maanantai 31. elokuuta 2015

Pieni pala Kaldoaivia

Ei meidän ollut tarkoitus lähteä Kaldoaiviin ensinkään, vaan Akujoelle Paistuntureille. Kalastusmahdollisuuksia tutkiessa kuitenkin selvisi, että Akujoesta vain pieni pätkä olisi kalastusaluetta ja muualla joessa ja sen lähivesissä kalastus on kiellettyä. Niinpä katseemme kohdistui Sevettijärvi-Pulmanki-karttaan ja Kaldoaivin erämaahan, missä kalavesistä ei pitäisi olla pulaa. Rinkat valmiiksi ja maanantaina, 10.8. kohti Pulmankijärveä. Utsjoen luontotuvalta oli tarkoitus käydä ostamassa kalastusluvat, mutta luontotupapa ei ollutkaan auki kello 10.30, vaikka aukeamisaika piti olla jo kymmeneltä. Tovin saikkauksen jälkeen mies sai lopulta ostettua luvat netin kautta, vaikka sekin systeemi tuntui ihan kummalliselta kaikkine rekisteröitymisineen (ja lopulta lupa olisi lähetetty postissa KOTIIN, siellähän siitä paljon onkin iloa...). Norjassa tämä asia on kyllä tehty paljon helpommaksi, täytyy sanoa. No, jotakin kautta se sähköinen lupa saatiin ja matka saattoi jatkua. Itse en edes jaksanut ottaa lupaa (enkä kalavehkeitäkään) nyt mukaan. Kalastan vain tietyissä vesistöissä missä tulee varmasti kalaa ja isoa. ;) No ei, vaan kun en oikeastaan ole ihan hirmuinen kalafani, niin mitäpä nuilla, kalastaa sitten jos tekee mieli syödä kalaa.

Kauppareissut ennen vaelluksia ovat petollisia. Tälläkin kertaa mukaan tarttui rinkkaan lisäpainoa vaikka ja kuinka. Mutta kun eihän herkkuja voi koskaan olla liikaa, eihän? Joskus puolenpäivän jälkeen auto saatiin parkkiin Pulmankijärvellä ja aloitimme taivalluksen Galddasjokivartta seuraillen. Tai niin me luulimme, sillä tovin paarustettuamme pusikoissa soita kiertelemässä, hoksasimme virheemme. Olimmekin epähuomiossa parkkeeranneet liian aikaisin ja seuranneet pienempää, Viercajokea. Minun mokani, kun en tarkistanut että olemme oikean joen kohdalla. Hups, hökäle mikä hökäle. Saimme lopulta itsemme kartalle ja löysimme Galddasjokilaakson, jota lähdimme lähestymään hiljalleen. Olin lähtiessä laiska, enkä täyttänyt vesipulloa ja se kostautui nyt hirvittävänä janontunteena. Miehen pullosta sain ensiapua kun vastaan ei tuntunut tulevan yhtään riittävänkokoista puroa, josta olisi saanut puhdasta vettä. Lopulta löytyi pieni pelastava puro, josta pulloon ei tullut ihan hirmuisesti ryönää. Pienet asiat tekevät iloisiksi. Hilloja löytyi paikoitellen ihan mukavasti, samoin mustikoita. Pitihän niitäkin popsia naamaan kun ei ohikaan voinut mennä.

Pienen sadekuuronkin saimme niskaamme, mutta lämpimällä säällä tuollainen kuuro ei vielä aiheuta toimenpiteitä, lähinnä vain virkistää mukavasti. Törmäsimme poronvasaan, jolla ei ollutkaan seuranaan emo, vaan nuorehko hirvas, joka selkeästi asettui meidän ja vasan väliin. Porot kiersivät meidät ja jatkoivat sitten matkaansa. Enpä ole ennen moiseen parivaljakkoon törmännyt, yleensä kai ne ovat vaatimia, joiden mukana vasat kulkevat.










Olimme molemmat jo aika väsyksisssä harharetkestämme, joten päätimme laskeutua jokivarteen ja etsiä leiripaikan. Oikein sievän paikan löysimmekin, joten leiri pystyyn vain ja ruuanlaittoon. Ruokalistalla oli vaatimattomasti porsaan sisäfilettä pekoni-kermakastikkeella, sekä paahdettua leipää, johon hierottiin valkosipulia. Eipä ihme että rinkoille kertyy painoa, mutta niinhän sitä sanotaan, että mitä mukavampaa, sen epämukavampaa. Hyvät eväät = painava rinkka. Koivurisua oli ympäristössä runsaasti ja leiripaikalla oli valmiita nuotiokehiä, joten tekaisimme tulet. Ostin itelleni pienen vihon ja lyijykyniä, jotta voin kirjailla päivän tapahtumat ylös aina illalla leirissä. Aiemmin en ole muistivihkoa tarvinnut, mutta nyt kun raporttia ei pääse tekemään ihan hetkeen, niin ovatpahan sitten asiat tallessa muuallakin kuin (hatarassa) päässä. Ote päiväkirjasta: "Mikäs tässä on istuskellessa teltan absidissa nuotiota ja virtaavaa vettä katsellessa ja retkipäiväkirjaa kirjoittaessa". Nuo ovat muuten ihania hetkiä, kun ei ole enää kiire minnekään.












