Yliannostus suomaisemaa

Kyseessä ei kuitenkaan ollut viikonloppuretki, vaan olosuhteiden pakosta tuli viikonloppuna vietettyä kohtuullisen paljon aikaa suomaisemissa.

Perjantaina lähdimme päivällä soille hiihtelemään upean sään ja kestohankien innoittamana. Mahtava siellä olikin hiihdellä, vaikka tuuli olikin melkoisen kova. Myötätuuleen mennessä se ei juurikaan tuntunut, vaan vasta takaisinpäin käännyttyä alkoi kaduttaa kun kuoritakin sijaan päälle olikin sattunut villatakki. Onneksi kädessä oli kuitenkin nahkahanskat, vaikka alunperin mietin lähtisinkö puuvillasormikkailla. Kylmä oli, vaikka kohtuullista vauhtia pidettiinkin yllä.

Koiralauma oli tietenkin matkassa ja rallattelivat villeinä ja vapaina, oli mukava katsella niiden iloista menoa hankikannolla. Ja ihmeen hyvin näyttivät myös pysyvän näköetäisyydellä... Kunnes sitten, parin kilsan hiihtelyn jälkeen ne kai hoksasivat jotain ja viilettivät suonlaitaa pitkin suuntaan x, meidän ollessa pienen kukkulan päällä juuri silloin. No, aikamme vislattiin, puhallettiin pilliin jne, ja jatkettiin sitten hiihtämistä, kyllähän ne sieltä kohta tulee perässä. Niin, tai sitten eivät tule. Tästä alkoi suht piinaavat kaksi vuorokautta.

Upea kevättalven päivä ja kestohanget!

Latua käyden ladun on vanki, mutta vapautta ei olekaan umpihanki, vaan kestohanki, jos minulta kysytään!

Vanha hieno rauduskoivu ja sen naavainen runko.

8 kilsan lenkkiin meni parisen tuntia, mutta palattuamme autolle ei koirakolmikkoa näkynyt sielläkään. Lähdettiin kotiin syömään ja lepäämään, tultaisiin jonkin ajan päästä uudelleen katsomaan josko jahti-into olisi hellittänyt. Salli jolkuttelikin meitä vastaan tietä pitkin hyvän matkaa ennen lähtöpaikkaa. Salli kyllä tietää että ruoka-aikaan kannattaa tähdätä takaisin kotiin, ja näemmä oli vielä osannut lähteä oikeaan suuntaankin autopaikalta. Enempää saalista ei tuolla reissulla saatu, mutta parisen tuntia myöhemmin kun palattiin paikalle, löytyi Vanni lähtöpaikalta odottelemasta. Mutta Musto loisti yhä edelleen poissaolollaan. Hiljakseen alkoi huoli jo hiipiä, kun Musto on yleensä kuitenkin ensimmäisten joukossa palannut ja osaa kyllä palata omia jälkiään takaisin lähtöpisteeseen, jos nyt ei kotiin asti osaisikaan kun autolla kerran oltiin alunperin lähdetty, eikä olla tuolta koskaan tultu jalkaisin kotiin asti. No, illan mittaan tein vielä useammankin kiekan tuolla suonlaidassa, vislasin ja huhuilin, mutta ei näy koiraa. Ei auta kuin jatkaa aamulla etsintöjä.

Hämärä laskeutuu suolle.

Vähiin jäivät yöunet miettiessä mitä kaikkea on voinutkaan sattua. Hirvi on saattanut potkia, susi käydä kimppuun, jäät pettää, jalka katketa, panta tarttua kiinni jonnekin... vaihtoehtoja kyllä löytyy. Kymmeniä neliökilometrejä pelkkää korpea, sieltä olisi aika mahdotonta koiraa sattumalta löytää. Kuuden jälkeen aamulla olin taas suolla, mutta edelleenkään ei näkynyt jälkeäkään. Kuvailin siinä samalla auringonnousua.

