Pikataipaleella Paistuntureilla

Kesän ekan, viikon mittaisen lomapätkän vietin Lapissa. Olin ajatellut että pari yönseutua voisin käväistä tunturissa, mikäli säät suosisivat sen verran. Alunperin ajattelin lähteä tiistaina, mutta kun sääennuste näytti keskiviikosta perjantaihin vähän kohtuullisempaa keliä, niin siirsin lähtöä päivällä myöhemmäksi. Kovaa tuulta olisi luvassa, mutta kuitenkin etelään päin kääntyvää, ja sen myötä myös ilman pitäisi lämmetä vallitsevasta +5 asteesta.

Keskiviikkonakin vielä vähän kehtuutti koko lähteminen. Toisaalta oli ihan kiva, mutta toisaalta en meinannut saada itseäni irti kirjasta ja liikkeelle. Patistelin kuitenkin itseni pakkaamaan rinkan valmiiksi, ja annoin kello 13 asti aikaa lukemiseen. Sitten olisi lähdettävä. Ja näin tapahtui.

Ensimmäiset pari kilometriä mökiltä on tasaisentappavaa nousua puurajan yläpuolelle. Meno tuntui vallankin takkuiselle, mutta kokemuksesta tiesin että kyllä se tuolla ylhäällä vähän helpottaa. Ja niinhän se helpottikin, vaikkakin valitsin reitin taas vähän huonosti ja päädyin suolle. En voi käsittää miten onnistun aina sen tekemään, mutta kai niissä soissa jokin vetää minua puoleensa magneetin tavoin. Jokainen, joka kanssani on luonnossa kulkenut, on saanut tämän karvaasti kokea. Jossain kohtaa ollaan aina suolla. Nykyinen asuinpaikkanikin on itseasiassa varsin soisella alueella. Elämä luultavasti pirullisesti nauraen nakkasi minut tänne, ja nyt nelisen vuotta tuolla soissa rämmittyäni olen alkanut jo tottua ja jopa pitää niistä. Suothan ovatkin toki minulle mieluisaa luontoa, mutta tunnustettakoon että nuo tunturisuot rinkan ja kahden koiran kanssa eivät tosiaan ole mukavia kulkea. No mutta, aikanaan se suotaivalkin päättyi ja edessä oli oikein mukavakulkuista tunturikoivikkoa. Matkanteko alkoi vihdoin luistaa.

Puuraja ohitettu.

"Suolta sinä olet tullut ja suolle sinun pitää jälleen tuleman". Vai miten se nyt oli.

Tottapuhuakseni mulla ei ole ihan valtavasti muistikuvia tuosta matkasta. Laitoin tälle retkelle itselleni ehdon, että kahden tunnin välein on pidettävä tauko, juotava reilusti ja syötävä jotain pientä. Tässä kohtaa vielä noudatinkin sääntöä kuuliaisesti. Ensimmäisen tauon pidin Jorba-Mavnna dahjege Skadjavar-Mavnna (elkää syyttäkö minua tuosta nimihirviöstä) -nimisen tunturin rinteellä pienen kallion päällä. Jossain ihmeen aivosumussa lie mennyt tuo matka kun vasta karttaa katsellessani muistin ensimmäisen taukopaikkani. Siitä matka jatkui alas "Mavnnaavzi"-joen (tällä joella ei ole kartalle mainittua nimeä, joten kutsun sitä tuon lähellä olevan kurun mukaan) latvoille ja kohti Stuorra-Mavnnan länsipuolella olevaa syvää kurua. Järkevänä valitsin tietenkin sen kurunpohjan kulkureitikseni. Ihan hieno reitti, mutta aikamoisen hankala kivikkoineen ja lumikinoksineen. Noilla lumilaikuilla en mielelläni kävele, sillä jos ja kun alla on louhikkoa, niin lumen läpi jos sopivaan kivenkoloon jalka humahtaa niin siinä sitä sitten ollaan ongelmissa. Niinpä lumilaikut oli kierrettävä jyrkän rinteen kautta, mikä on erittäin uuvuttavaa. Jyrkkä viistorinne on ehkä kaikkein ärsyttävin kulkea ja todella varovainen siinä saa olla ettei horjahda. Yksin kulkiessa on se hyvä puoli, että tyhmästä reittivalinnasta voi syyttää vain itseään. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Tämä lienee niitä Mavnnaavzin joen latvoja.

