Kappale kauneinta vaara-Kainuuta, osa 4. Seikkailu satumetsissä

Lokakuun puolivälin tienoille oli luvassa uskomattoman lämmintä ja aurinkoista säätä, joten päätin, että nyt jos koskaan on lähdettävä retkelle. Toista näin hyvää tilaisuutta ei tälle vuodelle enää tulisi. Paras sää oli luvassa sunnuntaille, joten retki olisi järkevintä ajoittaa siten, että koko sunnuntain saisi olla ulkona. Onneksi sain pikaisella aikataululla järkättyä itselleni maanantain vapaaksi, jolloin sain hyödynnettyä parin yön retkellä tämän parhaimman päivän mahdollisimman hyvin. Tuuria oli matkassa muutenkin kuin sään puolesta, sillä sukulaiset olivat lähdössä mökiltä juurikin lauantaina, ja sain näin ollen pummattua heiltä kyydin retken alkupisteeseen, ja matkalla sinne minun autoni jätettiin päätepisteeseen odottamaan. Suurkiitos vielä avusta! 💜

Retki alkoi siis lauantaina, 13.10. jo puoliltapäivin Puolangan Pyssykuljusta. Olin miettinyt reittiä ensin niin, että lähtisin Tonkovaarasta ja auto vietäisiin Hepokönkäälle odottamaan. Lopulta kuitenkin totesin että retki ei onnistu noin, jos haluan edes toisen yön nukkua laavussa. Viimeiselle päivälle olisi nimittäin jäänyt 14 kilometrin matka, ja se on liikaa se. Tykkään, että viimeisen päivän matkaan ei mene koko päivää, koska silloin on aina edessä vielä ajomatka kotiin kaikkine tavaroiden purkuineen ym. Ongelma ratkesi lopulta siten, että käänsin reitin toisinpäin ja muutin lähtöpistettä kuusi kilometriä lähemmäs. Myös sään puolesta tämä oli järkevin vaihtoehto, sillä nyt pääsin laavuun ensimmäiseksi yöksi sumuisen ja kostean päivän jälkeen, sain kamppeet kuivateltua, eikä telttaakaan tarvinnut kastella heti alkuunsa.

Alkumatkasta kuljin Pyssykuljun hyvinhuollettuja reittejä pitkin, ja erkanin siitä vähemmän huolletulle reitille kohti Kuirivaaraa ja Ukk-reittiä. Alun helppouden jälkeen alkoi todellisuus paljastua, ja edessä oli melkoinen nousu ylös vaaralle. Mutta ylhäällä vaivannäkö palkittiin, kun polku johdatti mitä kauneimman satumetsän halki. Ihmeesti sitä 5 kk aikana ehtii unohtaa, miten upeaa se tuo koskematon vaarakuusikko onkaan. Minun suosikkimetsääni ihan ehdottomasti! Suppilovahveroita olisi löynyt vaikka millä mitalla, mutta ne piti nyt vain ohittaa. Rinkassahan niistä tulisi nopeasti hienoa muhennosta.

Lähtökuopissa. Kuva: MT

Pyssykuljun laavu.

Satumetsä saavutettu.

Suppikset piti nyt jättää niille sijoilleen.

Noin puolentoista tunnin kulkemisen jälkeen oli aika pitää lounastauko. Harvoinpa tulee näin aikaisin lähdettyä liikkeelle, että retken ekana päivänä tarvitsee lounastauolle pysähtyä. Mutta mukavaa vaihtelua tämäkin. Lounaslistalla oli tällä kertaa mikropitsa ja juomana teetä. Viileämmillä keleillä tulee vähän kuin itsestään laitettua tuo vesipannu ihan ensimmäisenä tulille, ja tuleepahan siinä nestetankkausta ainakin kun hörppii vadillisen teetä ruoan kanssa. Koko metsä oli todella kostea, joten risuja olisi ollut mahdotonta saada syttymään ilman sytytyspaloja. Onneksi olin tajunnut varautua hyvin. Risukeitin ei ehkä ole paras keitinvaihtoehto lokakuussa, kun kaikki on märkää, mutta jos ei muuta niin ainakin kokemusta karttuu kun asiat eivät aina suju helpoimman kautta.

