lauantai 5. syyskuuta 2015

Hellereissu Vätsärissä

Nyt se viimein sitten toteutui, loman huipennus, jo kevättalvesta asti suunniteltu retki Vätsäriin. Jonkin  verran suunnittelimme reittiä etukäteen, mutta poluttomalla taipaleella reittisuunnitelmat tuppaavat meillä elämään matkanvarrella. Aloituspaikaksi valikoitui kuitenkin Kirakkajärven Vainosranta Sevettijärveltä jonkin matkaa Näätämöön päin. Osasimme perille suht ongelmitta, mitä nyt yhden uukkarin jouduimme tekemään päädyttyämme talon pihaan, jonne rantaa seuraillut tie vei. Palasimme vähän matkaa takaisinpäin ja ajoimme pienempää hiekkatietä, joka kiertää samaisen talon pihaan, mutta jonka varresta pääsee polulle aiheuttamatta häiriötä talon asukkaille.

Auton jätimme hiekkatien varteen, lähelle Jankkilaan vievän polun alkua. Pienen välipalan ja kamppeiden lonimisen jälkeen olimme valmiit matkaan noin 14.00. Rinkkojen lähtöpaino miehellä reilut 20 kg, minulla reilut 17 kg ja koirilla 1,8 kg. Punnitus tulee aina vaan tehtyä ennen kuin viimeisetkin pikkujutut on keräilty auton pohjalta kyytiin, ja vesipullot täytetty, joten lukemat ovat hieman summittaiset. Polku oli alkumatkasta helpohkoa ja hyvin merkitty. Aluksi se kulkeekin yhtämatkaa Saamenpolun kanssa ennen kuin erkanee omille teilleen. Polkujen risteys oli onneksi viitoitettu, muuten olisimme hökäleet lähteneet varmasti väärään suuntaan (toisinsanoen minä joka kuljin edeltä). Jankkilaan vievä polku ei taida olla virallinen merkitty reitti, mutta vanhoista kirveenpilkoista päätellen sitä on kuljettu pitkään, ja hyvin se maastosta erottuukin. Pilkkojen lisäksi reittimerkkeinä toimivat päällekkäin nostellut kivet sekä ajoittain myös puiset viitat. Polusta erkanee tosin muitakin polku-uria, joten huomaamattaan siitä saattaa erkaantua, kuten meillekin kävi hetkeä myöhemmin.

Valmiina lähtöön.
Lähtöpalaksi jugurttia ja mysliä.
Ennätyspainava rinkka oheistuotteineen. Etualalla varjo voimistelee,
mitä lie puuhaa.
Nyt sitä mennään. Polun pää löydetty, kohti erämaata!
Helppo ylitys siltaa pitkin.
Nimittäin, yhden puronylityksen kohdalla, hieman ennen Karekkijärveä, harhauduimme väärälle polulle. Tarvinneeko edes mainita kuka oli suunnistusvastuussa. :P Huomasin erheeni Mikkolanjärven kohdalla, joten otimme kurssin takaisin kohti Karekkijärveä, tosin emme samaa reittiä vaan vähän "oikoen". Oikea polku löytyi ja matka jatkui. Karekkijärven rannassa katselimme rantavedessä lekottelevaa pienehköä haukea. Ei se meistä välittänyt (tai ei huomannut) mitään. Suo-osuuksilta löytyi joitakin hilloja, jotka päätyivät tietysti suuhun. Ilma oli todella lämmin ja hiki virtasi. Asuvalintani, juoksuhousut ja merino-T-paita olivat oikein passeli tähän säähän. Yläkropassa nyt toki on hiki, varsinkin selässä rinkan alla, mutta juoksuhousut eivät juuri hiosta (paitsi nyt toki alaselästä rinkan kohdalta ovat nekin märät), mutta lahkeet suojaavat kuitenkin jalkoja raapiutumasta varvikossa.

Tässä harhauduimme. Oikea polku olisi jatkunut puronmyötäisesti, mutta hökäleet painuivat yli.
Päivää paistatteleva jänkhäkoira.
Parin lammen välisellä kannaksella pidimme vähän hengähdystaukoa. Koiratkin saivat reput pois selästään ja Salli säntäsi heti uimaan, taisi käydä kahteen tai kolmeenkin otteeseen, ja kieri sitten varvikossa onnellisena. Itsekin yritin mennä uimaan, mutta lammessa oli aika ikävä pohja, sellaista inhaa höttöä, joka upottaa ties kuinka syvälle, joten tyydyin kahlailemaan rannan kivikossa. Kyllä se sekin ihan mukavasti viilensi oloa.