Välillä helppoakin maastoa.

Tästä se mukavuus alkaa.

Norjan gaissat ovat hyvä kiintopiste mistä ottaa suuntaa.

Kurun tuoman haasteen jälkeen olikin taas edessä pitkä pätkä mitä helppokulkuisinta koivikkoa. Siinä hiukan ennen siirtymistä jälleen avotunturin puolelle pidin taas pienen tauon. Tässä kohtaa puhelimessa oli vielä sen verran kenttää, että sain lähetettyä kotiväelle karttakuvaa missä liikun. Yleensä teen tämän jo ennen lähtöä, mutta nyt se oli päässyt unohtumaan. Onhan se ihan hyvä jonkun tietää suunnilleen mistä lähteä ruumista haravoimaan jos tuonne kairaan jostain syystä jään.

Sitten laskeuduinkin tuttuihin maisemiin. Jeagelveaijohkan varressa, Bursacohkkan juurella yövyttiin ruskaretkellä nelisen vuotta sitten, ja silloin myös huiputettiin tuo Bursacohkka. Tällä kertaa ohitin tuon paikan ja kaarsin sitten parin nimettömän nyppylän välistä itään kohti Rassoaivia. Kartan mukaan tuossa kohtaa piti olla puro, mutta eipäs vain ollutkaan muuta kuin kuru, jonka eteläseinämällä oli paksu lumikerros ja pohjalla lirisi kivikossa vain pieni sulamisvesiliru. Ainahan sitä olisi voinut lumesta sulattaa vedet ruoanlaittoa varten, mutta joku roti se nyt on oltava kesäretkellä. Harvemminpa sitä tunturissa tarvitsee kovin pitkään kulkea ilman että vastaan tulee puro, joten matka jatkukoon. Lopulta sieltä Rassoaivin juurelta löytyikin oikein nätti puro. Ihmetys oli melkoinen, kun siellä puron toisella puolen, Rassoaivin rinteellä mennä tallusti kaksi ihmistä. Kamala ruuhka keskellä erämaata, hyvä etten kääntynyt samantien kannoillani ja palannut mökille. 😆 He menivät menojaan ja katosivat aikanaan tunturin taakse. Minne lie päätyneetkään, mutta sen koommin en heitä, enkä ketään muutakaan nähnyt.

Eipä ollutkaan kunnon puroa tässä, mutta hieno kuru kuitenkin.

Sopivan leiripaikan löydyttyä aloin pystyttää telttaa. Illasta näytti tulevan oikein sievä ja tuntui että tuulikin oli ennusteen mukaisesti laantumassa, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Teltan pystytyksen ja makuuksien laiton jälkeen aloin keittää vettä illallista varten. Olin ottanut mukaan kolmenlaista retkiruokaa: hapanimeläporsasta (joka on suosikkini), kebabgryteä ja sitten semmoista currykanaa. Jälkimmäinen on näistä vähiten mieluisa, joten päätin aloittaa siitä, jotta loppuretkelle olisi sitten noita parempia. Täytyy tunnustaa, että mitään noin kamalan makuista en ole hetkeen syönytkään. Olin lähes varma että ruokaan on päätynyt Marinolia, mutta ei se vaihtoehto nyt ollut mahdollinen, sillä vesipannu sen enempää kuin ruokatermari, sormet, spork tai tuo ruoka-annoskaan ei ollut missään kohtaa päässyt kosketuksiin polttoaineen kanssa. Ruoka vaan oli yksinkertaisesti ihan järkyttävän pahaa. Väkisellä nielin sen loppuun, kun en koirillekaan tohtinut antaa siinä pelossa että niillä menee mahat sekaisin. Maahankaan en viitsinyt kaataa, olisin siinä varmaan tullut myrkyttäneeksi jonkin kettu- tai lintupoloisen. Onneksi omatkin vauriot tuon kanssa olivat puhtaasti henkiset, eikä siitä mitään jälkiseuraamuksia tullut, mutta kaksi muuta tuosta pussista tullutta annosta lentävät kyllä kompostiin. Jälkkäriksi syöty suklaa pelasti illan, ja vadelmateekin maistui mainiolle tuon kamaluuden jälkeen.