Tauokolevolla.

Tauon jälkeen matka jatkui, ja mitä korkeammalle noustiin, sitä sumuisemmaksi meni maisema. Jo tuossa vaiheessa aloin miettiä, että olisi ehkä kuitenkin kannattanut ottaa kumpparit vaelluskenkien sijaan. Kostea varvikko kasteli nahkakengät, ja ennen pitkää vesi alkoi myös pyrkiä kenkien sisäpuolelle. Kävellessähän se ei niin haittaa ja leirissä saisin kyllä kuivaa sukkaa jalkaan rinkasta, mutta aamulla märkien kenkien, ja etenkin sukkien vetäminen jalkaan on kammottava kokemus. Vaikken kannatakaan kalenteripukeutumista, niin jalkineiden kohdalla poikkeus olisi ehkä kannattanut. Lokakuussa nyt vaan on märkää, vaikka sääennuste lupaisikin pariakymppiä hipovia lämpötiloja. Mutta näillä mentiin nyt, kenkien kastuessa kävellään märillä kengillä. 

Saavutin Ukk-reitin ja jatkoin sitä pitkin kohti Kuirivaaran laavua. Täällä reittiä ei ollut raivattu talven tykkylumien jäljiltä, joten meno hiukan vaikeutui. Olin toki osannut odottaakin, että kulku voisi olla paikoin hyvinkin hankalaa, joten sikäli tämä nyt ei yllätyksenä tullut. Reittimerkit ovat kuitenkin hyvin näkyvissä, joten polkua voi seurailla vähän kauempaakin. Yhtäkkiä edessä oli kuitenkin pakkopysäys, nimittäin silmäni bongasivat polulta keltaisia sieniä. Noiden täytyy olla kantarelleja! Ja niitähän ne. Noukin kaikki kunnossa olevat yksilöt kameralaukusta löytyneeseen pakastepussiin. Onpa hyvä että olin sellaisen sinne joskus jemmannut. Kovin montaa sientä en löytänyt, ja toivoinkin että löytäisin vielä muutamia lisää, niin saisin niistä mukavan lisän iltaruokaani. Hetkeä myöhemmin toiveeni toteutuikin, ja siinä innostuksissani nappasin joukkoon vielä muutaman suppilonkin. Enempää metsä ei minulle tällä kertaa antanut, enkäpä olisi enempää tarvinnutkaan, mutta olin jo todella iloinen näistäkin. Loppumatka meni kuitenkin aika pitkälti jalkoihin tuijotellessa, josko niitä kuitenkin vielä löytyisi.

Mikä lie lava tämäkin ollut.

Risteys.

Aarteita!

Laavulle saavuin aika hyvissä ajoin iltapäivällä. Olipa mukava saada nuotioon tulet ja ottaa märät kengät ja sukat pois jaloista. Retkien pieniä iloja. Ilta kuluikin mukavasti siinä puita pilkkoessa ja normaaleja iltahommia tehdessä. Ruokana oli perinteinen pottumuusi ja savukylki-sipuli-paistos, jossa oli nyt sitten mukana myös sieniä. Hyväähän se oli, kuten aina. Jälkkäriksi pari riviä dominosuklaata ja teetä tietenkin kyytipojaksi. Suohetteestä otetussa vedessä olisi ollut väri jo valmiiksi, joten olisi voinut säästää nekin teepussit. Mutta maku saattaa kuitenkin teessä olla aavistuksen verran parempi. 😆

Illallistarvikkeet.

Aamulla heräilin vähän ennen auringonnousua ja viivyttelin valoisaan saakka makuupussissa nuotion rätinää kuunnellen. Ajattelin että eipä tarvitse pitää mitään kiirettä, kun päivän matkahan on vain semmoisen 14 kilometriä. Kuinka väärässä sitä ihminen voi ollakaan...

Aamupalaksi oli puuroa ja ruisleipää valkohomejuustolla. Nuotion jälkilämmössä grillailin myös kenkiä  jälkiruoaksi siinä toivossa että ne olisivat hiukan kuivuneet. Sukat olin jo iltatulilla saanutkin kuivateltua, mutta eihän nuo läpeensä vettyneet nahkakengät tietenkään kuivu ihan hetkessä. Sen verran kuitenkin, että ne nyt vielä kohtuudella sai vedettyä jalkaan.