Salli rakastaa uimista.
Ja sitten piehtaroidaan varvikossa. Epäilemättä ihanaa.
Vanni ei välitä uida. Puun alla varjossa lepääminen on kivempaa.
Matka jatkui. Välillä polku oli suorastaan naurettavan helppokulkuinen, mutta välillä taas hyvinkin kivikkoista, mutta sitäpä se Vätsäri on, vastakohtia täynnänsä, sen saimme huomata. Kävely tuntui luistavan mukavasti ja rinkkakin tuntui tänään istuvan mukavasti selässä (silläkin kun on ne omat hyvät ja huonot päivänsä, niin kuin meillä jokaisella, pitää yrittää ymmärtää). Välillä pysähdyttiin katselemaan lukuisten pikkukalojen parvia vesistöissä. Kalatkin tuntuivat nauttivan helteen lämmittämästä rantavedestä. Tuollaisen kirkasvetisen lammen rannassa voisi istua vaikka kuinka kauan katselemassa kalojen touhuja. Varsinkin jonkun puron ylittävälle sillalle pitäisi kyllä joskus jäädä katselemaan mitä vedessä kulkee. Paikoitellen metsän siimeksessä oli paljon sääskiä ja myös paarmat olivat lämpimien ilmojen myötä heränneet. Jokin pisti/puri minua oikeaan silmäluomeen, joka nyt turposi inhottavasti. Miehen uudesta rinkasta (Bergans Trollhetta) katkesi rintaremmin metallinen kiinnike, ihan noin vain kesken kävelyn. Onneksi vahingon sai korjattua karbiinihaalla, joita rinkoissa roikkuu aina mukana.



Antero keksi hyvän viilennyskeinon.
Jännästi halkeilleita kiviä.
Aina joku koiranpersaus sattuu kuvaan mukaan...



Tässäkin olisi varmaan harhauduttu ilman viittaa.

Sovimme, että etsisimme leiripaikan Pakanajärveltä, jonne lopulta saavuimme noin viiden tunnin kävelyn jälkeen. Kaunis leiripaikka nuotiokehineen löytyikin ihan polun varrelta, joten jäimme siihen. Ensimmäisenä pulahdin järveen huuhtomaan hiet pois, ja kylläpä se vain virkistikin mukavasti. Sitten keräämään polttopuuta lähiympäristöstä, tulenteko, ja iltapalaksi makkaraa ketsuppi-sinappi-sipuli-dipillä. Hyvälle maistui! Mies oli löytänyt lähistöltä monta muutakin tulipaikkaa ja niiden ympäriltä tietysti kaljapurkkia sun muuta törkyä. Ei tuota ihmisen idioottimaisuutta vaan voi käsittää. Meidänkin leiripaikaltamme löytyi kaasusäiliötä, retkiruokapussia, lasipulloa jne...

Kauniin auringonlaskun, syömisen ja tulistelun jälkeen alkaakin mukavasti väsyttää, joten painelin makuupussin uumeniin päiväkirjaa kirjoittamaan. Mies oli saanut järvestä muutaman ahvenen, nähtäväksi jää saadaanko tällä reissulla suolakalaa leivän päälle... Yöllä heräsin jäätävään pääkipuun ja turvonnutta silmääkin särki. Buranaa naamaan ja unia jatkamaan siinä toivossa että aamuun mennessä helpottaisi. Ja helpotti onneksi, joskin silmä oli yön aikana turvonnut entisestään.

Pakanajärven leiri.

Yksi uuvahti, kaksi jaksaa vielä vahtia.

Hiillosmakkaran kanssa pitää aina olla tämmöstä sotkua, ei ne muuten maistu miltään. :D
Koitin kerrankin pitää jonkinlaista järjestystä yllä absidissa.
Auringonlaskua pokkarilla...

...ja minijärkkärillä. Eron huomaa.


Luonto on yksi suuri metallinkeräysastia!




Ei se teltta ihan noin jyrkässä rinteessä ollut. Miten lie onnistuinkin sen saamaan noin tuohon kuvaan.

Mies oli noussut jo viiden maissa, itselläni unta riitti seitsemään. Nätti aamu, tulilla puurot ja kaakaot/kahvit, leiri kasaan ja kohti uusia seikkailuita. Kuukkeli hyppelehti puussa nuotion yllä, liekö ollut vailla leivänmuruja...



Matka jatkui puoli 10 aikaan kohti Jankkilaa, missä hetken aikaa ihastelimme vanhaa metsänvartijan pihapiiriä rakennuksineen. On siinä ollut toisaalta aika upea, mutta toisaalta myös syrjäinen paikka asustella! Jankkilasta lähti polkuja jos sun minne, joten varmuuden vuoksi otimme gepsillä suunnan kohti Vuontisjärveä. Tuolla välillä maasto oli aivan tasaista ja siten todella helppoa kulkea, matka taittui hujauksessa. Vuontisjärvi oli kertakaikkiaan upea hiekkarantoineen, ja tyyni, aurinkoinen hellesää vielä kruunasi koko komeuden. Käppäilimme rantaa pitkin järven lounaispäähän, missä Uutuanjoki yhtyy järveen isona lompolona. Välissä on kapeampi kaistale, josta aikomuksemme oli kahlata yli.


Jankkila
Päärakennus
Piharakennus
Pihapiiriä
Tasaista maastoa, helppoa kulkemista.
Vuontisjärvi

Ylityspaikka
Mies meni edeltä ja minä koirineni perässä. Vettä oli syvimmillään minua (hobittimittaista ihmistä) noin napaan asti ja tyhmyyksissäni en tajunnut kannatella rinkkaa, joka tietenkin otti ja kastui alaosastaan. Onneksi rinkassa alimaisena kulkeva makuupussi oli pakattu jotenkuten vettäpitävään pussukkaan, joten makuupussi säilyi kuivana, samoin kuin muutkin tavarat rinkan sisällä (jotka pakkaan yleensä varalta erillisiin pusseihin, joista ei ihan heti mene vesi läpi). Ripustin varalta kuitenkin makuupussin kuivumaan siksi aikaa kun kuivattelimme itsekin auringossa. Tietenkään tällaisia riskejä ei kannattaisi ottaa, sillä makuupussin kastuminen erämaan keskellä ei ole hyvä juttu. Tällä kertaa oli onneksi niin lämmin sää, että olisin saanut pussin ja muut kamppeet kuivaksi suht hyvin jos ne olisivat hörpänneet vettä itseensä. Ja rinkka itse kuivui hyvinkin nopeasti matkan aikana. Lupaan kuitenkin olla tarkempi jatkossa.

