöllä oli ripsinyt sen verran vettä, ettemme jaksaneet alkaa viritellä tulia vaan keittelimme aamuvedet kaasulla. Tulipahan sillekin jotain käyttöä.

Aamupalahommissa (kuva: Tiina H)

Näillä luulisi jaksavan.

Aamujälkkäriä ei sovi unohtaa.

Leiri lähes kasassa.

Heti ensimmäisen etapin alkuun meillä olikin edessämme virkistävä koskenylitys. Vedet olivat vielä vähän korkealla, ja ihan leiripaikan tuntumassa, kahden järven välillä virtaava puro kohisi melkoisesti. Kenkiä ei siis puettu lainkaan ennen kuin ylityksen jälkeen vasta. Kaikki muut selvisivät ylityksestä kunnialla, paitsi minä. Horjahdin sen verran, että oikea jalkani lipesi kivenkoloon ja jumittui hetkeksi sinne. Sain onneksi pysyttyä pystyssä ja rauhallisena, joten kun olin ensin onkinut kameralaukun kuiville (onneksi se pitää hiukan vettä) ja tasapainon korjattua, aloin varovasti kiskoa jalkaa pois loukusta. Yllättävän hyvin se sieltä irtosikin, eikä siihen tullut kuin pari pientä pintaruhjetta. Horjahduksen syy oli taas kerran - kuten niin monta kertaa ennenkin - koiran hihna. Vaikka olin nyt jopa ennakoinut tilanteen ottamalla hihnan toiseen käteen, niin silti liukkaalla kivellä vuolaassa virrassa toikkaroidessa se käteenkin kohdistuva pieni nykäisy riitti horjuttamaan tasapainon. Kuinkahan monta näitä kaatumisia pitää vielä tulla ennen kuin opin että koira ylittää isommat vesistöt aina joko vapaana, taikka sitten niin pitkän narun päässä, että se yltää kevyesti joen yli. No, tästäkin selvittiin ja ehkä jotain opittiin, ja matka jatkui.

Kaveri halusi ottaa suunnistusvastuun ja palautella mieleensä kompassinkäyttöä. Hänen opastamanaan kuljimme kohti paria isoa järveä, jotka olisivat Vainospään juurella. Pian edessä oli toinen ylitys, josta itse pääsin kenkiä riisumatta, ja tällä kertaa muistin jopa vapauttaa koirankin. Kaveri ylitti krokseissa ja pääsi hänkin kommelluksitta yli. Toukoa meinasi vähän jännittää, mutta riittävällä houkuttelulla sekin viimein uskaltautui virran yli. Vanni tuli omatoimisesti ja ihan superhienosti itse ja sai suorituksestaan kunnon kehut ja herkkujakin. Olin todella tyytyväinen, että sillä alkaa jo löytyä rohkeutta selviytyä hankalammistakin paikoista itse.

Touko-paran huonosti istuva reppu vähän hankaloitti muutenkin haastavaa hommaa.

Tämän ylityksen jälkeen alkoikin kohtuullinen nousu. Suht jyrkässä ylämäessä toinen sauvani alkoi kiukutella, eikä sen alempi teleskooppi enää kiinnittinyt paikalleen. Johan nuo Madeirantuliaisena saadut 10 euron sauvat ovatkin paljon kokeneet, joten en ollut isommin yllättynyt tilanteesta. Harmittelin tietenkin, kun täällä jos missä olisin kyllä molempia sauvoja tarvinnut. Mutta asiat, joille ei mitään voi, täytyy vain hyväksyä. Turha niitä on jäädä vatvomaan enempää. Kuinka ollakaan, jo ennen mäen päälle saapumista sauva olikin leppynyt ja teleskooppi kiinnittyi taas paikalleen kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. En käsitä mitä tapahtui, mutta pääasia että se toimi jälleen. Mäen päältä lähdettiin laskeutumaan kauniiseen laaksoon, missä sovimme pitävämme lounastauon. Oijustimme pienen lammen rantaan, ja sieltä löytyikin runsaasti hienoa tervasoksaa poltettavaksi sekä aurinkoinen ja suojaisa paikka tauon pitämiseen. Ilmakin alkoi jo lämmetä, eikä siinä auringossa edes taukotakkia tarvinnut. Tämä on sitä Vätsärin parasta antia!

Kuva: Tiina H

Lounastulilla.

Kiehisten vuolua (kuva: Tiina H).