Keittokalustona mulla oli tällä retkellä pikku risukeitin sekä halpis"trangian" spriipoltin. Aikomus oli ottaa Jetboil, mutta kun tottapuhuakseni en tykkää siitä yhtään, niin päädyin sitten tällaiseen ratkaisuun. Hyvinpä tuo toimi, joskin tuulessa polttoainetta meni huomattavasti enemmän kuin mökillä kodassa testatessa. Eipä siinä mitään kun Marinolia oli kuitenkin reilusti matkassa. Eihän tuo minun pannukaan ole mikään tehokkain mahdollinen noin puolen sentin nokikerroksen kanssa, joten ehkä tuolle yhdistelmälle olisi toiminut paremmin vähän vähemmän kokenut keittoastia. Vedet tuolla sai jokatapauksessa kiehuvaksi, mikä lienee keittimen ensisijainen tehtävä.

Nyt seuraakin melkoinen kuvaryöppy kun auringonpaisteesta riehaantuneena innostuin vähän räpsimään. Koittakaa kestää.

Freelitessa on ruhtinaalisesti tilaa.

Lumoava Lappi ja Retkilehti

Sallin mielestä retkipäivän paras hetki heti ruoan jälkeen.

Illalla en kauaa jaksanut hillua, vaan aika pian illallisen jälkeen painelin telttaan lueskelemaan. Siinä tavaroita järkkäillessä mietin että on tämä mukavaa kun teltassa on vähän ylimääräistä tilaa ja kaksi absidia. Kaiken saa oikein mukavasti suojaan ja tilaa on myös korkeussuunnassa riittävästi. Melkoisen ilmava tuo teltta on noin tuulisella säällä, kun ilmanvaihto tapahtuu liepeiden alta. Teltassa käy koko ajan semmoinen ilmavirta, mikä on sikäli hyvä että kosteutta tiivistyy vähän tai ei lainkaan yön aikana, mutta kylmemmällä säällä se myös viilentää teltan sisäilmaa aikalailla. Tällä kertaa yö ei ollut onneksi kovinkaan kylmä, joten lämpötila makuupussissa oli ihan sopiva. Oikeastaan taisi olla hiukan kuumakin jossain kohtaa, mutta se on onneksi nopeasti ratkaistu vetskaria raottamalla.

Yön nukuin jostain syystä ihan hirmu hyvin. Välillä tunturikihujen huudot herättivät, mutta vain hetkeksi. Jossain kohtaa mietin että pitäisi mennä kuvaamaan keskiyönaurinkoa, mutta ennen kuin pääsin pussista ylös niin olin jo nukahtanut uudelleen. Ehkä siinä ruoassa oli sittenkin jotain epämääräistä. 👀 Aamulla heräsinkin sitten pirteänä aurinkoiseen aamuun ja puurovesien keittoon.

Huomenta maailma.