Sallia ei paljon tarvi houkutella ylitykseen.
Reippaasti se Vannikin selviytyi.
Sama näkymä toisesta suunnasta.
Pidimme hienolla hiekkarannalla kahlauksen jälkeen pienen peseytymis- ja kuivattelutauon. Tämä minun hiuskuontaloni ei ole mikään mukava pestävä eräoloissa, sillä sen kuivattelu vie aikaa ja märkänä ollessaan se aiheuttaa äkkiä palelua koko kroppaan. Nyt olikin oivallinen hetki pestä se kun sää oli kuuma ja päivä vielä aluillaan. Mukana meillä oli luonnonmukaista Sola-saippuaa tervantuoksuisena. Siihen on käytetty vain luonnollisia raaka-aineita, joten se ei ole haitaksi ympäristölle siinä määrin kuin tavalliset saippuat. Metsästä kuului jännä sellainen "klong klong"-ääni, joka kuului ilmeisesti korpille. Hassua.

Yksityinen hiekkarantamme.
Toiset lähtee hakemaan tätä ulkomailta, me Lapista. 
Saattaahan tuo vähän hiertää alaselkää...
Kun olimme tekemässä lähtöä, alkoi kuulua helikopterin ääntä. Kohta se tulikin näkyviin, lensi järven yli ja palasi sitten tekemään kierroksen yläpuolellamme ja hetken kuluttua vielä toisenkin. Olen kyllä joskus lukenut ohjeet, miten pitää olla jos helikopteri käy yläpuolella (eikä ole itse avuntarpeessa), mutta muistan vain sen että huitoa ei saa jos ei ole hätää. Siispä seisoimme vain rauhassa paikoillamme ja jatkoimme sitten hommiamme ikäänkuin viestittääksemme että kaikki ok. Selvästihän kopteri kävi meidät tsekkaamassa, ja toki hyvä niin. Toivottavasti kukaan ei ollut pulassa tuolloin.

Kopteri

Heti perään toinen ylitys. Kiviä pitkin pääsi jokseenkin kuivin jaloin (kun oli nopea). 
Jätimme tuon ihanan erämaajärven taaksemme ja otimme suunnan kohti Routasenkurua. Tästä tulikin pitkä ja kivinen tie lopulta, kun mutkittelimme kivien ja kumpareiden, välillä soidenkin lomitse hyvää reittiä etsien. Nälkä ja väsymyskin alkoivat jo painaa todella, kun viimein saavutimme kurun. Sovimme että etsitään lähin lampi ja syödään siellä lounasta, mutta lopulta tuo lampi osoittautuikin sellaiseksi lätäköksi, ettei sinne oikein huvittanut jäädä. Jätimme koirat lepäämään hetkeksi ja kävimme ilman rinkkoja katsomassa kurua. Upeahan se oli, väsymyksestä huolimatta. Palasimme lammelle ja etsimme kartalta seuraavan potentiaalisen lounaspaikan. Muutama suklaapala, vettä ja hilloja naamaan ja kompassisuunnalla kohti merihevosen muotoista lampea minä suunnistusvastaavana (lupaavaa). Lampi löytyi yllättäen suorilta (hyvä minä!), joten ei muuta kuin trangia tulille. Matkakin sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka lähtiessä rinkan nostaminen selkään tuntui aivan mahdottomalta.

Routasenkurua
Välipalaa
Vähän lisää kurua





Ruokalistalla oli pasta carponaraa, joka yllätti positiivisesti, sillä kumpikin tykättiin siitä. Saattoi toki nälälläkin olla osuutta asiaan. :P Samalla katsoimme kartasta seuraavan yön leiripaikan, joksi valikoitui Harrijärvi. Jälleen kompassisuunnalla mentiin ja aika hyvin myös tällä kertaa, mitä nyt muutamia lampia kiertäessä vähän harhauduin kartalta. Kohtalaisen hyvä leiripaikkakin löytyi Harrijärven viereiseltä lammelta. Tässä kohtaa oltiin jo sen verran korkeammalla, että männyt ovat harvemmassa, eikä näin ollen polttopuutakaan ole niin runsaasti. Mutta pienellä etsiskelyllä risua kyllä löytyi tarpeeksi ja tuletkin saatiin tehtyä.

Pasta carponara oli hyvää.
Siinä on hiisi pitänyt hauskaa halkomalla kiviä.
Leiripaikka löydetty.
Iltapalaksi keittelimme lämmintä juomaa ja marjasoppaa ja niiden kaveriksi oli ruisleipää pekonisulatejuustolla. Pulahdin myös vielä lampeen pesulle. Hellevaellusten parhaita puolia tämä kun voi joka välissä pulahtaa uimaan, eikä tarvitse koko reissua olla peseytymättä, tai vaihtoehtoisesti peseytyä pikapikaa hytisten kylmässä. Mies heitteli leiripaikalta vähän uistinta ja katselimme, kuinka harjukset uivat uistimen perässä ihan rantaan asti käymättä kuitenkaan kiinni vieheeseen. Eipä ole ihan tuulesta temmattu Harrijärven nimi! Oikeastaan kaloja olikin paljon hauskempi katsella niiden omassa valtakunnassaan kuin rannalla.