Lounaalla nuudeleita ja poroleipiä.

Lounastauon jälkeen jatkettiin edelleen kohti Vainospään rinteitä. Tulimme aika pian hienoon kiviseen jokilaaksoon, jonka yllä lenteli piekanapariskunta kirkuen meitä kai häipymään. Nousimme kivikkoa pitkin kohti ylempänä pauhaavaa putousta. Varovasti, askel kerrallaan louhikossa on syytä liikkua, varsinkin kun kivien välissä on ties miten syvästi vettä. Kaunis paikka kertakaikkiaan. Putoukselle päästyämme pidimme pienen paussin. Kyllähän noin hienossa paikassa pitää malttaa pysähtyäkin.

Kuva ei anna oikeutta upealle vanhalle puulle.

...eikä kyllä upealle linnullekaan.

 

Reppu ja reissukoira. Ne retkinaisen tärkeimmät varusteet.

Ystävä turvallaan lutakossa.

Mäkäränpuremat kutisevat kivasti rinkan alla.
Mutta kyllä hätä keinot keksii. (Kuva: Tiina H)

Rinkat selkään ja takaisin taipaleelle. Kulku olikin tästä eteenpäin melko nousujohteista, sillä alettiin hiljakseen kivuta Vainospään lakea kohti, missä ajattelimme kokeilla kalaonneamme järvellä. Nousu ei ollut jyrkkä, mutta voimille se kieltämättä otti jo päivän ollessa pitkällä iltapäivässä. Minähän elän normaalisti rytmissä, jossa herään aikaisin (5-6 aikaan) ja menen vastaavasti nukkumaan jo viimeistään yhdeksän aikaan. Siten pitkä edellispäivä ja vähiin jääneet yöunet alkoivat tehdä tehtävänsä ja olin pahalla tuulella. Onneksi olimme jo matkalla sopineet, että näissä tilanteissa voi ihan reippaasti ja selittelemättä sanoa toiselle että "anteeksi, nyt olen huonolla tuulella", jolloin toisen ei tarvitse arpoa tai loukkaantua jos toinen on hiljaa ja äksyilee pikkujutuille. Näitä hetkiä tulee väkisellä, mutta onneksi niillä on taipumus mennä ohi nopeasti. Niin kävi nytkin, ja huipulle päästyämme olin jo huomattavasti paremmalla päällä. Onkiminen ei tuottanut tulosta, joten pitkään emme taukoa pitäneet.

Sovimme, että lähtisimme kohti Vainosjärveä ja leiriytyisimme ensimmäiseen hyvään paikkaan. Sitä leiripaikkaa saatiinkin sitten etsiä melko huolella, kun yhtä ainoaa tasaista länttiä ei meinannut löytyä. Mitä lähemmäs järveä tultiin, sitä louhikkoisemmaksi kävi maasto. Alkoi siinä kummallakin jo pieni epätoivo painaa, mutta ei auta itku markkinoilla, vaan jatkettava on niin kauan että teltanmentävä läntti suht läheltä vettä löytyisi. Lopulta saatiinkin paarustaa Vainosjärven rantaan asti että moinen paikka löydettiin. Mutta kuten tavallista, siihen paikkaan kun päätös on tehty ja rinkka putoaa selästä, kaikki huolet ja murheet katoavat ja jollain ihmeen energialla sitä jaksaa alkaa etsiä polttopuuta ja pystyttää leiriä. Kaveri halusi pystyttää teltan, joten minä siirryin nuotion kimppuun. Maasto muuttui juuri tuossa leiripaikan kohdalla vankasta mäntymetsästä tunturikoivikoksi, joten tervastakin vielä löytyi ihan lähettyviltä. Olisikin tuo hölmöä jos Vätsärissä pitäisi koivutulilla istua.

Kuva: Tiina H.

Vihdoinkin leiri oli valmis ja nuotio paloi iloisella liekillä. Oli koko retken pääaterian vuoro. Savukylki oli taas mukana sipuleineen ja pottumuusseineen, ja kaveri oli myös varannut mukaan kuivattuja tatteja, jotka oli jo lounastauolla laitettu ruokatermariin likoamaan.

Etsin luultavasti noin kymmenettä kertaa puukkoani. Se oli jatkuvasti hukassa. Kuva: Tiina H.

Kuva: Tiina H

Illallinen.

Tunturikaksiota sisältä.

Absidin asukas.