Aamupalaa.

Paremman puutteessa grillatut kengätkin maistuvat.

Laavu lähtökunnossa.

Liikkelle lähdin tasan kymmeneltä. Aika normaali liikkeellelähtöaika, mutta tällä kertaa olisi ollut hyödyllistä päästä liikkeelle vaikka puoli tuntiakin aiemmin. Tätä en tosin tuossa vaiheessa vielä arvannut kun luulin että aikaa olisi runsaasti. Polku kulki vielä jonkin matkaa vaaralla ja lähti sitten hiljakseen laskeutumaan alas päin. Metsäkanoja pärähteli lentoon aika-ajoin, kuten edellispäivänäkin. Onpa kiva huomata, että niitä riittää. Muutoin metsä oli hyvinkin hiljainen. Salli sai tällä kertaa kulkea vapaana kun ei oltu suojelualueella eikä maastossa ole enää poikasia, eikä muista kulkijoistakaan ollut pienintäkään havaintoa. Yleensä en pidä koiriani irti retkillä, mutta nyt päädyin tällaiseen ratkaisuun, jotta kulkeminen kaatuneiden runkojen viidakossa olisi edes vähän helpompaa. Sallihan on viime aikoina osoittanut luotettavuutta mm. hirvien ja porojen suhteen, joten sille uskallan tätä vapautta suoda.

Noin tunnin kulkemisen jälkeen saavuin ensimmäiselle tien ylitykselle ja sen jälkeen olikin aika pitää pieni rinkaton tauko. Lämpötila oli jo kivunnut reippaasti yli kympin, eikä taukovaatetta tarvinnut kaivaa rinkasta. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja elämä hymyili. Taukopaikalla oli myös varsin kirkasvetinen puro, josta sain juomakelposta vettäkin pullot täyteen. Vesitankkaus tulikin tarpeeseen, sillä edellispäivänä olin juonut koko pienemmän pulloni tyhjäksi, eikä laavun vesipisteen keltaista vettä huvittanut sellaisenaan juoda.

Mihin te oikein jäitte?

Vesitäydennystä.

Kauniimpiakin taukopaikkoja on ollut, mutta menköön nyt.

Tauon jälkeen reitti mukaili metsätietä, jonka päässä oli autiotalo. Talon ympäristö oli kurjaa hakkuuaukiota, mutta silloin kun metsä on vielä ollut pystyssä, niin onhan siinä ollut hieno paikka. Yksinäinen talo keskellä metsää. Haaveilin siinä, että sellaisen paikan haluan itselleni vielä joskus, ehkä sitten kun voitan Eurojackpotista 90 miljoonaa. Ostan isot alat vanhaa metsää, laitan kaikki suojelualueiksi ja kuljeskelen päivät pitkät ihastelemassa kaunista luontoa hyvillä mielin tietäen, että metsäni ovat turvassa. Sitä odotellessa...

Pihapiirin jälkeen noustiin jälleen hiukan korkeammalle, ja lopulta päädyttiin jälleen kauniiseen satumetsään. Lounastaukopaikaksi kaavailemani Markonpalon laavu alkoi lähestyä, ja yritin katsella, josko löytäisin vielä kantarelleja. Mielessä alkoi siintää ajatus kantarellipastasta, kun lounaaksi oli nuudeleita. Olisipa voissa paistetut kantarellit siihen oiva lisä. No, tällä kertaa metsä tarjosi vain yhden ainoan sienen, joka sai jäädä niille sijoilleen. Ehkä olisi vähän hölmöä ruveta paistamaan yhtä pikkuista kantarellia. En toki ollut pahoillani, sillä olinhan jo edellispäivänä saanut osani. Ihan hyvä että luonto pitää ihmisen nöyränä. Ja sitäpaitsi, suppiksiahan olisi kyllä ollut tarjolla jos vain olisin ne kelpuuttanut. Sen siitä saa kun alkaa ahnehtia liikoja. 

Maisemapaikalla.