Ilta-aurinko kultaa maisemaa.






Mies lähti jälleen iltakalaan ja minä jäin tuttuun tapaan leiriin kirjoittamaan päiväkirjaa. Koirat nukahtivat ensin ja minä seurasin pian niiden esimerkkiä. Olin kirjannut päiväkirjaan "taisteluvammoja" näin: "Selkä on jumissa ja hartiat kosketusarat, puhumattakaan pottuvarpaista, joissa ei rakkolaastarikaan suostunut kauaa pysymään. Mutta pienet vammat kuuluvat asiaan, kunhan isommilta vain vältyttäisiin." Näinhän se on, kyllä rinkan kanssa kulkeminen tuntuu koko kropassa, mutta se on osa tätä touhua ja ne on vain kestettävä jos aikoo harrastaa. Jokin otus huusi jännästi jossain kaukana, oisiko ollut kettu.


Uni maistui hyvin pitkän päivän jälkeen. Seitsemän aikaan teltassa alkoi tulla melko tukalaa kun aurinko porotti siihen, joten oli aika nousta ylös puuronkeittoon. Sääskiä oli aika paljon, joten teimme aamutulet, joilla samalla valmistuivat niin puuro- kuin kahvi/kaakaovedetkin. Aurinko paahtoi kuumasti heti aamusta alkaen ja oli aivan tyyntä. Kuukkeli kävi tervehtimässä ja yksinäinen joutsen lenteli etelää kohti. Pienet harrit hyppivät tyynessä järvessä, muuten oli aivan hiljaista. Ajattelimme pitää hieman kevyemmän päivän, suuntanamme Antin taimenjärvi, joka tulisi olemaan seuraavan yön leiripaikkamme. Ennen lähtöä sipaisin vähän vaseliinia jalkapohjiin, hyväksi havaittu keino ehkäistä hiertymiä.







Ihan hyviä nämä mehujauheet. Tämä Forest fruits oli oma suosikkini.
Aamukaakao ja päiväkirjan päivitys.
Ei tästä päivästä tainnut lopulta kovin kevyt tullakaan. Maleksimme Harrijärven leirissä aika pitkään ja vasta puoli 11 aikaan saimme rinkat selkään. Tämä päivä oli vielä edellistäkin kuumempi ja hiki virtasi. Otimme ensimmäiseksi etapiksi Alimaisen Porijärven, jonka luona pitäisimme lounastauon ja siitä suunnistaisimme sitten Antin taimenjärvelle. Minä kuljin edellä "suunnistajana" kartan ja kompassin kanssa ja mies seurasi perässä gepsiään tarkkaillen. Olen vielä kovin kokematon kompassinkäyttäjä, joten joudun tarkistamaan suunnan tuon tuostakin, varsinkin tällaisessa maastossa, missä näkyvyyttä ei ole pitkälle ja kiviä/kivikoita, lampia ja suolänttejä joutuu kiertelemään paljon. Oman lisämausteensa hommaan tuo myös koira, joka tietenkin tykkää valita minun kannaltani huonoimmat mahdolliset reitit, ja välillä on vaan helpompi mennä koiran perässä sen sijaan että alkaisi jokaisen puun kohdalla kiskomaan sitä takaisin päin ja ohjaamaan puun toiselle puolen. Tässä sillisalaatissa suunnan pitäminen on aika hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Maasto on paikoin hyvinkin haastavaa kulkea, mutta välillä taas on todella helppojakin pätkiä.

Olisikohan ollut juuri tämä Harrijärven ja Alimaisen Porijärven välinen pätkä, joka linnuntietä oli noin 2,5 kilometrin mittainen, mutta lopulta kun saavuimme määränpäähämme, gepsi kertoi meidän kävelleen 6 kilometriä. Tämä kertonee kaiken oleellisen Vätsärin maastosta ja siitä, kuinka paljon siellä joutuukaan kiertelemään kulkureittiä etsiessään. Polkuja on paljon, joskin ne ovat enimmäkseen poropolkuja ja siten alkavat tyhjästä ja loppuvat yhtäkkiä. Joissain paikoissa niistä on kuitenkin hyötyä, sillä niitä pitkin pääsee usein helpoimmin pahimpien paikkojen ylitse, mistä ei itse välttämättä hoksaisi kulkea. Karttaa kun katsoo, niin onhan Vätsärissä monia vakiintuneita kulku-uria, jotka näkyvät kartassa vaikkeivät virallisia reittejä olekaan. Polut helpottavat reittisuunnittelua ja kulkemista ylipäätään, mikäli niitä vaan haluaa käyttää.



