lauantai 29. elokuuta 2015

Vierailu Rastigaissalla

Lomareissumme ensimmäinen vaellusretki suuntautui Norjaan Rastigaissa-tunturille. Olen jo pitkään katsellut noita jättiläisiä täältä Suomen puolelta ajatellen että joskus vielä tuonne, ja nyt se hetki viimein koitti. Ajoimme Utsjoen (ja Uulan säästön) kautta Norjan puolelle ja Tenon laaksoa takaisin päin Levajoelle saakka. Parkkipaikka löytyi helposti ja sieltä lähtikin reitti kohti tuntureita. Loput tavarat ja eväät rinkkoihin, koirille ja itselle reput selkään ja menoksi.


Kuva: TM

Kuva: TM

Kuva: TM




Kartan mukaan reitti kulkee vain Rastigaissan vieressä sijaitsevan tunturin kupeeseen, eikä lähellekään itse Rastigaissaa. Vähän ihmettelimme tätä, kun netistä lukemiemme retkikertomusten mukaan polun piti kulkea ihan huipulle asti. Päätimme kuitenkin uskoa ennemmin karttaa ja lähdimme hyvissä ajoin etsimään omaa reittiämme, ennen kuin merkitty reitti kääntyisi vikasuuntaan. Pian saimme kuitenkin huomata, että reittihän kulkeekin Gaissoille päin (ja että sillä kulkee ihmisiä), mutta jatkoimme kuitenkin omaa reittiämme Rastigaissan juurta kohden, kun emme välittäneet kävellä jonomuodostelmassa muiden kanssa. Jossain vaiheessa yhytimme reitin jälleen, mutta erkanimme siltä pian ja päätimme hakea sopivan leiripaikan alhaalta Geaidnojoen laaksosta. Saman tien emme kuitenkaan jaksaisi huipulle asti lähteä, ja sinne näytti olevan menossa meidän lisäksemme ainakin muutama retkue, kaikenkaikkiaan tuossa Rastigaissan juuren seutuvilla meitä oli kymmenkunta henkeä. Ahdistushan siinä tulee, joten äkkiä alas laaksoon ruuhkan keskeltä. Mies bongasi sieltä kiikareilla pienen vesiputouksen, jonka otimme kohteeksemme.



Kuva: TM





Melkoisen laskeutumisen jälkeen saavutimme viimein putouksen, ja sehän oli oikeastaan paljon sievempi kuin mille se oli ylhäältä käsin näyttänyt. Putouksen alla oli pieni lampi ja vieressä täydellisen tasaista alustaa telttaa ajatellen. Vaikka kello ei ollut vielä paljoakaan, niin päätimme pistää leirin pystyyn. Olimme kuskanneet mukana keitettyjä pottuja, lenkkiä ja sipulia, joista taioin meille pyttipannun. Pannuun tosin mahtui vain puolet kaikesta siitä määrästä (kuka ääliö kantaa tunturiin puoli kiloa pottuja?? No minähän se...), joten toinen satsi jäi vielä iltapalaa varten. Syönnin jälkeen mies lähti tutkailemaan ympäristöä kalastusmahdollisuuksia ajatellen ja minä jäin leiriin päikkäreille ja suunnittelemaan jommankumman jättiläisen huiputusta. Illalla katselimme kiikareilla, kuinka meidän kanssa samoihin aikoihin polulla kulkenut porukka paarusti hitaasti rinnettä ylös. Samalla päätimme, että tälle iltaa emme lähtisi enää huipulle yrittämään, vaan nukkuisimme kunnon yöunet ja miettisimme huiputusta uudelleen aamulla. Ilta oli aurinkoinen ja maisemat mitä upeimmat, joten mistään emme jääneet paitsi.

















Torstaiaamu valkeni aurinkoisena ja tuulisena. Tuuli oli paukuttanut telttaa koko yön äänekkäästi, mutta itsehän olin metelistä autuaan tietämätön, kun ruukaan nukkua korvatulpat korvissa. Aamiaiseksi puuroa ja leipää, kaakaota/kahvia ja keksejä, sitten leiri pakettiin ja päiväreppuihin juomista, sadetakkia, suklaata ja kameraa ja sitten kohti huippua. Selkä ja niska olivat melkoisessa juntturassa, mistä seurauksena oli vuosisadan päänsärky. Vain migreenistä kärsivät voivat tietää, mitä se pahimmillaan on, vie aika ison osan toimintakyvystä mennessään (eikä minulla taida edes olla pahimmasta päästä tuo migreeni, vaikka kovin sietämätön onkin) ja samalla myös innon yhtään minkään tekemiseen. Saattoi tähän vaikuttaa myös nestevajekin, sillä olin typeryyksissäni taas juonut edellispäivänä aivan liian vähän lämpötilaan ja hikoiluun nähden. Milloinkohan sitä oppii... Mutta kaikesta huolimatta hinku huipulle oli niin kova, että yksi migreenikohtaus ei sitä voinut lannistaa. Kipulääkettä naamatauluun ja menoksi.