Loppumatka laavulle olikin jo ärsyttävää tiheää talousmetsää ja hankalaa kulkea. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja pääsin laavulle lounaan tekoon. Kävin samaisella laavulla vuosi sitten, enkä liiemmin ihastunut paikkaan. Puuvaja oli silloin tyhjä ja laavu vähän epäsiistissä kunnossa. Nyt se kuitenkin näytti kaikin puolin viihtyisämmältä, ja puitakin oli. Tein pienet tulet ja ajattelin pitää ihan kunnon lepotauon. Kuulostelin siinä omituista ääntä, ihan kuin jokin heittelisi käpyjä puusta. Ja totta tosiaan, käpylintuhan se siellä mellasti kuusenlatvuksissa ja nakkeli käpyjä alas minkä ehti. Koitin saada siitä kuvaa, mutta eihän tuo 150-millinen putki ihan sinne saakka yltänyt. 

Pian paikalle ilmestyi hirvikoira. Antennipäinen jämttinarttu tuli tekemään tuttavuutta tyttöjen kanssa, eikä tietenkään lähtenyt enää jatkamaan hommiaan. Kohta paikalle marssikin sen isäntä, joka oli tutkasta nähnyt että koira oli jämähtänyt taukoa pitämään turhan pitkäksi aikaa. :D 

Lounas.

Kukas se sinä olet?

Harvemmin lokakuussa tarkenee merinopaidassa pitää taukoa.

Turhan pitkäksi aikaa jämähdin kyllä itsekin tällä kertaa. Olin edelleen siinä uskossa, että eipä tässä mitään kiirettä ole, joten tauko venähti lähes kahden tunnin mittaiseksi. Hupsista. Edessä oli reilun kilsan mittainen tiepätkä ja sitten viime vuonna kulkemaani reittiä ison tien ylitykseen. Tien jälkeen harhauduinkin reitiltä kun en huomannut kohtaa, missä se erkani kelkkareitiltä. Noh, eipä siinä muuta kuin gepsistä oikoreittiä katsomaan. Takaisinhan ei nyt tietenkään voi palata.

Kirkasta on vesi.

Puolanka-Taivalkoski- tien ylitys.

Hullunkurista että puro virtaa keskellä "tietä"

Aikani tiheikössä tarvottuani tulin jonkinlaiselle soramonttualueelle, josta pääsinkin polkua/ajouraa pitkin takaisin reitille. Hiljakseen siinä alkoi jo askelkin painaa ja päätin, että viimeistään neljältä olisi seuraavan tauon paikka. Vaaroilla kulkeminen on yllättävän rankkaa. Korkeuseroja on paljon, maasto on epätasaista ja kaatuneet rungot teettävät lisäkierroksia. Eihän tämä asia toki yllätyksenä minulle tullut, mutta silti olin suunnitellut tälle päivälle turhan pitkän matkan kuljettavaksi. Kesällähän ei haittaa vaikka päivä venyisi myöhempäänkin, mutta lokakuussa kun pimeä tulee jo kuuden jälkeen, olisi mukava päästä leiriytymään viimeistään auringonlaskun aikaan ennen säkkipimeää. 

Pari palaa Geishaa, niin jaksaa taas.

Tauolle pysähdyin noin 15.30, jolloin gepsin matkamittari näytti päivän matkaksi 13 kilsaa. Retkikartan mukaan potentiaaliseen leiripaikkaan olisi matkaa viitisen kilometriä, joka todellisuudessa kuitenkin olisi hiukan pidempi, matkanteko kun on täällä paikoin melkoista siksakkia. Valoisaa aikaa olisi jäljellä vielä muutama tunti, joten laskeskelin, että siinä kuuden aikaan olisi hyvä päästä leiriytymään. Rinkka selkään ja menoksi.

Täällä lienee ollut joskus masto.