Alkumatkasta bongasimme pienestä suopainanteesta kahdet isot poronsarvet. Lähempi tarkastelu osoitti, että molemmissa oli vielä kallot paikoillaan ja isot kasat karvaa vieressä. Jokunen luukin taisi olla. Voimme vain arvailla, mitä oli tapahtunut. Oliko hirvailla ollut niin rankka taistelu että kumpikin oli menettänyt henkensä, vai oliko paikalla kenties ollut jokin isäntämies, joka oli pistänyt kilpakosijoita lakoon urakalla? Vai mikä lieneekään porojen matkan pysäyttänyt.

Tien pää.
Siinä ne olivat vastakkain suon molemmin puolin. Taistelu, jossa ei ollut voittajaa?

Näinkin voi sattua. Kauan se on siinä sinnitellyt, kunnes jokin myrsky oli liikaa ja kehnot perustukset pettivät.


Pikkuisen näköalaakin välillä.

Pala pois.
Kuva ei kerro totuutta puun koosta. Mahdottoman hieno vanha aihki.
Kenties koko reissun kaunein lampi. Pidetään mielessä tulevaisuutta varten, tänne haluamme joskus leiriytyä.

Vähän turhan iso pahka noin pieneen puuhun.
Kerroinko jo, että maasto oli paikoin haastavaa?
Kyllä meidän kotiseudun hiisi olisi kateellinen jos näkisi Vätsärin hiiden asuinsijat.


Alimaisella Porijärvellä pidimme lounastauon. Mies söi gulassia ja minä taco stewiä, molemmat olivat ihan hyvänmakuisia. Kyytipojaksi näkkäriä ja greippimehua, kyllä näillä jaksaa taas tallustaa. Reittimme jatkui järven toisella puolella, joten edessä oli ensin lahden kiertäminen. Valmis polku johdatteli meidät nopeasti järven toiselle puolelle, mistä otimme suunnan Antin taimenjärveä kohden.

Lounastauko.
Ja lepotauko.
Jokunen kivi täälläkin.

Jonkin matkaa taivallettuamme tulimme isomman joen varteen, joka lähtee Ylimäiseltä Porijärveltä ja laskee alimaiseen. Koski ei ollut ihan noin vain ylitettävissä, joten teimme pienen tarkistuskierroksen etsien sopivaa ylityspaikkaa. Ylityskohta löytyi, joten kroksit jalkaan ja menoksi. Mies meni jälleen edeltä ja minä perässä, yksi kerrallaan. Salli sai hankkiutua vastarannalle itsenäisesti ja selviytyikin moitteetta vaikka virta sitä vähän meinasi mukanaan kuljettaa. Rohkeana koirana sitä ei moinen paljon haittaa. Vannille laitoin hihnanjatkeeksi pitkän köyden, sillä epäilin sen rohkeuden riittävyyttä vuolaassa virrassa. Ja oikeaan osuin. Ensimmäisen pätkän se tuli ihan hyvin, mutta jäi sitten kosken keskelle kiven päälle eikä meinannut millään uskaltaa jatkaa matkaa. Onneksi köydessä oli riittävästi pituutta, sillä itsellänikin oli tekeminen pysyä pystyssä liukkaalla kivillä voimakkaassa virrassa. Lopulta Vannikin uskaltautui veteen ja pääsimme kaikki turvallisesti toiselle puolelle.

Tästä pitäis päästä yli.



Uskaltaa, ei uskalla, uskaltaa, ei uskalla...
Räpiräpiräpi, olenrohkeajauskallanihanitse...
Ei pääse tästä vaikka kuin yrittää.
Vielä pullojen täyttö ja matkaan taas.
Seuraavaksi edessä oli kartan mukaan vastaavanlainen paikka, joki, joka virtaa niin ikään Alimaiseen Porijärveen, mutta saa alkunsa Ymmyrkäinen-nimisestä lammesta. Otimme varmuuden vuoksi suunnan kohtaan, missä Tuulijärveltä Jankkilaan kulkeva polku ylittää joen, sillä siinä olisi todennäköisesti hyvä ylityspaikka. Todellisuudessa joesta pääsikin yli "heittämällä", eli se oli kapeimmillaan ohut liru vain. Hyvä näin, eipähän tarvinnut toistaa samaa ylitysspektaakkelia kuin hetkeä aiemmin. Kuljimme polkua pitkin Patosalmen kohdalle saakka ja erkaannuimme sieltä kohti Antin taimenjärveä. Jälleen yksi ärsyttävä kivikkotaival, ja väsykin alkoi jo painaa. Metsä täällä oli kuitenkin aivan upeaa; vanhaa mäntyä riittää, ja niin kuin mäntymetsässä yleensäkin, niin hellesään ansiosta tuoksu oli huumaava!

Hankalampaa maastoa...
...ja sitten sitä helpompaa.



Patosalmi
Pienen suolampareen asukas.
Tervaksen tuoksun voi miltei aistia kuvasta.
Saavutimme järven ja näimme rannassa kalastajan. Mies ehdotti että palaisimme hieman takaisin päin lammelle ja katselisimme sieltä hyvän leiripaikan, johon vähän vastentahtoisesti suostuin kun en muka olisi halunnut palata enää siinä väsymyksen tilassa takaisinpäin. Kiukuttelu oli kuitenkin turhaa, sillä lammelta löytyikin lopulta koko reissun paras leiripaikka. Joskus on siis ihan hyvä antaa päätäntävaltaa miehellekin. ;) Tervastulet tuoksuivat mahtavalle, yksi tämän erämaan parhaita paloja!