Koko retken päätavoitteena oli käydä pyörähtämässä Kevon luonnonpuiston rajalla, kohdassa missä Guivilta tulee merkitty reitti puiston rajalle. Matkaa sinne tuli leiripaikasta linnuntietä reilut kuusi kilometriä, joten mietin että meneekö liian tiukille päivämatka jos käyn siellä mutkan ja palaan jonkin matkaa takaisin ja pyrin leiriin Mavnnaavzin varteen. Pääsin kuitenkin jo puoli yhdeksän aikaan liikeelle, joten päätin että jääköön sitten viimeiselle päivälle vaikka pidempi taival, mutta kun täällä asti kerran olen niin kyllähän minä siellä nyt käyn. Jos joku olisi tuossa kohtaa sanonut, että nukunkin ensi yön mökissä, niin olisin saattanut naurahtaa hyvälle vitsille. Kuinkas sitten kävikään...

Vähän mietitytti myös Rassoaivin ja Guovdoaivin välisen vesistön ylitys, sillä kyseessä on aika soisella alueella kulkeva puro, jossa on pieniä lampareitakin. Edellisellä reissulla kuljimme tämän puron vartta, mutta muistikuvia sen ylityskelpoisuudesta mulla ei nyt ollut. Päätin että en häviä mitään vaikka käyn toteamassa paikanpäällä ylityksen mahdollisuuden tai mahdottomuuden, kun ei tässä kiirettä ole.

Matka vei Rassoaivin kivisiä rinteitä korkeimmat kohdat kiertäen kohti horisontissa häämöttävää Guivia. Katselin gepsin avulla purosta kapeimman kohdan, jota kohti otin suunnan. Lopulta osuin aikalailla just eikä melkein sopivaan ylityskohtaan. Ensin täytyi loikata pienemmän puron yli, ja isompi virta ylittyi kätevästi ihan lammen tuntumasta kiviä pitkin. Tokihan noista pienemmistä tunturipuroista näin matalan veden aikaan aina kahlaamalla yli pääsee, mutta kun se kenkien ja housujen riisuminen ja pukeminen on niin työlästä, ettei siihen nyt olisi millään huvittanut ruveta. Noissa Haglöfsin housuissa on yksi aika ikävä puoli, nimittäin niiden lahkeensuut ovat todella kapeat, joten niitä ei voi käytännössä lainkaan kääriä ylös. Hyvä että vaelluskengän päälle saa ne pingotettua jotenkuten. Ja huvittavinta on, että niissä on vielä tarrakiristys. Olisi hauska nähdä se ihminen, jolla on niin ohuet nilkat että tarvitsee noiden lahkeiden kanssa vielä kiristyksen. 🙈 Mutta niin. Nyt siis vältyin riisuuntumiselta onneksi. Hieman ennen ylityspaikkaa seläntakaa alkoi vyöryä uhkaava pilvimassa, ja pian satelikin vettä ja kohta myös rakeita. Arvelin kuuron menevän nopeasti ohi, joten en ryhtynyt kaivelemaan kuorikamppeita päälle, ja niinhän se menikin menojaan ennen kuin ehdin kastua juuri ollenkaan.

Lähtövalmiina.

Muutenkin karu tunturiylänkö on tähän aikaan vuodesta vieläkin karumpi.

Matka jatkui ylämäkeen kohti puiston rajaa. Ylitettävänä oli vielä hirmuisen nätti puro ja sitten vaan tasaista taaperrusta kohti määränpäätä. Tässä mäkeä noustessa alkoi oikean reiden ulkosyrjällä, vähän lonkan alapuolella tuntua kipua. Ei mitään suurensuurta, mutta tympeäähän se kipu aina on. Puiston raja erottui maastosta lähinnä jokusen sadan metrin välein pystytettyinä tolppina, joissa oli vihreä laatta. Liekö laatassa joskus ollut tekstiä, mutta nyt sitä ei ainakaan ollut. Luultavasti jokainen niistä harvoista alueella liikkuvista tietää että siellä tuo raja menee ja että rajan ylittäminen sulanmaan aikaan on ankarasti kiellettyä, mutta ehkei olisi huono juttu jos noissa tolpissa asiasta olisi mainintaa. Itse reitti puistoon ja sieltä pois näkyi maastossa lähinnä matalina oranssipäisinä tolppina. Mitään polku-uraa en nähnyt, joten ilmeisen vähän tuota pätkää kukaan kulkee. Onneksi tuo mahdollisuus on kuitenkin olemassa, itsekin kun olen miettinyt sitä retkeä, jossa kulkisin osan Kevonreittiä ja erämaan läpi mökille. Nytpä sain ainakin selvyyden että tuo reitti todella on olemassa.