Nousu laaksosta Rastigaissan alarinteelle oli varmaan kaikkein pahin. Voimat olivat ihan loppu, ja tuntui että ei yksinkertaisesti jaksa yhtään enempää. Ensimmäisen puron kohdalla pakotin itseni juomaan melkein pullollisen vettä yhteen menoon, ja se hieman helpottikin oloa, joskaan ei pääkipu sillä kokonaan lähtenyt. Ainakin sain nestetasapainoa kohennettua. Lopulta saavutimme "kivirajan", eli eräänlaisen tasanteen, jolla reitti Geaidnojärvelle kulkee, ja mistä varsinainen nousu huipulle alkaa. Tästä ylöspäin rinne oli yhtenäistä rakkakivikkoa. Emme siis käyttäneet nousemiseen merkittyä reittiä, vaan nousimme suoralla linjalla kohti huippua valmiin reitin kiertäessä hieman viistosti rinteen loivimmasta kohdasta.



Kuva: TM





Kuva: TM

Kivikko antoi vielä vähän lisähaastetta nousemiselle. Välillä sai kavuta nelivedolla ja miltei jokainen askel piti tarkoin katsoa, ettei astu irtonaiselle kivelle. Periaatteessahan tuossa oli kaikki vaaran ainekset olemassa, sillä kivivyöryriski oli kohtalaisen suuri ja tuolla jos kompuroi, niin se on sitten menoa se. Varovasti ja hitaasti vain ylöspäin. Tässä vaiheessa kiipeäminen ei ollut enää edes hirmuisen rankkaa, vaikka rinne toki jyrkkä olikin. Yhtäkkiä kivien lomasta silmiini osui jotain vihreää, ja sen vieressä vähän vielä lisääkin ja sitten myös valkea kukka. Luulin löytäneeni lapinvuokon, mutta myöhemmin googlettelulla selvisi, että tämä olikin jotain vielä parempaa, nimittäin jääleinikki! Aika huikea kasvi kun tuollaisessa paikassa elelee. Oli hienoa päästä näkemään sellainen omassa kasvuympäristössään. Suomessa jääleinikkiä tavataan vain käsivarren suurtuntureilla, Norjassa se on varmaankin yleisempi, mutta kasvupaikasta johtuen ei liene ihan jokapäiväinen näky kaikkialla sielläkään.





Viimein ylämäki loppui kuin seinään, ja huomasimme olevamme tunturin päällä. Korkeimmalle kohdalle oli vielä aavistus matkaa, mutta fiilis oli varmasti parhaimmillaan juuri tuossa kohtaa. Huipulta avautui mieletön maisema joka suuntaan, kuten oli odotettavissakin. Tovin aikaa kuvailimme huipulla ja ihmettelimme maisemia. Ketään muita ei paikalla ollut, varmaankin aikaisesta ajankohdasta johtuen, ja kaiken kruunasi selkeä ja hyvä sää. Muistimme sentään syödä evässuklaat ennen kuin lähdimme paluumatkalle laaksoon. Alaspäin emme uskaltaneet mennä samaa jyrkkää reittiä, vaan päätimme käyttää merkittyä loivempaa reittiä ihan turvallisuuden takia. Ensin täytyi kuitenkin poiketa hieman polulta suurelle lumilaikulle lumiukon tekoon. Koirilla repesi riemu lumella. Ne riekkuivat ja pyörivät lumessa ikionnellisina. Varmasti kylmä lumi tuntui mukavalta kivien karhentamissa tassuissakin. Yllättävän reippaasti ne kivikossa kiipeilivätkin, Salli ja Vanni varsinkin kuin vuorikauriit ikään, ja joutuivat odottelemaan meitä vähän väliä. Hihnoissa en uskaltanut niitä kiivetessä pitää, sillä pienikin nykäisy olisi voinut koitua meidän kaikkien kohtaloksi, ja muutenkin helpompaa niin itselle kuin koirillekin kavuta vapaasti omaan tahtiin. Porojahtiin lähtemisestä tuolla kivikossa ei ollut suurensuurta riskiä. Terrierillä meinasi vähän usko loppua kiipeämiseen, mutta urheastipa tuo mukana pysytteli sekin.















Alastulo sujui yllättävän jouhevasti. Varovainen piti toki olla tässäkin, sillä irtokiviä ja -soraa oli edelleen runsaasti. Kivikon jälkeen oli vielä laskeuduttava alas laaksoon, missä rinkat olivat odottamassa. Kaikenkaikkiaan aikaa huiputukseen meni nelisen tuntia. Pidimme leiripaikalla pikaisen lounastauon. Pääkipu tuntui vain yltyvän ja mietin jo että pystyisinkö edes jatkamaan matkaa vielä. Onneksi pari buranaa, syöminen sekä pieni niskahieronta auttoivat, joten matka saattoi jatkua kohti laakson pohjoisosassa olevia lampia.