Leiripaikka löydetty.
Voi sitä tunnelmaa.

Iltapalaksi tein itselleni popcornia. Niillä sai mahan täyteen ja hyvääkin oli. Puolikas pieni minigrip-pussillinen jyviä Trangian kattilaan on liikaa, tulivat yli äyräittensä. Kaunis ilta jälleen, aivan tyyntä ja auringonlasku kultaa vastarannan puut. Mies lähti kiertämään lampia, minä jäin nuotiolle istumaan ja nauttimaan olostani sekä tervaksen tuoksusta ja kirjoittelemaan päiväkirjaa. Idyllin rikkoi vain lentokoneen ääni, Vätsärin yllä liikkuu yllättävän paljon lentokoneita! Kuukkeli huuteli jossain lähistöllä, mutta eivät tulleet leiriin, vaikka olisi ollut jokunen popcornikin tarjolla kun jäivät koirilta huomaamatta. Poroja liikuskeli lähistöllä ja Vanni havahtui urisemaan niille. Jännä naksuva ääni lähtee niiden koparoista.

Jyvät voisulan sekaan ja paahdetaan. Pienennetään liekkiä hieman kun alkaa popahdella. Kantena käytän paistinpannua.
Vähän oli ylimitoitettu jyvien määrä. :D
Jälkkäri

Tarkkana pitää olla kun poroja liikkuu lähistöllä.


Mies palasi lampienkiertoreissulta tyhjin käsin. Jonkun ison ahvenen oli saanut mutta kovin hyvä syönti ei tuntunut olevan. Oli kuitenkin kohdannut hanhen, joka oli ollut siirtymässä lammelta toiselle kävellen, ja seuraillut sen menoa. Taimenjärvelle ei ollut viitsinyt mennä kun siellä oli jo se porukka, ja kylläpä sitä erämaassa vettä riittää niin miksipä mennäkään tietentahtoen samalle apajalle muiden kanssa.

Yön nukuimme kuin tukit konsanaan. Edelleen oli sen verran lämmin yö että riitti kun makuupussi oli peittona päällä. Kuuma ei kuitenkaan ollut. Puoli 7 aikaan könysin ulos teltasta ja huomasin oven edessä sammakon. Raukka oli ihan kohmeinen. Siirsin sen vähän kauemmas teltasta, aurinkoiselle laikulle lämmittelemään ja jonnekin se oli siitä lähtenyt, kun noin puolta tuntia myöhemmin kävin sitä etsimässä. Jälleen upea, tyyni, aurinkoinen aamu. Puurot naamariin ja kaakaota/kahvia perään, kyllähän tuolla olisi voinut vaikka päivän istua, mutta eipä auttanut kuin ruveta laittelemaan kamppeita kasaan taas. Laitoimme lounasta varten riisipuurot termoksiin tekeytymään. Saapa nähdä miten onnistuu, kotona kokeillessa ainakin tuli ihan syötävää. Nopea tukan pesu vielä ennen lähtöä ja sitten suunta kohti Vainosjärveä, missä olisi tämänpäiväinen lounaspaikkamme.

Kohmeinen ystävämme.
Siirryimme aurinkoon sulattelemaan.
Tuosta se oli virkkuuntunut ja loikkinut omille teilleen.
Tämä porukka se ei tiennyt sammakosta mitään.


Nätti aamu taas kerran.


Noin kymmenen maissa pääsimme taipaleelle. Tuolla leiripaikalla ei muuten vieraillut kuukkeleita, mutta juuri kun olimme lähdössä, kaksi kuukkelia lehahti puihin ikään kuin toivottamaan hyvää matkaa. Hauskoja otuksia! Lähdimme kiertämään Taimenjärven päätyä kohti ja osan matkaa saimmekin kulkea hyvää polkua pitkin, kunnes se sitten järvestä erkaannuttuaan yhtäkkiä loppui. Niin näkyy käyvän täällä useimmille poluille. Kompassin ja gepsin yhteistyöllä etenimme suunnilleen suoraan kohti Vainosjärveä. Joissain kohdin polku tuli taas selvästi näkyviin, selkeästi samaa väliä ovat muutkin kulkeneet kompassisuunnalla ja tietyissä paikoissa sitten valinneet saman reitin, johon on ajan saatossa muodostunut polku. Jäljistä päätellen myös porot näitä käyttävät. Kartan ja gepsin yhteistyö on tällaisessa maastossa oivallinen. Kartasta on helpompi seurailla maastoa kokonaisuutena, kun taas gepsistä näkee paremmin edessä olevat kierrettävät kohteet. Ainakaan minä en ole koko aikaa kartalla olinpaikastamme, enkä osaa vielä käytetyn ajan perusteella arvioida kuljettua matkaa kovin tarkasti, joten saatan ihan hyvin mennä vain kompassisuunnalla eteenpäin kunnes tulen esim. lammen rantaan tai jyrkänteen reunalle ja lähden sitten vasta kiertämään. Gepsistä tällaiset näkee jo hyvissä ajoin, jolloin voi korjata suunnan siten että esteet voi ohittaa vähän vähemmällä kiertelyllä ja kaartelulla. Myös esim. kivilouhikot näkyvät gepsissä karttaa paremmin.

Kuukkeli koivunrungolla. Vikkeliä ovat pirulaiset ja hankalia kuvata.
Antin taimenjärvi

Peikko!
Peikon päässä kasvoi kangasrousku.