Reitti kulki välillä tiellä, välillä metsässä. Olin katsellut muutamankin potentiaalisen leiripaikan gepsiin valmiiksi, mutta kun kello alkoi lähestyä kuutta, olin jo valmis leiriytymään mihin tahansa, missä vain olisi jonkinlainen vesilammikko. Tällaista paikkaa ei vaan kuulunut eikä näkynyt, joten ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin. Hakuammuntana ei kannattaisi lähteä puroja etsiskelemään, sillä siihen vaan tuhraantuisi lisää valoisaa aikaa. Oli tässä kuitenkin sellainen hyvä puoli, että siinä auringonlaskun aikaan satuin olemaan länteen viettävän hakatun rinteen yläpuolella, ja sain näin ollen todistaa mitä hienointa auringonlaskua. Kyllä siinä tuppaa kiirekin unohtumaan kun luonto antaa parastaan. Niin paljon kuin minä hakkuuaukkoja vihaankin, niin joskus niistä voi olla jopa vähän iloakin.

Palokärkikin kävi moikkaamassa. Meinasi pirulainen olla vikkelä kuvattava.

Vielä yksi...

...ja kerta kiellon päälle, noin.

Edessä oli vielä viimeinen kova nousu. Tässä kohtaa oli kyllä vähällä, etten vain kellahtanut selälleni varvikkoon ja nukahtanut siihen. Sain kuitenkin raahauduttua vaaranlaelle ja aloin etsiä sopivaa paikkaa teltalle. Kartalla näkyi puro jokusen sadan metrin päässä alarinteessä ja päätin, että käyn sieltä täyttämässä vesipussin ihan ensimmäiseksi. Jos vedenhakureissun saan tehtyä ennen pimeää niin teltan saan kyllä pystyyn otsalampun valossakin. Siispä tuumasta toimeen ja vettä hakemaan. Otin varalta gepsin ja lampun mukaan, jotta varmasti löytäisin takaisin rinkan luokse. Tässä kohtaa iltaa sen kadottamisen suhteen ei kannattanut ottaa pienintäkään riskiä. Onneksi vesipaikka löytyi helposti ja osasin vielä takaisin rinkankin luokse ongelmitta. Myönnettäköön, että tässäkin kohtaa hakkuuaukosta oli jonkin verran apua. 

Sitten oli vuorossa teltan pystytys ja pedin teko valmiiksi. Väsymystila oli jo sen kokoinen, että isoa ruokaa ei enää tehnyt mieli, vaan tyydyin soppaan ja voileipiin. Gepsin matkamittari näytti päivän saldoksi 20 km. Pieni ero siihen 14 kilometriin, mitä retkikartasta olin alunperin mittaillut, mutta selittyy aika pitkälti polun mutkittelulla sekä kaatuneiden runkojen kiertelyllä. Iltapalan aikana metsään laskeutui kunnon pimeys ja taivaalle alkoi syttyä tähtiä. Olipa mukava kömpiä telttaan pitkän päivän jälkeen.

Kova tuuli piti minua hereillä väsymyksestä huolimatta. Kuuntelin kun kovat puuskat pyyhkivät puiden latvojen yli ja mietin, mahtavatko ne pysyä pystyssä. Sen verran vankkaa tekoa nuo ikikuuset lienevät, ettei niitä vielä tuollainen syystuuli kaada. Mitä nyt vähän latvoja heiluttelee. Ja tuuli kävi kuitenkin metsän puolelta, eikä hakuuaukiolta päin, niin ajattelin että riski saada puu päälleen lienee aika pieni. Kunnon uneen pääsin kuitenkin vasta laitettuani korvatulpat korviin. En yleensä käytä niitä yksin retkeillessäni, mutta nyt oli pakko tehdä poikkeus, jotta sain edes jokusen tunnin nukuttua. Eikä siinä metelissä olisi kyllä mitään kuullut muutenkaan, joten sikäli varmaan ihan sama vaikka tulpat blokkasivatkin äänet. Ja aika epätodennäköistä että sinne metsään olisi kukaan silloin yöllä tullutkaan. Yöllä herätessäni ihmettelin, että mitä kylmää ja märkää mulla on kädessäni. Lampun valossa selvisi, että siinä oli etana. Mistä ihmeestä sekin nyt oli mukaan tarttunut. 