Tämä Abisko lightweight 3 on ollut kyllä erinomainen hankinta.

Yö sujui taas aika kiintoisasti. Illalla jo mietin että päätä vähän särkee ja pitäisi ottaa lääke, mutta olin kertakaikkiaan liian väsynyt sen tehdäkseni. Virhe. Noin kolmen aikaan heräsin tuttuun paineentunteeseen päässä. Jos kunnon migreeniä jotenkin voisi kuvailla, niin se olisi kuin joku pumppaisi pään toiselle puoliskolle valtavan paineen, joka puskee silmää ulos kuopastaan ja hampaita ylös leuasta piinaavan kivun ja pahoinvoinnin kera. Sellaiseen oloon minä nyt heräsin ja aloin kaivella lääkkeitä esille. Otin muistaakseni 800 mg ibuprofeenia ja toivoin että saisin pidettyä ne sisällä noin tunnin verran. Se on muuten suhteellisen tuskainen odoteltava se tunti, kun on tuo kipu ja oksettaa. Suunnilleen sen tunnin kykenin odottamaan ennen kuin tuli väistämätön lähtö ulos. Telttaan palattuani lääkitsin itseäni vielä 400 mg:lla ibua sekä 1000 mg:lla parasetamolia ja nappasin päälle vielä pahoinvoinninestolääkkeen. Tällä koktaililla sain kivun viimein talttumaan ja selvisin aamuun saakka. Migreeni ei varsinaisesti rakasta tuota rinkan ja epätasaisten nukkuma-alustojen mukanaantuomaa niskajumia, eikä toki unirytmin häiriintymistäkään, mutta onneksi sen saa aina jotenkin taltutettua. Tuollaisen rankan päivän jälkeen se burana-annos olisi järkevintä ottaa jo ennakoiden, niin voisi useimmiten välttyä noilta pahimmilta kohtauksilta. Kuinkahan monta toistoa ihminen vaatii oppiakseen...

Aamutoimet tehtiin aika rivakasti, ja meillä olikin taas hyvä työnjako toisen hääriessä teltan, ja toisen nuotion kimpussa.

Epätoivoinen kahvinsuodatusyritys sidetaitoksen läpi.

Vainosjärven vedenalaista maisemaa.

Valmiina jatkamaan matkaa.

Jatkoimme järven rantoja pitkin kohti pohjoista. Sääsket olivat ilmeisesti ilman lämpenemisen myötä juuri kuoriutuneet, sillä niitä parveili välillä sankoin joukoin ympärillä. Onneksi vain muutamat yksilöt yrittivät pistää. Lähellä järven pohjoispäätä otimme kompassisuunnan kohti Kirakkajärvelle vievää merkittyä polkua. Pidimme pikku tauon harjanteen päällä, mistä oli nätti näköala järvelle. Taas alkoi migreeni tehdä paluuta, mutta nyt tajusin onneksi ottaa lääkkeen ajoissa ja säästyin suuremmilta ongelmilta. Edessä oli vielä yksi ylityskin, mutta siitä selvittiin kunnialla kiviä pitkin, eikä kenkiä tarvinnut riisua. Polun tavoitettuamme loppumatka sujuikin aika nopeasti kun suunnistuksesta ei enää tarvinnut välittää.

Kuva: Tiina H.

Viimeinen ylitys.

Tai oikeastaan tämä oli viimeinen, mutta sitä ei lasketa
kun oli silta.

Hilla aloittelee kukintaa.

Ensin kuului tuttu "peuk, peuk" -ääni, ja sitten tuli näkyviin äänen lähde. Kuva tietenkin tärähtänyt.

Autolla oltiin vasta iltapäivän ollessa pitkällä. Olisihan tuolla vielä kolmannenkin yön ollut, mutta näin tällä kertaa, ja hyvä reissuhan tämä oli näinkin. Erämaan rajojen sisäpuolelle ei nyt ehditty, mutta eipä noissa maastoissa sillä juuri eroa ole, ollaanko kartalla erämaan puolella vaiko ei. Pienen ihmistäytymisen jälkeen alkoi ajomatka kohti Karigasniemeä, missä kävimme herkuttelemassa ravintolassa ja ostamassa mökillekin vähän evästä. Rankka, mutta onnistunut reissu, ja kyllä noissa maastoissa vaan on sitä jotain, mikä on meikäläisen makuun. Jospa pääsisi pian taas uudelleen.
Kiitos reissuseuralle! 💜