Sievät tunturipurot päätyvät aika usein kameran kortille.

Tästä olisi luvallista mennä puiston puolelle.

Puiston raja ei maastosta juuri erotu.

Reitin päässä pidin pienen rinkattoman tauon, olinhan ollut aikalailla sen pari tuntia taas liikkeellä. Koiratkin saivat pienet herkut mielenvirkistykseksi. Päätin että pidän lounastauon siinä ylityspaikan kohdalla, kun ihan vielä ei ollut nälkä, eikä tässä kohtaa kyllä vettäkään ihan lähellä olisi. Ja tuossa lähemmän puron varressa muutenkin tuuli liikaa. Tauon jälkeen jatkoin miltei samaa reittiä alaspäin, ja selkeästi pieni lepohetki ja myötäiseksi vaihtunut mäki oli tehnyt myös sille orastavalle kivulle hyvää. Löysin puronvarresta kivan leiripaikankin tulevaa luonnonpuisto-erämaaretkeäni varten. Leiriytymään pääsisi heti puiston ulkopuolella ja paikkakin on mitä sievin. Pikkuhiljaa lompsien ja kuvia räpsien olin noin tunnissa takaisin ylityspaikassa, ja heti isomman ylityksen jälkeen etsiskelin sopivan suojaisan paikan lounastauolle.

Guovdoaivi.

Rassoaivi siellä siintää. Tuolta vasemmanpuoleiselta rinteeltä laskeuduin hetki sitten.

Tuossa heinikossa voisi olla hyvä leiripaikka.

Lounaspaikka oli tavallaan aika nätti, mutta samalla myös vähemmän nätti, riippuen miten päin sitä katsoi. Seläntakana virtasi kaunis puro, mutta tuuliolosuhteista johtuen keitin oli sijoitettava mättään suojaan mutaliejuun. Noo, ei se oo niin justiinsa. Vedet sain kiehuvaksi ja tällä kertaa sain ihan hyvänmakuista evästä kun lunchjugiin päätyi tuttu ja turvallinen kebabgryte. On muuten olleet minigrippeihin jaettuna nuo annokset viime kesästä lähtien ja edelleen olivat syömäkelpoisia. Ei siis liene paniikkia näiden säilyvyydestä vaikka sen alkuperäisen pakkauksen avaisikin. Jälkkäriksi vetäsin vielä Pätkiksen, ja join noin puoli litraa mehutiivisteellä maustettua purovettä. Joku varmaan ihmettelee, miksi pilaan täydellisen veden esanssisella tiivisteellä, mutta yksinkertaisesti siksi että sen avulla mulla tulee juotua enemmän. Yritän aina tauoilla ja leirissä pakottaa itseni tankkaamaan nestettä kunnolla, sillä matkan aikana varsinkin kylmällä säällä se tuppaa unohtumaan.

Kappas, mullahan on ollut housut, eväsvermeet ja polttoainepullokin sävy-sävyyn.

Vanni löysi hyvän lepopaikan mättään päältä.

Lounas kokonaisuudessaan.

Väsyttää.

Salli uuvahti tuohon paikkaan.

Tunteroisen tauon jälkeen taas reput selkään ja menoksi. Nyt kuljin Rassoaivin ja Gaimmoaivin välistä - tällä kertaa kiertäen syvimmän kurun korkeammalta enkä pohjia myöten - kohti Mavnnajohkan latvoja. Alempaa olen tämänkin joen pariin otteeseen ylittänyt, mutta koska yläjuoksulta on aina todennäköisesti helpompi päästä yli kuivin jaloin, niin tähtäsin sinne. Nämä pari jokea uivat myös aika syvissä uomissa tuolla lähempänä Nilijokea, joten sikälikin on mukavampi pysytellä vähän ylempänä. 

