Lapinhulluus, tuo parantumaton tauti, johon ei ole hoitomuotoa ja joka pahenee vuosi vuodelta pahemmaksi. Kävin ensimmäisen kerran pohjoisessa kesällä 2005, 18-vuotiaana ja sen jälkeen sinne on pitänyt päästä joka vuosi, viime vuosina useammankin kerran. Joskus ihan pienenä olen toki käynyt Lapissa ja Pohjois-Norjassakin, mutta näistä reissuista en valitettavasti muista kuin pieniä pätkiä.
Isäni, joka on kulkenut Norjan tuntureilla ja Suomen Lapissa jo 70-luvulta lähtien, yritti kuljettaa veljeäni kalareissuilla pohjoisessa, turhaan. Veljeni viihtyi jo lapsena paremmin tietokoneen ääressä kuin tunturinkupeessa lammen rannassa virveli kädessä, kun taas minä olisin varmaan jo lapsena lähtenyt ilomielin telttaretkelle erämaahan. Isäni ei vain ehkä ajatellut asiaa niin, enkä oikein osannut itsekään mukaan kinuta, kun en tiennyt mistä jäisin paitsi. No, koskaan ei liene liian myöhäistä aloittaa. Kesällä 2005 isäni viimein hoksasi pyytää meitä, tai siis lähinnä poikaystävääni, ja minua siinä sivussa, mukaan kalareissulle Finnmarkiin. Varsinaisesta vaellusreissusta tuossa ei ollut kyse, vaikka keskellä erämaata olimmekin. Majoituimme mökissä, josta teimme päivä retkiä ja kalastimme. Silloin nuo upeat maisemat veivät minut mennessään, eikä paluuta entiseen enää ollut.
Seuraavana kesänä teimme samanlaisen reissun ja menomatkalla ajoimme vielä mutkan upean Jäämeren rannikon kautta. Nämä maisemat vielä entisestään vahvistivat lapinhulluuttani, ja tuon reissun jälkeen olenkin halunnut aina välillä käydä ihastelemassa Jäämeren maisemiakin. Kuitenkin tunturiylänkö tunturikoivikkoineen on sitä omaa "sielunmaisemaani", enkä kaipaa erityisemmin noita suurtuntureita tai vuoria. Siksipä Itä-Lappi onkin minulle sitä mieluisinta aluetta. Käsivarressakin olen toki käynyt, mutta komeista maisemista huolimatta en ihastunut siihen alueeseen samalla tavalla.
Vuonna 2009 kuviohin astui mökki Utsjoella, joka olikin lapinhullun unelmien täyttymys. Nyt olisi tukikohta pohjoisessa, josta voisi tutustua Lappiin yhä paremmin. Mökillä onkin käyty 2-3 kertaa vuodessa, lähinnä kesällä ja toinen reissu syksyllä. Vaikka mökki onkin pieni ja vaatimaton, niin on se siltikin mahtava paikka!
Ensimmäisen varsinaisen vaellukseni tein heinäkuussa 2010 samoissa maisemissa, missä olin alunperin tartunnan saanutkin, eli Finnmarkissa. Ei ehkä mikään ihanteellisin paikka kokemattoman vaeltajan ensimmäiselle reissulle, mutta hyvin selvittiin kuitenkin. Tällä reissulla pääosaa esitti kalastus, ja retki toteutettiinkin siten että teltat olivat kokoajan samassa leirissä, josta tehtiin päiväreissuja lähijärville. Säät olivat mitä upeimmat, paitsi viimeisenä päivänä, jolloin palasimme takaisin autolle. Parinkymmenen asteen lämpö oli vaihtunut 4 asteeksi ja hyytäväksi pohjoistuuleksi, sadetta tietenkään unohtamatta. Sama n. 16 km matka, johon meiltä oli ensimmäisenä päivänä kulunut 9 tuntia, kuljettiin nyt kuuteen tuntiin ja mahdollisimman vähillä tauoilla. Seuraavana yönä oli monin paikoin pitkin Lappia satanut lunta, ja lähtiessämme valkoisena oli myös Karigasniemen Ailigas. En epäile yhtään, etteikö myös tuolla vaellusalueellamme ole satanut lunta tuolloin. Kuvia reissulta täällä.
Toinen retki suuntautui vähän helpommalle alueelle Hossaan elokuussa 2011. Kyseessä oli viikonloppureissu, jonka aikana kiersimme Järvien polun. Liikkeellä oli yllättävän vähän ihmisiä. Paria sukeltajaa ja muutamaa kalamiestä lukuun ottamatta emme tavanneet muita ja laavuilla saimme nukkua rauhassa. Laavuyöpymiset olivatkin itselleni aivan uusi kokemus, tosin hyvä sellainen, joten tästä lähtien pyrinkin yöpymään laavussa jos siihen vain on mahdollisuus. Hossan reissulla meillä kävi myöskin hyvä tuuri säiden suhteen, sillä ensimmäisen illan pientä tihkua lukuun ottamatta ei satanut ollenkaan ja lämpötilakin oli juuri ihanteellinen eikä sääskiä ollut lainkaan. Täällä Hossan kuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti