Loppuvuotta ja alkuvuotta

Olenpas ollut taas saamaton tämän blogin kanssa kun lähes kolmen kuukauden jutut jääneet päivittämättä. Eipä sillä, että retkeilyn saralla olisi paljoa tapahtunutkaan sen puoleen.

Loppuvuosi -18 meni lähinnä lääkäreissä laukkoessa ja kotimökissä möyröttäen. Jäin marraskuun puolivälissä pitkälle sairaslomalle, joten aikaa olisi kyllä ollut käydä reissuissa, mutta nyt sellaiseen ei ollut oikein intoa eikä voimiakaan. Mutta aina ei ole pakko, onneksi. Hengitysongelmien takia liikkuminen ja ulkoilu ylipäätään kävi enemmän työstä kuin ilosta, ja tummunut mieli ei oikein saanut mitään iloa irti edes luonnosta. Kaikki ympärillä alkoi näyttäytyä yhä synkempänä, eikä mikään tahtonut kiinnostaa. Sellaista on elämä masentuneena.

Mietin ensin, että kirjoittaisinko asiasta lainkaan täällä blogissa. Mutta sitten ajattelin, että tämähän on päiväkirja, ja päiväkirjaan kuuluu kirjoittaa elämästä, eikä se ole aina pelkkää riemulaukkaa. Masennukseen johtavia syitä on lukuisia, ja ne ovat kasautuneet hyvin pitkän ajan saatossa. Niitä on turha alkaa tässä eritellä, enkä oikeastaan täysin tiedä niitä vielä itsekään. Tähän sairauteen kun ei yleensä sairastuta yhtäkkiä, eikä siitä myöskään parannuta hetkessä, vaikka lääkkeillä voikin saada ensiapua oireisiin. Oireita on ollut havaittavissa jo ainakin kolmen vuoden ajan, ja oikeastaan viime keväästä asti tilanne on tasaisesti mennyt huonompaan suuntaan, mikä on varmasti heijastunut myös näihin blogipostauksiinkin.

Takaisin marraskuuhun. Kuljeskelin lähimetsissä ja pari pikku retkeäkin tein ystävien kanssa. Ensin kävimme toisen ystävän kanssa Isokankaalla makkaranpaistossa, ja vähän myöhemmin toisen ystävän kanssa Kalimeenlammen polulla ja bensakeitintä testailemassa. Oli mukava päästä kokeilemaan kyseisen keittimen käyttöä käytännössä opastuksen kera, jos vaikka joskus siitä talvitelttailustakin innostuisin. Kiitos Tapani!

Oulujoki

Kotikodassa kaakaolla ystävän kanssa.

Tärähtänyt eukko ja sen terapiaukko. Ei voinut vastustaa, pakko oli ostaa.

Tulilla ystävän kanssa Kummunkorvella.

Mustikallakin elämä sekaisin.

Havupallon askartelin.

Kalimeenlampi

Ystävän Whisperliteen tutustumista.

Myllykoski

Kuun mollake nouseskeli puiden takaa.

Joulukuussa sama hiljaiselo jatkui. Lunta sateli sen verran että pääsin aloittamaan lumikenkäkauden, ja samoihin aikoihin myös allergiseen nuhaan saamani Dymista-nenäsuihke alkoi tehdä taikojaan hengityselimissäni. Voi sitä autuutta kun huomasin liikkuvani suht korkealla sykkeellä hengitellen samalla keuhkot joka vedolla täyteen raikasta metsäilmaa. Joskus sitä voi saada ilon irti melko pienistä jutuista. Vaikutus näkyi selkeästi myös rasitusastmatesteissä. 10 minuutin juoksu tuntui ekalla testikerralla ihan kauhealle. Haukoin happea kuin kala kuivalla maalla, ja juoksun jälkeen PEF-puhallukset olivat ihan surkeat. Ei ollut kaukana etten pyörtynyt siihen paikkaan. Viikkoa myöhemmin, kun lääke oli alkanut vaikuttaa, juoksu sujui ihan kevyesti ja puhallukset olivat oikein hyvät jopa heti rasituksen jälkeen. Ero oli aikamoinen, ja lääkärikin oli vähän ihmeissään muutoksesta. Syytähän noille oireille ei nyt kyllä löytynyt, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen siihen että edes oireet ovat kurissa. Sain myös luvan jatkaa töissä tallihommissa toistaiseksi allergialääkkeen voimalla.

