Kevätretkellä Hossassa

Tästä Hossan keväretkestäkin on jo tavallaan tullut mulle perinne. Jo kuutena keväänä touko-kesäkuussa olen sen tehnyt, vaikka on tässä välissä pari kevättä jäänyt välistäkin. Seurailin nyt lumitilannetta ja päätin että jos säät suosivat, niin 10.-12.5. voisi lähteä tuon vuoden ensimmäisen viikonloppuretken heittämään. Sääennusteet vaihtelivat kaatosateesta lämpimään poutasäähän, ja lopulta perjantaiaamuna näytti jo aika lupaavalle, joten matkaan vain.
Kovan tuulen takia jouduin vähän mietiskelemään leiripaikkoja. Ekalle illalle jäi oikeastaan kaksi suht suojaisaa vaihtoehtoa, Hakokoski ja Puukkojärvi. Lähtöhän olisi joka tapauksessa Huosivirralla, kun en minä osaa mistään muualtakaan lähteä. Siinä voisin sitten miettiä jäänkö Hakokoskelle vai jatkanko siitä vielä muutaman kilometrin Puukkojärvelle.

Matkalla poikki Suomen sää muuttui aikalailla. Lähtiessä kotona paistoi aurinko ja oli 14 astetta lämmintä, mutta muutamaa tuntia myöhemmin Hossassa oli enää kuutisen lämpöastetta ja vettä tuli, jos nyt ei ihan taivaantäydeltä niin melkein kuitenkin. Siellä oli myös kevät huomattavasti myöhäisemmässä: lunta näkyi vielä siellä täällä ja isot järvet olivat jääkannen alla. Huosivirran P-paikalle vievällä tielläkin oli vielä sen verran lunta, että päädyin jättämään auton mäen päälle ennen varsinaista P-paikkaa. Onneksi siinä on auton mentävä tila, niin ei tarvinnut siirtää itse lähtöpistettä. Jännäsin siinä että mitenköhän lie märkää on maastossa ja joudunko pahastikin kahlaamaan lumessa.

Huosivirralla vielä kovin talvista.

Hakoharju sula jo. 

Hakokoskelle kävelin noin puolessa tunnissa. Kävin laavun edessä fiilistelemässä tuulitilannetta ja totesin että tämähän olisi aika hyvässä suojassa. Vaikka kello ei ollut vielä paljoakaan, niin päätin lopettaa sateessa kävelyn lyhyeen ja leiriytyä. Puuvarasto oli täynnä tervalle tuoksuvaa puuta, joten mikäpä täällä oli ollessa sateelta ja tuulelta suojassa.

Tulet viritelty ja teevesi tietenkin jo kiehumassa.

Yleensä minulla on tapana tehdä peti valmiiksi heti nuotion sytyttämisen jälkeen. Nyt en kuitenkaan toiminut niin, vaan jätin ne hommat tuota tuonnemmaksi ja keskityin muihin juttuihin ensin. Sen verran sitä pitää kapinoida itseään vastaan, että ihan aina ei samoja rutiineja noudata. Illalliseksi oli mikropitsa, teetä ja suklaata ja ohjelmanumerossa puunpilkkomista, siivoilua ja vieraskirjan lukemista. Harmillisen tiuhaan nykyään vaihtuu nuo vieraskirjat. Ennen saattoi lukea monen oman tai kaverin reissun kirjoitukset samasta vihosta, mutta nyt hyvä jos yhden tutun tekstin löytää.

Atrian mikropitsa on juuri sopiva Trangian 27-paistinpannuun. Siksi aika usein retkieväänä.

Eikä se nyt niin pahalle maistukaan. Kuvaan lipsahti näemmä mainos, mutta mainittaakoon nyt että ihan omalla rahalla
olen tuonkin lusikan ostanut. 😆

Peipoksi olin tämän laulelijan tunnistavinani. Kuvasta ei oikein ota selkoa.