Jokivarressa oli jälleen tauon paikka. Tässä kohtaa alkoi toisaalta vähän väsyttää, mutta toisaalta myös mietityttää, josko sittenkin käppäilisin jo samalle iltaa mökille. Puhelimeen löytyi noin vuorokauden pimennon jälkeen kenttää, joten saastutin sosiaalista mediaa kuvalla ja lähetin kotiin elossa toistaiseksi -viestin. Tässä kohtaa päivämatkaa oli takana 16 kilsaa, mutta kello ei ollut vielä paljoakaan. Sääennuste oli muuttunut seuraavan aamun osalta kehnompaan suuntaan: jo muutenkin kova etelätuuli yltyisi vain ja sade alkaisikin jo viiden aikaan aamulla. Ei kuulostanut oikein mukavalle, ja ajatus siitä että olisinkin aamulla teltan sijaan mökin suojissa, tuntui melko houkuttavalle. Päätin että mietin tilannetta siellä Mavnnaavzin kohdalla.

Pikapäikkärit. Kovin kauaa ei tarennut levähtää.

Tauon jälkeen se aamulla oikutellut jalka alkoi taas pitää meteliä itsestään, tällä kertaa tosin polven kohdalta. Paikansin kivun kuitenkin enemmän polven yläpuolella olevaan lihakseen kuin itse niveleen, joten en antanut sen häiritä. Nivelen oireilu olisi pitänyt ottaa jo vakavammin. Eikä tuo kipu tuossa kohtaa vielä pahakaan ollut, mitä nyt tuntui sen verran että sen tiedostin. Jostain syystä löysin taas itseni suolta poukkoilemasta. Tässä kohtaa se jo hiukan v*tutti, mutta sinnillä eteenpäin. Noilla main näin myös koko retken ainoat porot, pieni tokka vaatimia pienine vasoineen. Jossain kohtaa se loputtomalta tuntuva suo päättyi ja alkoi taas helppokulkuinen taival. Tuon värittömän ja karun avotunturin jälkeen rehevämpi, mukavasti kumpuileva maasto ilahdutti suuresti. Vaikka karutkin maisemat ovat omalla tavallaan hienoja, niin minulle ne eivät ole kaikkein mieluisinta maisemaa. Siinä kulkiessa mietin, että oikeastaan juuri tämä harvakseltaan koivua kasvava alue puurajan tuntumassa on sitä minulle mieluisinta tunturimaastoa. Tiheä koivikko, kuten myös ihan karuin kivierämaa eivät viehätä niin paljoa. Minun lapinhulluutenihan alkoikin 13 vuotta sitten Finnmarkissa juurikin kuvailemani tyyppisessä maisemassa, joten kenties tämä mieltymys juontaa juurensa sinne.

Tällaisen maaston syntytapa olisi kiinnostavaa tietää.

Kieroon kasvanut

Tässä taitaa olla nyt se Mavnnaavzi

Osuin tällä kertaa suoraan siihen Mavnnaavzi-nimiseen paikkaan, jonka mukaan olen koko tuon Nilijokeen laskevan puronkin nimennyt (kunnes tajusin että se nimi onkin tämän kurun eikä joen). Olihan kerrassaan hieno paikka! Tuon kurun pohjalla virtaa siis puro, joka laskee tuohon Nilijokeen päätyvään isompaan jokeen. En voinut muuta kuin ihmetellä tuota kurun pohjalla virtaavaa puroa ja juuri minun mieleeni olevaa maastoa. Tässä kohtaa olisi ollut täydellisyyttä hipova leiripaikka, mutta silti mielessä oli päälimmäisenä ajatus huomisesta säätilasta vs. mökin mukavuudet, enkä sitten tullut leiriytyneeksi, mikä kostautui myöhemmin.