Tämä blogi alkaa näköjään muuttua sairaskertomukseksi, joten palataanpas ulkoilmajuttuihin. Joulukuu meni siis jo lumikenkähommissa ja tietenkin sitä joulua odotellessa. Oli kauniita lumimaisemia, komeaa kuutamoa ja tunnelmallisia iltoja kynttilöiden ja jouluvalojen loisteessa. Joulu meni aika hiljaisissa merkeissä ja osin tallihommissakin, ja juuri ennen vuodenvaihdetta piipahdin vielä reissun Kuopiossakin.

Itsenäisyyspäivän aattona oli täydellinen lumiukkokeli.

Portinvartijat.

Eka lumikenkäily 9.12.

Mustapääkerttu oli aika yllättävä talvivieras.

Tätä se porukka jonotti katsomaan niin että tiet oli tukossa. Minä satuin vain vahingossa olemaan paikalla. 

Lämpöä talveksi.

Kameranvälttelijä

"Tuostapa saisikin nätin kuvan"

Totuus kuvan takana.

"Kuule akka. Sulla on porsas siinä että josko heittäisit?"

Perinteiset joulusavustelut.

Perinteinen on myös joulukakku. Teki kauppansa tänäkin vuonna.

Jäälyhtytehdas tuotti taas lyhtyjä enemmän kuin tarpeeksi.

Kuunvaloa.

Hautuumaalla.

Käpytikka

Harmaapääkin vieraili.

Linssilude meinasi varastaa show:n

"Voi miten kaunis amaryllis."

Uskolliset lumikenkäni jo viidettä talvea kovassa käytössä.

Uudenvuoden juhlinta oli aika rankkaa.

Tammikuu on lähtenyt käyntiin vähän paremmissa merkeissä. Lääkitys alkaa alkukankeuksien jälkeen toimia ja mieliala kohentua. Olen jopa yllättänyt itseni suunnittelemasta ja haaveilemasta tulevista asioista, mikä on jo merkittävää edistystä parin kuukauden takaiseen. Matkaa on vielä, mutta toivoa on kuitenkin. Viikon verran olen jo kulkenut töissäkin, ja sekin tuntuu nyt ihan mukavalta. Myös liikunnan ilo on palannut elämääni ja olenkin ottanut siitä kaiken irti tekemällä kunnon hikilenkkejä lumikengillä, ja kävinpä ihan ladulla hiihtämässäkin pitkästä pitkästä aikaa. Johan tässä onkin korkea aika alkaa kasvattaa kuntoa tulevaa rinkkaretkikautta varten. Eipä siihen ole kuin kolme-neljä kuukautta enää, ja se menee yllättävän nopeasti.

Saukko ollut taas liikekannalla.

Kotailua lumikenkäilyn päätteeksi.

Ladulla.