Aikaisen nukkuumaanmenon johdosta nousimme jo kuuden aikaan. Yöllä sateli vähän vettä, mutta ilma oli suht lämmin. Sääskiäkin oli siinä määrin vähän että koirat saattoivat nukkua absidissa. Näin meille kaikille jää enemmän tilaa. Hihnat ovat kiinni rinkassa, joten kovin kauas ne eivät pääse, vaikka livahtaisivatkin liepeen alta ulos, ja sen verran väsyneitä nuo tuntuvat aina päivän jälkeen olevan että eivät juuri yön aikana liikuskelekaan. Leirin purun ja aamupalan jälkeen lähdimme kulkemaan jokivartta pitkin ylävirtaan päin. Melkoista pusikkoa, mutta jonkinlaista polkua pitkin pääsi kohtuudella etenemään. Joki haarautui kahtia ja lähdimme seurailemaan sen oikeanpuoleista haaraa, Luovttajohkaa. Äkkiä joenvarsipusikko harveni ja edessä oli hieno kuru. Nousimme ylös kurun reunalle, jota pitkin kuljimme eteenpäin jokea seuraillen. Komeita olivat maisemat, ja pari piekanaa lenteli yläpuolellamme huudellen. Erämaatunnelma saavutettu, ja päässä alkoi soida muuttohaukka-biisi. "Kiikikii, kiikikii", voi rasittavuutta. Tuosta aiheesta voisikin kirjoittaa oman lukunsa, nimittäin päässä soivasta musiikista kulkemisen aikana. Jostain ihmeen syystä ne ovat minulla lähes poikkeuksetta lastenlauluja tai joululauluja, "taas toivotus hyvän joulun" ja "kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee", noin niinkuin pahimpia mainitakseni. Ja ihaninta tässä on se, että vaikka olisi kuin v****mainen hetki  jossain pusikossa tai suolla rämpiessä, niin päässä kaikaa iloiset joululaulut. Ärrrr.











Jyrkänteen loivennuttua, pienen könkään kohdilta laskeuduimme alas jokivarteen, sillä könkään yläpuolella saa jo kalastaa. Minä jäin koirien kanssa laittelemaan ruokaa ja mies lähti kalaonnea kokeilemaan. Tein pienet tulet ruoanlaittoa varten, kun ympärillä sattui olemaan mukavasti kuivia katajanoksia. Siinä pikkutulilla kiehuivat lounasvedet mukavasti, ja mikäs siinä oli lämpimässä säässä touhuillessa. Miehelle chili con carnea tekeytymään termokseen ja itselle mustikka-vadelmasoppaa ja leipää. Sitten jouduin kaivamaan korjaustarvikepussin esiin (aika harvoin sitä onneksi tarvitseekaan), sillä ruokapussin pikalukko oli irronnut ja se piti ommella takaisin paikalleen. Ei ollut ensimmäinen tuollainen halpispussi, jolle käy noin. Ehkäpä voisi raskia joskus investoida vähän laadukkaampiin ja ostaa samalla eri värisiä eri tavaroille, mikä helpottaisi huomattavasti kamppeiden etsimistä rinkasta. Pakollisten velvollisuuksien jälkeen jäi hieman luppoaikaakin auringossa loikoilemiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen. "Mahtava sää, lämmin on ja tuuli pitää itikat loitolla".



















Mies palasi kalareissulta. Pientä taimenta sieltä oli kuulemma tullut, mutta alamittahan on nykyään 50 cm niin mitäpä nuille muuta kuin takaisin vain "kasvamaan". Matka jatkui reipasta ylämäkipaarustusta, kohteena oli jokusen kilometrin päässä sijaitseva Kaahtejavri kalastusta ajatellen. Loputtomalta tuntuvan nousun jälkeen järvi lopulta ilmestyi näkökenttään. Poroja oli liikkeellä muutamia ja koirilla riitti räkyttämistä. Laskeuduimme alas järvelle pahimpia suoalueita kierrellen. Suota täällä kyllä riittää, ja yhdessä kohtaa sain huomata että niiden kanssa saa olla varovainen. Olin ylittämässä pientä suolänttiä, ja onneksi otin sauvalla tukea, sillä sehän upota mulahti jonnekin pohjattomaan mutaan reippaat puoli metriä. Ihan kiva että en astunut juuri siihen kohtaan. Hieman siellä taisi kenkäkin jossain kohtaa upota varren yli, mutta kovin pahasti ne eivät onneksi ehtineet kastua.