Hirvi on lompsinut tästäkin.

Muutamaa tuntia myöhemmin lähdimme taas liikkeelle. Hiihdimme eilistä reittiä mukaillen paikkaan, missä koirat häipyivät näkyvistä, ja minä lähdin Vanni mukanani suunnistamaan sieltä kotia kohti, jotta Mustolle olisi jonkinlainen hajujälki jota seurata. Heittelin matkanvarrelle vielä makupalojakin houkuttimeksi. Hiihdin enimmäkseen ojanpohjia pitkin (jotain iloa noista ojituksistakin) retkikarttaa apuna käyttäen. Se on muuten aika loistava palvelu lyhemmillä retkillä, paikoissa joissa nettiyhteys toimii. Harmi kun sitä ei ole saatavilla sovelluksena, voisin erittäin mieluusti maksaakin tuollaisesta kattavasta karttasovelluksesta, jota voisi käyttää kuuluvuusalueiden ulkopuolellakin. No mutta, tälläkin kertaa Retkikartta opasti meidät hienosti ojanpohjia pitkin joenjäälle, jota lähdimme seurailemaan. Vanni seurasi kiltisti perässä pitkässä narussa ja jopa tajusi kierrellä ojien välillä puut ja risukot minun jälkiäni, eikä tarvinnut montaakaan kertaa käskeä sitä kiertämän puun toiselta puolelta. Aika väsynyt sekin ressukka oli eilisestä reissusta, mutta urheasti tuli perässä koko lähes 12 kilometrin reitin, johon aikaa meni melkein neljä tuntia.

Joen jäällä sitten selvisi vähän lisää koirien liikkeistä. Jäällä oli tuoreet hirvenjäljet ja, kuinka ollakaan, kolmet koiranjäljet. Osa jäljistä meni toiseenkin suuntaan, eli jostain sieltä main ovat tytöt kääntyneet takaisin. Jossain kohtaa jäljet kuitenkin loppuivat enkä oikein yhyttänyt että missä ne olisivat jatkuneet. Tästä sain kuitenkin vähän vinkkiä siitä missä sitä onkaan kuljettu ja heräsi pieni toivo, että Musto voisi ollakin jossain siellä lähistöllä, eikä loputtomilla suoalueilla.

Kettukin on hyödyntänyt ojanpohjia.

Täällä sitä on viiletetty!

Koskipaikoissa on jo sulia.

Hakkuuaukeat ovat kaikessa rumuudessaan mukavan helppokulkuisia hankiaikaan.

Tässä ollaan jo vakilenkkireittimme varrella.

Illalla palasin vielä lähtöpaikkaamme ja käppäilin vähän suonreunan metsikköä vislaillen ja huudellen. Ei mitään. Jätin paikalle lapun ja yhteystietoni, sekä koirien oman viltin ja sen päälle kourallisen nappuloita. Olin toki myös ilmoittanut asiasta löytöeläinsuojiin sekä facebookin kadonneet-ryhmään. Tässä vaiheessa huoli alkoi jo olla melkoinen ja vaikka kuinka minua lohduteltiin, että koiria voi löytyä vielä viikkojenkin jälkeen, niin silti olin ihan varma että Musto ei tuolta takaisin tule. Turkin puolesta se kyllä pärjää, lunta syömällä saa nestettä, eikä se nälkäänkään hetkessä kuole, mutta vaakakupissa painoivat aika kovasti nuo kaikki edellämainitsemani vaihtoehdot, mitä sille on voinut sattua. Mutta eipä auttanut muu kuin jatkaa etsimistä ja odottelua.