Koskessa oli vesi korkealla, joten se piti aikamoista jylinää kaiken aikaa. Vaikka kosken pauhu on pääsääntöisesti aika tasaista, niin jännästi sieltä kuuluu myös erilaisia jyrähdyksiä ja kumahduksia seasta. Yöllä kuitenkin havahduin toisenlaiseen jytinään, joka oli peräisin ukonilmasta. Eipä ihan joka vuosi toukokuun alkupuolella näekään moista salamointia ja jyrähtelyä, varsinkaan lämpötilan ollessa noinkin alhainen. Makasin pitkän aikaa valveilla katsomassa tätä näytelmää, jota nyt ensimmäistä kertaa seurasin laavusta käsin. Teltassa avotunturissa olen sen kerran kokenut ja hieno kokemus oli sekin, mutta niin oli kyllä tämäkin. Vaikka nämä minunkin retket aika usein toistavat itseään, niin juuri nämä hetket ovat tämän homman suola. On sanoinkuvailemattoman hienoa päästä kokemaan erilaisia luonnonilmiöitä aitiopaikalta.

Ukonilman väistyttyä tuli taas rauhallista, sikäli kuin se tulvan alla kuohuvan kosken vierellä vain on mahdollista.Veden ääntä on mukava kuunnella, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Linnunlaulunkin se peitti alleen varsin tehokkaasti.
Aamu oli sumuinen, joten en pitänyt kiirettä heräämisen kanssa. Herättelin nuotion henkiin ja torkuin noin kahdeksaan asti ennen kuin nousin aamuhommiin. Aamupalaksi kotona valmiiksi tehty leipä, mustikka-vadelmasoppa sekä teetä ja suklaata. Näillä jaksaa taas siirtyä seuraavaan taukopaikkaan. Parisen tuntia siinä meni ennen kuin aamupalat oli syöty, kamppeet kasattu, laavu siivottu, nuotio poltettu loppuun ja puut ja kiehiset tehty seuraavalle. Kymmenen maissa olin valmis polulle.

Usva-aamu.

Aamupala.

Kamppeet selkään ja menoksi.

Kantojuhtakin valmiina liikkelle.

En ollut oikein lähtiessäkään vielä varma, mihin päin olin menossa. Mietin reittiä, jossa etsiytyisin Hossaislammilta Kirkasvetiselle ja jatkaisin sieltä Värikallion kautta Laukkujärvelle, mutta eihän se noin sitten kuitenkaan mennyt. Hossaislammin P-paikalla ei ollut ristin sielua, joten päätin että mennäänpäs sittenkin Muikkupurolle ja siitä edelleen Lipposensalmelle. Tuo reitti on kesä- ja syksyaikaan niin kansoitettu, että silloin sinne ei huvita mennä, joten nyt olisi hyvä tilaisuus nauttia kauniista järvimaisemista rauhassa. Muikkupurolla voisi jopa tehdä tuletkin kun mitään kiirettä tässä ei kuitenkaan olisi.

Tämä kalteva paikka ei ole mukava kulkea sulaan aikaankaan, saati sitten lumella.

Suottavirralla.

Asukkaat. 

Tuolla mutkassa ui jokin vitivalkoinen noin sorsan kokoinen lintu, josta en ehtinyt saada kuvaa. Jäi vähän häiritsemään että mikä se oli.

Elämäni ensimmäinen pohjantikka. Harmi kun hän oli niin kiireinen, etten saanut hyvää kuvaa.

Sumuisessa metsässä on mukava tunnelma.

Muikkupurolla vallitsi aivan uskomaton rauha. Jo Hakokosken kohinan jäätyä taakse alkumatkasta tuntui, kuin olisin sukeltanut aivan toiseen maailmaan. Lintujen ääniä toki kuului, mutta kun ei tuullut, ja olin viettänyt koko illan, yön ja aamun kosken pauhussa, niin äänimaailman hiljeneminen oli todella huomattava. Tuntui melkein rikolliselle alkaa hakata puita siinä seesteisyydessä, mutta en minä niitä onneksi paljoa tarvinnutkaan lounaan tekoon. Evästauolle on ihan turha tehdä isoja tulia, jotka eivät edes ehdi palaa kokonaan tauon aikana. Puita säästyy, ja nuotiopohja jää siistiin kuntoon kun poltetaan vain tarvittava puumäärä ja annetaan nuotion palaa kunnolla loppuun saakka.
Kovin kauaa en saanut rauhasta nauttia kun jo ensimmäinen porukka pyyhälsi paikalle. Olin vähän ärsyyntyt rauhan rikkoutumisesta, mutta minkäpä tuolle voi. Perhe päätti kuitenkin jatkaa matkaansa tuvalle, kun heidän koiransa oli vähän levoton nähtyään tytöt. Olin jo tekemässä lähtöä kun seuraava perhe saapui paikalle. Nyt ei tarvinnut enää ärsyyntyä kun rauha oli jo kertaalleen menetetty. 😂

Jäästä nousi usvaa lämpimään ilmaan.