Kommeita keloja.




Ennen Vainosjärveä pysähdyimme hetkeksi korkealle paikalle, mistä avautui hyvät näkymät järvelle. Vielä pieni pätkä suota ja kivikkoa ja sitten maasto muuttuikin todella helppokulkuiseksi vähän ennen järveä. Tavoitettuamme järveä kiertävän polun jatkoimme sitä vähän matkaa eteenpäin ja pysähdyimme sitten pitkän, kapean niemen juureen pitämään lounastaukoa. Ensitöikseni pulahdin uimaan ja kyllä taas kannatti, olo virkistyi kertaheitolla! Sitten kiipesimme ylös niemekkeen päälle, mistä avautui upea maisema järvelle.


Järven takana kohoaa Vainospää.




Maasto muuttui taas kertalinttuulla helpoksi.
Vainosjärven hiekkarantaa.
Vainosjärvi.

Riisipuuro ei ollut kerennyt hautua tarpeeksi ja vesi oli ilmeisesti hölskymisestä johtuen jäähtynyt, joten pieleen meni se kokeilu ja ruokalistalla oli jälleen pussiruokaa, miehellä pastaa ja minulla risottoa, josta koiratkin saivat osansa kun en itse kaikkea jaksanut. Vielä suklaapatukka jälkkäriksi niin jopas on taas energiaa. Tästä eteenpäin meidän tarvisi vain seurailla valmista polkua pitkin seuraavalle leiripaikalle Musta-ahvenjärvelle, mistä olisi aamulla lyhyt matka autolle. Järven ympäristössä vaan kulki sellainen polkulabyrintti, että sen oikean polun etsiskely oli melkoista siksakkia. Päädyimme kuitenkin lopulta oikeaan paikkaan, sinne missä polku erkaantuu järvestä, ja lähtee johdattamaan kohti Kirakkajärveä. Onneksi tässä kohtaa maastossa erottui vain tämä yksi polku ja sekin oli selkeästi merkitty vihreillä maalitäplillä. Vainosjärven rannasta bongasimme pari mökkiä, ja liekö siellä niitä enemmänkin.

Risotto on ihan jees, annoskoko vaan turhan iso mulle.
Jälkkäri
Eipä hullumpi paikka tämäkään.
Jollakin kiva mökkiranta, jonka läpi kulkevaa polkua törkeästi käveltiin.
Tässä haeskellaan oikeaa polkua.
Polkua pitkin matka taittui nopeasti ja pian olimmekin jo Musta-ahvenjärvelle vievällä polulla, joka haarautuu Vainosjärvi-Kirakkajärvi-polusta. Tämä polku jota nyt seurasimme, oli lähinnä mönkijäura, jonka varrella oli sahalla katkaistuja kantoja ym. Selvästikin olimme poistuneet erämaasta.

Reittimerkki


Löysimme kohtalaisen leiripaikan ja laitoimme teltan pystyyn ja nuotion tulille. Maasto oli helteiden jäljiltä melkoisen kuivaa, joten varovainen sai tulien kanssa olla. Heimotulia ei passannut tehdä. Iltapalaksi lättyjä ja niiden kanssa mustikoita ja vaniljakastiketta. Niiden lisäksi tekaisin vielä loput popcornit suolapalaksi. Oikea herkutteluilta tämä. Kaunis ilta taas kuuman päivän päätteeksi. Kävin vielä pesulla järvessä ja painelimme hyvissä ajoin unten maille. Huomenna olisi enää reilun kilometrin mittainen matka autolle ja sitten olisikin retkeilyt retkeilty tämän lomareissun osalta. Onhan tuota jo tullutkin rinkka selässä kuljettua. Eiköhän tuota vielä Vätsäriinkin palata uudelleen.

Musta-ahvenjärvi.
Teltta houkuttelee raskaan päivän jälkeen.
Mustikoita ja vaniljakastiketta...
...ja lättyjä!
Ihan hyvä yhdistelmä...
...mutta ei ollut pahaa tämäkään. :P
Vähän suolaistakin iltapalaa, loput jyvät pois rinkasta.
Pikkuisen tulistelua vielä viimeisen illan ratoksi.
Ei paras mahdollinen sija teltalle, mutta välttää.
Rannassa kanervat kukkivat kauniisti.

Aamulla herätys kello 6.00 ja nopea pakkautuminen ja aamupalan teko. Työjärjestys meni niin, että mies meni keittelemään vettä ja minä jäin laittamaan telttaa kasaan. Puuroa ei enää aamupalaksi syöty, eivätkä monta päivää helteessä läsineet leivätkään päällisineen enää houkutelleet. Jotain pientä sen verran suuhun että jaksettaisiin Karigasniemelle kebabin ostoon. Nyt oli jo viileämpi aamu, mikä oli oikeastaan ihan mukava, niin sai laittaa rinkasta puhtaat kamppeet päälle, eivätkä ne ehtisi matkan aikanakaan hiota pahasti.