Seuraavakin yö meni aika pitkälti valvoessa ja aamulla lähdettiin tyttöjen kanssa taas suolle. Tällä kertaa olin jalkaisin liikkeellä ja aika mukavasti hanget kantoivat ilman suksiakin. Kierrettiin lenkki taas lähtöpaikalta katoamispaikalle hiljakseen maleksien, vaikka alkoikin jo tuntua että täältä sitä olisi vähän turha etsiä. Suunnittelin palaavani iltapäivällä toista reittiä tuonne joelle, missä olin lauantaina bongannut jälkiä. Viltti ja nappulat olivat koskematta, joten ajattelin että tuonne lähtöpaikalle se tuskin ihan heti palaisi kun ei ollut siihen mennessäkään palannut.

Jäljellä olevat koirat pysyivät visusti narunnokassa.

Upea kelo on oiva maamerkki.

Teerikukko on menettänyt päänsä.

Lenkin jälkeen tulin kotiin syömään, ottamaan päikkärit ja keräämään energiaa iltapäivän hiihtoreissua varten, mutta kesken unien soikin puhelin. Soittaja oli lähistöllä asuva nainen, joka oli miehensä kanssa ollut tuolla lähtöpaikkaamme lähellä olevalla järvellä pilkillä, ja siellähän se Musto oli ollut heidän kanssaan. Olivat ajatelleen sen olevan jonkun mökkiläisen koira, eivätkä näin ollen ottaneet sitä kiinni, mutta onneksi olivat kuitenkin kotiin palattuaan soittaneet Eläinkodille ja saaneet sieltä minun numeroni. Helpotus oli valtava ja lähdin siltä seisomalta ajamaan järvelle, paikkaan mihin Musto oli jäänyt. Oli se jo ehtinyt sieltä lähteä, mutta tärkeintä oli että nyt minulla oli suunta, missä päin se voisi olla, ja ennen kaikkea tieto siitä että se on hengissä ja kunnossa. Aikani siinä viheltelin ja tämä pariskuntakin palasi vielä paikalle, mutta kun ei koiraa enää näkynyt niin lähdin ajamaan kohti alkuperäistä lähtöpaikkaamme, kun arvelin sen lähteneen siihen suuntaan (kotiin päin jos olisi ollut tulossa niin olisi tullut vastaan). Ja sieltähän se löytyikin vähän matkan päästä tieltä! 

Olihan se poika iloinen akan nähdessään ja autoon päästessään. Kotona sitten olikin vastaanottokomitea ja iso ruokakuppi odottamassa (Sallin mielestä tosin tuo ruokakippo oli tärkeämpi kuin Muston vastaan ottaminen) ja kyllähän se maistui, samoin kuin uni. Aika kankea ja ja jäykkä oli pappakoira tuollaisen seikkailun jäljiltä, mutta muuten ihan kaikinpuolin kunnossa ja tassutkin olivat ehjät kovalla hangella kulkemisesta huolimatta. Loppu hyvin, kaikki hyvin (vaikka toki jälkiseuraamukset ovat vielä mahdollisia). 

Mikä lie tullut, että se tuolla tavalla on harhaillut, eikä ole osannut palata lähtöpaikkaan, tai ainakaan jäädä odottamaan sinne. Vai onko se meidän aamuinen kävelylenkki vasta jättänyt tarpeeksi vahvan hajun, jota pitkin se on osannut tulla pois suolta. Ei voi tietää, ja arvoitukseksi jää myös missä kaikkialla sitä on seikkailtu. Hirviä täällä on nyt ihan älyttömän paljon, tuolla soilla ja metsissä mihin ikinä katsookin niin hirven jälkiä näkyy kaikkialla. Liekö se riistavietti sitten sotkenut pään ihan totaalisesti, vai mitä, mutta pääasia että koira on nyt kotona. Ja suurensuuri kiitos tälle pariskunnalle, joka minulle soitti ja auttoi pojan löytymisessä!

Nyt pitäisikin alkaa pakkailla pääsiäistä varten. Torstaina startataan kohti pohjoista, jos nyt ei mitään uusia ylläreitä satu tulemaan ennen sitä. Toivotaan hyviä ilmoja tuntureilla hiihtelyyn. 

Mukavaa pääsiäistä!