Järven rannasta ei oikein löytynyt hyvää telttapaikkaa, joten hetken aikaa jouduimme etsimään sitä ympäristöstä. Viereisen lammen rannalta löytyi kohtuullinen paikka, joten siis leirinpystytyshommiin ja ruuanlaittoon. Tällä kertaa listalla oli hapanimeläkanaa, joka minusta oli ihan ok, mies ei tainnut tykätä kovinkaan. Puolikaskin annos olisi kuitenkin itsellenikin riittänyt mainiosti. Nuo valmiseväät ovat aika suurissa annoksissa, joten olemme ennen lähtöä puolitelleet niitä minigrippeihin. Nuo ruokatermokset kun ovat mukana, niin hauduttelu tapahtuu niissä, eikä niitä ruokien omia pakkauksia tarvita. Niistä kertyykin aika ikävä määrä roskaa poiskuljetettavaksi. Välillä tuntuu että yhdestä annoksesta tulisi minulle varmaan kolmekin sopivaa annosta, mutta toistaiseksi olemme laittaneet niitä vain kahteen osaan. Mutta toki ymmärrän annoskoon, sillä täytyyhän sen riittää syöjälle kuin syöjälle, ja iso mies varmaan vetäisee aika paljon enemmän kuin meikäläinen. (Niin ja se miksi laittelen kuvia ja juttua näistä eväistä, niin on lähinnä itselle muistutukseksi että mitä kannattaa ostaa jatkossa ja mitä ei.) Jälkkäriksi söin Pringlesejä, mutta eivät nekään tuntuneet nyt oikein maistuvan jostain syystä.

Tuttuun tapaan mies lähti kalaan ja minä jäin leiriin lueskelemaan (miehen itselleen ostamaa) kirjaa, joka osoittautui lopulta yllättävän hyväksi. Kirja on Karen Harperin Kuoleman kenttä. Sopivasti jännitystä ja ripaus romantiikkaa (en todellakaan lue yleensä mitään harlekiinikirjoja...), muttei liikaa. Parin tunnin kuluttua mies palasi. Pienehköä taimenta oli jälleen tullut vaikka ja kuinka, mutta ei mittakalaa, tietenkään. Noh, iltapalaksi kaakaota ja leipää/keksiä ja unten maille. Huomenna olisi ihan mukavasti talsittavaa autolle.










Koko yön tuuli paukutti telttaa, vaikka muka pystytimme sen tuulensuuntaisesti. Kaipa se kuitenkin jäi sen verran vinoon, että tuuli pääsi puhaltamaan toisen kyljen lommolle. Korvatulppien kanssa nukkuminen onnistui jotenkuten, eli meteli oli aika kova. Aamulla tuulen lisänä oli myös vaakasuora sade. Heräsimme jo viiden aikaan ja koska sää oli mikä oli, ja matkaa autolle reilusti, niin oli sama pistää leiri pakettiin ja lähteä liikkeelle.
Sadeaamujen työjärjestys on seuraavanlainen: teltan uumenissa vaatteet päälle, makuupussit ja -alustat pakettiin, koirat teltan puolelle ja niille ruoka eteen, absidissa aamupalan laitto ja syöminen, loput kamppeet rinkkoihin, sadevaatteet päälle ja koirille reput, sitten koko joukkio ulos teltasta ja lopuksi teltta pakettiin. Mikäli reissu jatkuu vielä seuraavan yön yli, niin sisäteltta irrotetaan ulkoteltasta ja pakataan erikseen rinkan sisään, jotta se ei kastuisi. Näin joutuu toimimaan myös jos sää on ollut tuuleton ja ulkotelttaan on tiivistynyt runsaasti kosteutta.




Kaatosateen ja tuulen saattelemina lähdimme paarustamaan ylös tunturinrinteeseen. Kuljimme aika pitkälti GPS:n suunnalla, sillä kartta, joka oli mukana, oli mittakaavaltaan 1:100 000, ja omaan makuuni turhan suurpiirteinen. Kyllähän senkin avulla pärjää ja perille löytää, mutta maastonmuotoja ja -laatua se ei niin hyvin kerro kuin 1: 50 000-mittakaavainen kartta. Alkumatka oli helppokukuista, joten matkanteko oli joutuisaa sateesta huolimatta. Yhtäkkiä taivas alkoikin kirkastua ja sade loppui,. Tässä tuli taas todiste siitä, kuinka nopeasti säät todella voivat muuttua tunturissa. Tällä kertaa muutos oli onneksi positiiviseen suuntaan.