Muikkupuro.

 

Nuudelilounas.

Matka jatkui järvien polkua (mikä lie nykyinen nimi) kohti Kokalmusta. Hoiluansärkällä bongasin tuulihaukkapariskunnan ja tietenkin monia muitakin lintuja. Kokalmuksen tulipaikalla otin taas rinkan selästä ja jäin kuluttamaan aikaa. Yritin nyt ihan tarkoituksella toppuutella tätä matkantekoa, kun Lipposensalmelle ei ollut enää kuin reilun tunnin matka, ja kello ei ollut vielä juuri mitään. Kevään eka reissu saisi ollakin leppoisa, kun rinkan kantaminen on taas pitkän talven myötä kaikonnut lihasmuistista. Sääkin oli aika miellyttävä, tyyni ja melko lämmin, joten istuin hiekkarinteellä ja lueskelin kirjaa kaikessa rauhassa. Kuikka uiskenteli siinä rantaporeessa, joten samalla sain seurailla sen menoa. Säikähdin kun se yhtäkkiä kiekaisi ihan lähellä, mutta heti kun yritin ottaa kuvaa, niin se lähti uimaan pois päin tai sukelsi kiireesti jään alitse etäämmälle.
Luin siinä puhelimeen tulleita viestejä ja sain kuulla, että Japanissa myydään 84 neliön omakotitontteja euroissa reilun 200 000 euron hintaan. Siinä kun katselin ympärilläni avautuvaa maisemaa ja siinä vallitsevaa täydellistä luonnonrauhaa, tunsin itseni aika onnelliseksi siitä että saan elää ja asua juuri Suomessa. Jos minun luonteellani olisi synnytty miljoonakaupunkiin niin olisin suurella todennäköisyydellä seonnut jo aikapäivää sitten. Onneksi näin päin. Tai mistäs minä tiedän miten mukavaa olisi olla vielä vähän sekopäisempi. 😵

Taukopalaa.

Pärstiö.

Reilun tunnin paussin jälkeen lähdin löntystämään Lipposensalmea kohti. Porotalli, Kokalmuksen laavu, toinen porotalli. Sulat pitkokset, lumen alla olevat pitkokset, pakenevia telkkiä, lisää kuikkia, Lipposenlampi ja siinä uiva joutsen, ja kas noin olinkin perillä. Sää lämpeni lämpenemistään ja taivaskin alkoi repeillä aurinkoa lupaillen. Aikaisin olin taas laavulla, mutta ei se haitannut mitään. Nyt ei olisi enää kiirettä mihinkään ja voisin kaikessa rauhassa laitella illallista ja mennä sitten ajoissa nukkumaan kun sille tuntuu.

Ruokana oli taas kerran savukylki-sipulipaistos pottumuussilla. Tuli aika reilu annos, joten koirat joutuivat uhrautumaan ja syömään tähteet tiskivedellä liotettujen nappuloiden kera.
Viime vuonna pistin merkille muutamallakin reissulla, että raskaan päivän jälkeen en saanut oikein syödyksi mitään kunnon ruokaa. Ehkä olen vetänyt nuo päivät liian tiukille, mikä sitten kostautuu väsymyksenä eikä tee mieli syödäkään mitään. Nyt olin selkeästi paljon pirteämpi kevyehkön taipaleen jäljiltä ja ruokakin maistui paremmin. Voisi kuvitella asian olevan ihan päinvastainen, mutta näin minä tuon asian nyt järkeilin. Pitääpä tarkkailla tilannetta tämän vuoden retkillä. Onhan mulla kyllä taipumus tehdä turhankin pitkiä päivämatkoja yksin kulkiessa, kun en oikein malta pitää kunnon taukoja. Kaverin kanssa sitä saattaa helposti jumittua tauolle pitkäksikin aikaa, ja sitten päivämatkatkin jäävät kohtuullisemmiksi. Ehkäpä tässä on taas yksi kehittymisen paikka. Päivämatkat on pidettävä helpossa maastossa alle 20 kilometrissä ja vaikeassa maastossa alle 15 kilometrissä.

Olisipa jännä tietää, mitä tälle on tapahtunut. Onneksi sillä jotenkuten vielä sai pilkottua puita.

Keittelyä monessa kerroksessa.

Ei tätä varten kannata enempää astioita sotkea. Suoraan kattilasta vaan.

Kerrankin kunnon evästä koirillekin.

Mukana ollut valkohomejuusto oli jo aika juoksevaa.
Onneksi en ole hieno ihminen niin voin syödä juustoja sporkilla suoraan paketista. 😆

Iltateetä.

Retkilehti retkilukemisena.

Äkkiäpä se ilta siinä vierähti ja olikin jo aika painua nukkumaan. Laavun lämpömittari näytti 15 astetta, eikä tuullut juurikaan. Mahtava kevätilta kertakaikkiaan! Yöllä olin taas kuulevinani ukkosen jyrinää jostain kaukaa, mutta ihan lähelle se ei tullut. Puolangalla oli kuulemma ollut ihan kunnon salamointi.

Aamulla västäräkki räpisteli herättämään minut siinä seitsemän aikaan ja nousinkin hetimmiten tulille. Tuossa vaiheessa oli vielä suht tyyntä, mutta aika nopeasti alkoi etelän suunnasta tuuleskella, kuten ennuste oli vähän lupaillutkin. Pohdin laittaisinko kuorivaatteet päälle, kun taivas näytti hieman uhkailevan sadetta. Viimeisellä etapilla en ehkä jaksaisi enää pysähtyä vaihtamaan vaatetta, joten ajattelin että sama laittaa kuorivaatteet ja hikoilla niissä. Olisipa ainakin kuivat housut vielä repussa kotimatkaa varten.

Aamumaisema ei juuri iltamaisemasta eroa.

Aamutulet.

Liikkeelle pääsin yhdeksän maissa. Aamurutiineihin menee yleensä se 1,5-2 tuntia riippuen siitä toimiiko vähän ripeämmin vaiko hitaammin. Nopeamminkin pääsee liikkeelle jos tarve vaatii, mutta yleensä ei ole niin kiirettä että tarvisi olla nopea. Arvioin että matka Jatkonvaaran yli ottaisi noin 1,5 tuntia. Odotettavissa oli että sillä reitillä olisi vielä reilummin lunta, ja arvaukseni osui ihan oikeaan. Ennen vaaralle nousua oli paikoin märkiä paikkoja, ja itse vaaran rinteillä laajojakin lumilaikkuja. Kyllä niistä yli pääsi, mutta kengät eivät pysyneet enää kuivina siinä menossa. Mutta sepä ei haittaa mitään enää tuossa vaiheessa reissua, ja olin kyllä varautunut kulkemaan märillä kengillä jo alusta lähtien. Sikäli siis oikein positiivista että ne kastuivat vasta viimeisellä etapilla. Jalkinevalinta tuottaa päänvaivaa tähän aikaan vuodesta, mutta nyt olin ihan tyytyväinen etten ottanutkaan kumppareita. Lämpimällä säällä kuljen mieluummin märillä nahkakengillä kuin hiostavilla saappailla, ja syyskylmillä taas päinvastoin.

Arvioni autolle saapumisestakin piti paikkansa ja auto saavutettiin kutakuinkin kello 10.30. Niin oli reissu taas heitetty.

Se oli kaikinpuolin erittäin onnistunut retki. Säät suosivat lopulta paremmin kuin uskalsin odottaakaan ja sadekin jäi vain ensimmäiseen iltaan ja öille. Hossaan on niin helppo ja mukava mennä, kun polut ja taukopaikat osaa jo ulkomuistista. Tämähän oli nyt 18. Hossanreissuni, mutta tuskin vain vieläkään viimeinen. Kesäajan ja syksyn retkeilen muualla, mutta ehkä loppusyksystä sitten seuraava. Aika näyttää.

Paluumatkalle olin tilannut mökille saunan ja sen myös sain, sekä kaupanpäälle vielä ruoankin. Poispääsy vain meinasi tuottaa ongelman, kun auto jämähti mökkitien liejuun kiinni. Onneksi sain soitettua mönkijän kuskeineen hätiin ja tästäkin episodista selvittiin.
Seuraavakin retki, tai oikeastaan kaksikin on jo suunnitteilla. Palaamme niihin myöhemmin.