Isommasta joesta ei ihan noin vain löytynytkään ylityspaikkaa, vaan jouduin sitä tovin aikaa etsiskelemään. Tämänkin joen yli olen mennyt muutamaan otteeseen hiukan alempaa, ja aina olen ihastellut, kuinka nätti se on. Olin näkevinäni siinä vilahduksen kalastakin, ja kyllähän siihen lohenpoikasetkin saattavat nousta ihan hyvin. Nätit maisemat hiukan piristivät mieltä, mutta edessä oli nyt aika rankka nousu ylös Doarrocohkkan rinteille. Ylhäällä päätin että nyt saa Sallin reppu siirtyä minun kannettavakseni, alkoi nimittäin muori olla sen verran väsyneen näköinen. Ratkaisu oli oikea, sillä tuon jälkeen meno taas näytti vähän helpottuneen. Salli alkaa olla 10-vuotias, ja viime kuukausina sen kunnossa on tapahtunut selkeä notkahdus alaspäin. Vapaana ollessaan se kulki keväällä iloisesti pidempiäkin lenkkejä, mutta eritoten repun kanssa se tulee mieluummin vain perässä, mikä ei ole yhtään Sallin luonteelle tyypillistä. Ja tämä siis ihan alkumatkastakin jo, eikä tällaisen maratonkävelyn päätteeksi pelkästään. Luulenpa että se ei enää rankemmille retkille lähde, tai ainakin nyt alkuun kokeillaan jättää reppu pois matkasta, josko se auttaisi asiaan. Eihän se ihan nuori koira enää ole, joten ei liene mikään ihme jos jaksaminen alkaa vähentyä.

Joku on hukannut koipensa.

Vannia ei paljon pitkät päivämatkat hidasta.

Tähän loppuivat reissun kuvat. Tuon potentiaalisen, ja alunperin suunnitellunkin leiripaikan jälkeen meno ei enää ollut kivaa, mutta nuo viimeiset muutamat kilometrit alkoivat olla jo silkkaa kärsimystä. Jalan kipu yltyi yltymistään ja pian jalkateriäkin alkoi särkeä yhä enemmän ja enemmän. Viimeiset kolmisen kilometriä kuljin mönkijäuraa pitkin, ja vaikka olen tuon reitin aika monta kertaa kulkenut, niin koskaan se ei ole noin pitkälle tuntunut. Lopulta se mökki sieltä kuitenkin löytyi ja rinkka lensi selästä. Gepsin matkamittari näytti 44 kilometriä reitin kokonaispituudeksi, ja kun siitä vähennetään edellispäivän 16 kilsaa niin tälle päivälle saldoksi jäi kokonaiset 28 kilometriä. Siinä paukkui hienosti oma päivämatkaennätykseni rinkan kanssa (ja itseasiassa myös ilman rinkkaa) ja olo oli kuin katujyrä olisi ajanut päältä - kahteen kertaan.

Oiskohan tuossa tarpeeksi askelia yhdelle päivälle?

Hetken mökin portaalla istuttuani totesin, että se kipeytynyt jalka ei muuten taivu enää lainkaan. Painoa sille kesti varata, mutta pienikin taivutus kävi älyttömän kipeää, ja koko polven yläpuoli oli myös ajoksissa ja kosketusarka. Sain könyttyä kuitenkin saunan lämpiämään ja kylvettyäkin, mutta myös muu elimistö viestitti että nyt on tullut liikaa rasitusta. Saunassakaan ei meinannut lämmetä kunnolla ja olo oli ikään kuin kuumeinen, oli kylmä ja kuuma samaan aikaan. Fyssariystäväni tiesi kertoa, että jalkavaivassa kyse on jostain jänteestä, joka kulkee lonkasta polveen, ja joka on nyt rasituksen myötä tulehtunut. Sama vaiva oli siis mitä ilmeisemmin oikutellut jo aamulla ja pahentunut päivän mittaan. Lisäksi mulla oli epäilemättä neste- ja suolatasapainot pielessä (se juominen vähän pääsi unohtumaan lounaan jälkeen), joten neste- ja suolatankkaus, buranaa naamaan ja unten maille. Ja ihme kyllä, aamulla olin kuin uusi ihminen. Jalka oli jo huomattavasti parempi ja olo muutenkin suht normaali. Niinpä päätin että en jää tänne enää sadetta pitelemään vaan laitan mökin pakettiin ja lähden kotiin. Kotimatka olisi ollut joka tapauksessa edessä seuraavana päivänä, ja Sanginjoelle oli luvassa lämmintä säätä viikonlopuksi, joten parempi käyttää tuo sadepäivä ajamiseen.