Aamullakin ihan pikkutulet.
Aamupala jäi vähän yksipuoliseksi.
Matka autolle taittui nopeasti, suurimmaksi osaksi helppoa polkua pitkin. Musta-ahvenjärven ympäristöä kun katsoi tarkemmin niin huomasi että siellä on joskus tehty hakkuita ja jonkin ison koneen painaumat halkoivat maastoa. Eipä ihme, että erämaatunnelma puuttui. Mutta tässä vaiheessa se ei enää haitannut, vaan lähinnä oli kiva että matka autolle oli lyhyt. Viimeisen päivän etappi tuppaa aina olemaan sellainen pikataival, joten mieluummin niin että se jäisi suht lyhyeksi. Viileässä säässä oli mukava kulkea ja autolle päästiin nopeasti. Sitten vain nokat kohti Karigasniemeä ja kaupassakäynnin jälkeen kebabbien kanssa mökille. Ei se Kalastajan majatalon kebab ihan meidän kotikylän kebabpaikalle vetänyt vertoja, mutta kyllähän tuo pussiruokien jälkeen hyvälle maistui. Niin ja täytyy mainita vielä siitä kenkävahasta, jota olimme etsineet pitkin Norjaa, niin sellaistahan löytyikin lopulta siitä Karigasniemen pienemmästä K-kaupasta. Lähtiessä Vätsäriin ostimme purkin Alpinan minkkiöljyä ja hyvin pitivät kengät vettä rasvauksen jälkeen. Kävin vielä ostamassa toisenkin purkin kun niin hyväksi osoittautui.


Sielläpä odottaa auto.
Ihanaa!
Hyvin onnistuneen retken palkinto!
Salli nauttii kun ei tarvi kantaa reppua enää.
Kaikenkaikkiaan Vätsärinreissu oli oikein onnistunut ja ehdottomasti se täytti kaikki odotukset. Luonto oli todella upeaa, erityisesti vanhat männiköt Alimaisen Porijärven tienoilla. Vaihtelua maastossa oli paljon: välillä oli aivan mahdotonta louhikkoa/pirunpeltoa, tai muuten vain kiviä vierivieressä, kun taas välillä saattoi olla aivan tasaisia ja kivettömiäkin pätkiä, kuten esimerkiksi Jankkilan ympäristössä ja Vainosjärven kupeessa. Harrijärven seutu taas oli harvapuustoisempaa, tunturimaisempaa maastoa. Välillä oli kallioita, jyrkänteitä ja hienoja, karuja, kallioreunaisia lampia, suotakin aina välissä. Hankalimpana pätkänä jäi mieleen siirtyminen Vuontisjärveltä Routasenkurulle, mutta tähän voi toki olla vaikutusta myös väsymyksellä, nälällä sekä reissun kuumimman päivän kuumimmalla ajankohdallakin. Itse kuru jäi vähän vähemmälle huomiolle, mutta eipä se haittaa. Vätsäristä lähdettiin ennen kaikkea hakemaan metsäisen erämaan tunnelmaa kauniine lampineen ja tervastulineen. Ja kaikkea sitä totisesti saimmekin! Routasenkuru oli lähinnä sellainen "pakko käydä katsomassa kun täällä ollaan"-juttu, vaikkakin toki näkemisen arvoinen sekin. Kurun eteläpäässä olisi käsittääkseni ollut vesiputousta ja muuta, mutta sinne me emme jaksaneet lähteä, vaan katsahdimme kurua jostain keskivaiheilta suunnilleen.

Leiripaikoista kauneimmat olivat ensimmäinen yö Pakanajärvellä sekä kolmas yö Antin taimenjärven lähistöllä. Harrijärvikin oli hieno, mutta sieltä puuttui se metsäinen tunnelma, ja viimeisen yön leiristä Musta-ahvenjärveltä taas puuttui erämaatunnelma. Vainosjärvi oli upea, mutta sielläkin erämaatunnelma oli vähän hakusessa mökkien ja ihmisten jättämien jälkien vuoksi. Muutoinkin meidän kulkemallamme alueella oli runsaasti jälkiä ihmisten kulkemisesta. Siistit nuotiokehät (jos niitä ei ole typerästi ihan vierivieressä) tai polut eivät minua haittaa, mutta kaikki se roska ja törky, mitä ihmiset ovat jälkeensä jättäneet, ärsyttää suunnattomasti. Summittaisesti mitattuna matkaa kertyi n. 50 kilsaa, mutta todellinen määrä lienee enemmänkin kun ottaa huomioon, millaista siksakkia matkanteko oli. Harmi kun ei tajuttu heti lähtiessä nollata gepsin matkamittaria, siitähän ne todelliset kilometrit olisi nähnyt. Kartalta katsottuna noin 10 kilsan päivämatkat ovat aika realistisia toteutettavia noissa maastoissa, matkanteko kun oli välillä todella hidasta.

Mutta yksi asia on selvä. Vätsäriin palataan vielä uudelleen!


6 kommenttia:

  1. Oi nyt minä tahon Vätsäriin! Ja nuo teidän herkut on ihan älyttömiä, minä tarviin seuraavalle reissulle kantajan mukaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi käymään Vätsärissä, hienoa aluetta. Kyllä ne herkut jaksaa vielä kantaa, jos nyt et joka reissulla aatellu kuukautta viettää. :D

      Poista
  2. Komeat on maisemat ja huikeatkin!

    VastaaPoista
  3. Voi jestas, kun teillä on ollut taas hieno reissu. Ihanat koirulit, herkut ja mitkä maisemat ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu tämä oli kyllä varsin hieno ja onnistunut retki. :)

      Poista