Marssimme tasaista tahtia kohti Pulmankijärveä. Jossain vaiheessa kävimme pienen "keskustelun" reittivalinnasta, minkä seurauksena päädyimme kulkemaan voimalinjan alla kulkevaa polkua pitkin, tavoitteenamme päästä vanhalle turkistarhalle johtavalle tielle ja sieltä tietä pitkin autolle. Ensimmäisen päivän suotaipaleelle emme kumpikaan halunneet enää.



Jossain vaiheessa jouduimme pitämään pienen tauon, kun törmäsimme pieneen hilla-apajaan. Keräsimme ruokatermoksellisen hetkessä täyteen illaksi suunniteltuja hillalättyjä varten, joita oli tarkoitus tehdä jo edellisiltana, mutta ylempänä tunturissa hillat olivat vielä raakoja. Pian hillapaikan jälkeen saavuimme pienelle joelle, jonka oletimme olevan vanha tuttu Viercajoki, ja joka oli iloksemme helppo ylitettävä. Mutta mutta, seuraavan nyppylän takaapa kuuluikin jälleen kosken kohinaa. Edellinen olikin ollut vain sivuhaara ja itse Viercajoki olikin vasta tässä. Päästin koirat vapaaksi ylitystä varten, sillä niillä on taipumus pyrkiä kaatamaan minut kumoon liukkailla kivillä ja tässä kohtaa en halunnut ottaa riskiä kaatumisesta. Sitten vain lompsin koskenniskalla olevia kiviä pitkin yli ja toivoin että Vanni uskaltaa itse tulla perässä. Sallihan kyllä menee tuollaisista yli heittämällä ihan itsenäisesti, mutta Vanni-arkajalka ei välttämättä aina uskalla. Tuli se sieltä kuitenkin pienen houkuttelun jälkeen (kehumaan ei näemmä pidä mennä ennen kuin ylitys on ohi, sillä se pysäyttää matkanteon, tulin havainneeksi) ihan reippaasti. Mies oli etsinyt ylityspaikan vähän kauempaa ylävirran puolelta.






Joenylityksen jälkeen lähdimme erkaantumaan linjoista ja otimme suunnan kohti turkistarhaa, jonne kulkikin jonkinlainen polku. Liekö poropolku vai ihan ihmisten aikaansaama, mutta jokatapauksessa se helpotti kulkemista paljonkin. Yhden pikkupuron kohdalla sain taas huomata, miksi koirien hihnat pitäisi vähintääkin irrottaa rinkasta pienenkin ylityksen kohdalla. Loikkasin nimittäin itse edeltä isolle kivelle, mutta koirat eivät olleetkaan ihan takanani, joten horjahdin samantien takaisin taaksepäin. Onneksi sain tällättyä jalan jonnekin ja vältyin kaatumiselta, mutta olisihan tuossa taas voinut käydä huonomminkin.

Loppumatka sujui ilman kummempia kommelluksia ja saavuimme lopulta turkistarhan laitamille. Ilmeisesti tarhan toiminnan loppumisesta on tovi jos toinenkin vierähtänyt, kun tarhaa ympäröivät aidat lojuivat maassa heinän peittäminä. Ympäristössä lojui paljon häkkejä ja muuta roinaa. Ikävännäköinen paikka kaikkinensa, ja laittoi taas miettimään tuon homman mielettömyyttä. Minua ei häiritse se, että eläimiä kasvatetaan ja tapetaan ihmisten tarpeisiin, mutta ne olot missä ne kasvatetaan, sillä on iso merkitys, ja turkistarhaolot eivät kyllä millään järjellä ajateltuna ole eläinten hyvinvoinnin kannalta riittävät. No, se siitä aiheesta, loppumatka käppäiltiin tietä pitkin nopsaa tahtia, joskaan asfaltti ei varsinaisesti tuntunut kovin kivalta kipeissä koivissa. Autolla nopea vaatteidenvaihto ja sitten Nuorgamin kaupan kautta mökille.






Sen pituinen se. Ihan peruskiva retki. Mitään hirmuisia vau-fiiliksiä alueesta ja maisemista ei tullut, mutta toki mukaan mahtui hienojakin hetkiä ja paikkoja. Jostain syystä kävely tökki kahtena ekana päivänä ja varsinkin ensimmäisen päivän soiden kiertelyt verottivat enimmän hohdon jo heti kättelyssä. Sää oli kyllä pääasiassa oikein hyvä, tiistaina jopa kuuma. Maasto ei ollut mieluisinta mahdollista, mutta ei nyt pahimmastakaan päästä silti. Saimme myös huomata, että kuohukerma ei oikein menesty lämpimässä. Oli nimittäin melkoista vanukasta purkki täynnä illalla kuuman päivän jälkeen. Kahvikerma säilyy paremmin. :)