Loppuun vähän fiiliksiä retken jälkeen. Tämä oli nyt niitä reissuja, jotka piti niin sanotusti suorittaa alusta loppuun. Hyviäkin hetkiä oli, jopa todella hienojakin, mutta synkät pilvet seurasivat silti mukana koko ajan, paitsi kirjaimellisesti, niin myös kuvainnollisesti. Jo alunperinkin lähteminen kehtuutti, kuten alussa kirjoitinkin, eikä tuo fiilis sitten kaikonnut kunnolla koko reissun aikana kuin hetkellisesti. Tähän voi olla moniakin syitä. Vaikka noin pääsääntöisesti tulen ihan hyvin juttuun itseni kanssa, eikä useammankaan päivän yksinolo juuri haittaa, niin siinä kohtaa, kun on jo lähes viikon viettänyt itsensä seurassa ja sitten lähtee vielä keskelle erämaata, niin se pieni yksinäisyyden aavistus voi sieltä äkkiä tulla esiin. Tähän liittyy myös se ainainen pieni ajatus siitä että jotain sattuu, ja sitä on todellakin tiettömien taipaleiden takana puhelimen kuulumattomissa. Tämän asian kanssa on elettävä jos erämaassa haluaa kulkea, mutta se on yksi tekijä mikä helposti muihin yhdistettynä saattaa saada liikaa valtaa. Avotunturit ovat tähän aikaan vuodesta aika ankeita paikkoja. Kaikkialla on harmaan ja ruskean sävyjä ja elämä on vähissä. Lintuja lentelee jokunen aina välillä, mutta muuten on hyvin elotonta. Auringon pilkahtaessa maisema herää eloon, mutta synkät pilvet saavat sen näyttämään entistäkin karummalta. Toisaalta hienoa, mutta jälleen yksi juttu muiden joukossa, mikä vaikuttaa mielialaan. Sitten tulee se tuuli. Tunturissa on harvemmin tyyntä ja tuuli aiheuttaa jatkuvaa meteliä, rauhallista siis ei ole oikeastaan koskaan. Tai on toki, mutta ei samalla tavalla kuin jos ei tuulisi. Ja tuuli haittaa myös leiripuuhia ja jäähdyttää kropan heti kun liike lakkaa. Perusjuttu tunturissa, mutta yksi korsi lisää kekoon. Lopuksi tulevat vielä omassa elämässä kummittelevat asiat. Vastikään tuli todella ikäviä uutisia, jotka nyt varjostavat elämää ja osaltaan koko tulevaisuutta. Tämä blogi ei ole oikea paikka tätä asiaa enempää avata, mutta valottaa kenties vähän sitä, miksi fiilikset tämän retken suhteen olivat mitä olivat. En minä silti kadu sitä että lähdin, päinvastoin, katuisin jos en olisi lähtenyt, ja olihan siinä paljon hyvääkin. Ehkä teki myös hyvää käydä näitä asioita läpi siinä matkaa taittaessa ja kenties oppia taas jotain uuttakin itsestään ja tästä harrastuksesta. Ja kyllä, aion myös palata avotunturiin uudelleen, ja uudelleen. Nyt jo kuvia katsellessa tulee kaipuu takaisin Lappiin. Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta. 💚

"Lapin muistan ja tunturit jylhät, sekä auringon tuon keskiyön."