Keskiviikkona koin valtavan järkytyksen. Jo tavanomaiselle lenkille lähtiessäni kuuntelin että nyt ei kyllä kuulosta hyvältä. Jossain möyhyää kone. Ei kai vaan... Ja kylläpä kyllä. Siellähän oli "minun" rakkaassa metsässäni valtava aukko ja lisää puuta meni koko ajan lakoon. EIII!!! 😭 Maailmani koki ison romahduksen. Tuo metsäalue on yksi harvoja iäkkäitä kuusivoittoisia metsiä, mitä on vielä pystyssä tässä lähistöllä. Siinä on aika mukavankokoinen alue monipuolisesti eri metsätyyppejä ja puulajeja, joten se on merkittävä elinympäristö mm. linnuille. Vain kaksi päivää aiemmin olin viimeksi nähnyt lapinpöllön lehahtavan lentoon juuri siellä, missä nyt ammotti tuo yököttävä aukko. Mielen valtasi kaoottinen surun ja raivon sekamelska, jota koitin purkaa umpihangessa rämpimällä kun en muutakaan keksinyt. Juuri tätä olin jo vuoden verran aktiivisesti pelännyt ja surrut jo etukäteen. Mikä lie ennakkoaavistus tullutkin. Ilma oli kaunis kuin mikä, mutta eipä siitä osannut juuri nauttia, kun tiesin mitä oli parhaillaan tapahtumassa, eikä tuo koneen luonnoton jylinäkään kyllä mieltä ylentänyt. Päivä oli pilalla.

Seuraavana päivänä kone pauhasi jälleen, joten lähdin tarkoituksella eri suuntaan. Suurin osa reittiverkostostani kulkee juuri tuolla metsässä, joten ei auttanut kuin tehdä omille maille lisää polkua siltä varalta, että tuo metsä olisi poissa laskuista jatkossa. Pahinta kun sitä aina ajattelee, niin näin jo mielessäni, kuinka koko tuo hieno alue olisi pian muisto vain.

Perjantaina lähdin taas liikkeelle, ja totesin että mölyäpä ei nyt kuulukaan. Varovasti hiljaa toivoen lähestyin tuhoaluetta ja kiertelin pidemmän kautta sen toiselle reunalle. Ei koneita! Voisikohan olla niin, että aukkorumilus ei tästä enää laajenisikaan. Ei voi muuta kuin toivoa parasta. En toki ole tyytyväinen, että tuohon alueeseen ylipäätään on kajottu, mutta huonoista vaihtoehdoista tämä nyt olisi kuitenkin vähiten huono, jos luontoa ei tällä erää tuon enempää tuhottaisi. Lähetin heti viestiä ystävälleni, joka on myötäelänyt tätä kauhukokemusta kanssani. Saimme siinä keksittyä jo monta positiivistakin asiaa, mitä kohtuullisen kokoinen hakkuuraiskio voisi tuoda tullessaan. Kun pöllölle nyt jäi vielä metsää, niin jos se jää tuonne asumaan niin aukealla paikalla on sille lisää saalistusmaata. Keväällä tuossa voi myös kasvaa korvasieniä, ja horsmien myötä siinä viihtyvät perhoset. Muutaman vuoden päästä siitä saa myös hyvän vadelmasadon. Positiivinen ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, mutta nyt kun sain vähän apua niin kylläpä sekin näytti onnistuvan. Nyt vain pitää opetella elämään tuon asian kanssa kun ei muuta voi.

Pahaenteisen kaunis päivä.

Tässä vielä kaikki hyvin.

Sydäntäraastava näky.

Nätti ilma, mutta hyvä mieli ropisi tuonne matkanvarrelle.

Rauha on palannut.

Täällä lensi maanantaina pöllö...

Perjantaina ei enää näkynyt pöllöä. Kumma juttu.

Jäi sitä metsää onneksi vähän pystyynkin. Toistaiseksi.

Fiksun näkönen elukka.

Talvella on oikeastaan ihan kaunista.

Semmoiset kuulumiset tällä kertaa. Tulihan tästä sen sortin itkuvalitusvirsi, että itteäkin huvittaa, mutta näin välillä. Elämä on, ja sainpahan ainaki blogin ajantasalle jos ei muuta. 😝 Jospa seuraavalla kerralla olisi jo jotain retkeilyyn liittyvääkin tarjolla, vaikka kyllähän tämä sydäntalvi tuppaa olemaan vähän hiljaista retkeilyaikaa mulla, varsinkin kun mittari painelee tuolla -20 asteen alapuolella. Silloin on paras käydä ulkona vain reippailemassa ja pysytellä muuten sisällä uuninkupeessa.