Aamulla heräilin taas siinä vähän ennen auringonnousua, kun taivaalla alkoi näkyä punertavaa sävyä. Viimeisenä aamuna ei ole tapana jäädä vetelehtimään, joten heti kun valostui sen verran että lamppua ei enää tarvinnut, nousin aamuhommiin. Pakkailin petikamppeet jo siinä valmiiksi kasaan ja nakkelin suurimman osan tavaroista suoraan rinkkaan. Sitten risutulilla aamuteet ja -puurot leipineen. Illalla olin saanut seurata komeaa auringonlaskua, ja nyt sain taas ihailla kun se alkoi nousta horisontin yläpuolelle ensin punaisena valonkajastuksena, sitten puolipallona ja lopulta ihan kokonaisena värjäten puut ja varvikon punaiseksi. 

Aamunkajastus teltan oviaukosta.

Aamun risutulilla.

Onneksi tuli otettua tämä vesikassi mukaan. Sille oli käyttöä molemmissa leiripaikoissa.

Aurinko nousee.

Aamiainen.

Kamppeet kasassa taas.

Liikkelle pääsin tällä kertaa yhdeksän maissa. Viimeiselle etapille ei jäänyt enää kuin nelisen kilometriä, josta suurin osa alamäkeä. Laskeskelin, että puoli 11 maissa olisin luultavasti jo autolla. Laskeutuessani vaaralta alas, näin seuraavassa rinteessä jo selvän uran, jossa polku nousisi jyrkästi ylös Tonkovaaralle. Kartan mukaan se myös laskeutuisi samantien vähintäänkin yhtä jyrkästi alas, joten päätin että ja minähän en tuonne ala kiipeämään, vastarannankiiski kun olen. Niinpä rinteeseen saavuttuani lähdin kiertämään vaaran luoteisrinnettä kohti tietä. Kulku ei tietenkään ollut kovin helppoa, sillä vaarojen pohjoispuoliskoillahan ne pahimmat tykkylumetkin ovat olleet. Maasto oli kuin taistelutanner. Mutta eipähän tarvinnut kiivetä! Mulla kun ei meinaa henki oikein kulkea muutenkaan, niin nuo jyrkät ylämäet ovat aika tuskallisia. Ja toisekseen, jyrkät alamäet ovat vielä tympeämpiä, joten jos vain voin, niin mieluusti välttelen molempia. Pitkät loivat mäet eivät niinkään haittaa.

Hiukan ennen puolta yhtätoista saavutinkin tien, ja enää oli jokunen sata metriä asfalttipätkää parkkipaikalle. Niin oli reissu taas heitetty, ja lähdin mökille saunomaan. Tässä kohtaa taivas alkoikin jo vetäytyä pilviharsoon, joten sikälikin ajoitus oli aika hyvä.

Laskeudu alas ja nouse samantien ylös. Kannustavaa.

Löysin piispanhiippa-apajan.

Reissu heitetty.

Koirien paluuherkut.

Itsellekin oli paluujuoma odottamassa.

Semmoinen retki se. Eipä se olisi voinut enää oikein paremmin onnistua, ja kaikista uskomattominta oli tuo lämmin sää. Koko retken aikana en tarvinnut untuvatakkia, vaan pärjäsin pelkillä villavaatteilla myös tauoilla ja leirissä. Pieni ero verrattuna vaikkapa viime lokakuun Hossanreissuun, jolloin paleli suunnilleen koko ajan vaikka mitä oli päällä. Eivät ole vuodet veljeksiä. Onneksi tuli tilaisuus nyt käyttää hyödyksi tämä lämpöaalto niin ei haittaa, vaikkei enää tulisikaan sulanmaan aikaan mahdollisuutta retkeen. Maasto tietysti asetti noita haasteitaan hieman, mutta eipä mitään ylitsepääsemätöntä kuitenkaan. Ja bonuksena sain löytää kantarelleja, mikä ilahdutti suuresti. Muita kulkijoita ei näkynyt sitä yhtä hirvimiestä lukuun ottamatta, ja sain vielä nähdä mitä hienoimmat auringonlaskun ja -nousun. En kyllä nyt oikein keksi mitään valittamista. Samalla tuli myös nähtyä vähän lisää Ukk-reittiä ja sen Puolangan osuutta, Tonkohuikosta. Matkaa kertyi kaikenkaikkiaan 34 km, josta lauantaille 10, sunnuntaille 20 ja maanantaille 4. Keskinopeus 2,9 km/h ja nousua 976 m ja laskua 920 m.