Kuva: TM












Norjalaiset kartat tuntuvat olevan melkoisen suurpiirteisiä. Maasto, joka kartalla näyttää helpohkolta kulkea, voi hyvinkin todellisuudessa olla ihan mahdotonta kivikkoa tai kumpareikkoa. Näin myös tällä kertaa. Jokaisen kumpareen takaa paljastui uusi, hieman korkeampi, eikä näkynyt lampia. Viimein, noin puolentoistatunnin kulkemisen jälkeen ensimmäinen lampi ilmestyi näkökenttään. Paikka näytti viihtyisälle ja tasainen telttapaikkakin löytyi, joten leiri pystyyn vain. Mies läksi samantien kalalle ja minä jäin laittelemaan makuuksia valmiiksi. Juuri kun saimme ruuat hautumaan, alkoi sataa. Hyvä ajoitus! Geiadnogaissan rinnettä pitkin alkoi valua paksu pilvimassa peittäen ensin huipun ja lopulta ison osan koko tunturista. Vaikuttava näky. Mies lähti vielä uudelleen kalaan, tavoitteenaan käydä Geaidnojärvellä saakka, ja minä jäin teltalle lepäilemään ja taisinpa siinä nukahtaakin ennen kuin mies palasi. Oli päässyt järvelle asti, mutta kala ei tuntunut olevan syönnillään.






Kuva: TM

Kuva: TM



















Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan ja koska unta ei enää riittänyt, päätimme laittaa leirin kasaan ja lähteä palailemaan autolle. Sade oli lakannut, mutta sankka murku verhosi yhä Gaissojen huippuja. Laaksossa näkyvyys oli kuitenkin hyvä. Aamupuuron jälkeen lähdimme nousemaan lammelta merkitylle reitille ja sitä seuraillen kohti Tenoa. Parissa kohtaa oikaisimme hieman omia polkujamme myöten, mutta pääsääntöisesti pysyimme reitillä. Viiden tunnin kävelyn aikana pidimme yhden pikku tauon, mutta muuten emme juurikaan pysähdelleet. Matkanteko oli aika hidasta kivikossa, ja edellispäivän jäljiltä jalat olivat hieman jäykät. Koiratkin taisivat olla vähän jumissa, sen verran jäykältä niidenkin kulku näytti. Loppumatkasta vastaan tuli pari pyöräilijää sekä mönkijä, mutta muuten emme nähneet muita kulkijoita. Ajelimme takaisin mökille Karasjoen ja Karigasniemen kautta, sillä Härköseltä piti saada mukaan grillikylkeä, joka on vähintäänkin Pohjois-Suomen parasta. :P Mökillä ruoka ja sauna, sekä uni maittoivat rankahkon reissun jälkeen.

























Tämä oli varmaan yksi hienoimmista retkistäni tähän asti. Maisemat olivat aivan huikaisevat ja kasvilajien runsauskin yllätti. Kunto joutui koetukselle, mutta toisaalta se vain lisää sitä hienoa fiilistä, kun joutuu vähän ponnistelemaankin. Vähempikin kivimäärä olisi minulle riittänyt, mutta ne olivat osa kokonaisuutta, joten tyhmää kai se olisi niistä alkaa marisemaan. ;) Kaikin puolin loistava reissu, ja vielähän tuonne jäi Geaidnogaissa huiputettavaksi, joten kaipa sinne täytyy palata vielä...

Toisen vaelluskenkäni nauhalenkki oli raksahtanut irti saumoistaan paluumatkan kävelyn aikana. En muista että se olisi tarttunut mihinkään, yhtäkkiä vain huomasin nauhojen löystyneen. Edelliseten kenkieni ja tähänastisten kokemuksieni perusteella olen pitänyt Meindliä varsin laadukkaana merkkinä, mutta liekö laatu sitten hieman heikentynyt 10 vuoden aikana kun tuolla tavoin hajosi ihan ilman selvää syytä. Käyttöä tuo ei varsinaisesti estä, mutta nauhoja ei saa enää kiristettyä samalla tavalla, ja alkaahan tuollaisesta reiästä vesikin mennä läpi viimeistään kun kalvo lasahtaa. Kengät ovat alle vuoden vanhat ja aika kohtuullisella käytölläkin olleet, joten en keksi mitään syytä, miksi reilun parinsadan euron kengät eivät kestäisi. Ostokuittia en tietenkään ole säilyttänyt, joten korvausta maahantuojalta lienee turha odottaa, mutta pitääpä se varmaan silti yrittää laittaa sinne palautetta asiasta.

10 kommenttia:

  1. Upeita maisemia, mutta ei niitä helpommin kuljettavia reittejä näytä olevan. Tuo ensimmäinen leiripaikka on kyllä hieno.
    Valkoinen kukka jossa punainen varsi on sammalvarpio, vaaleanpunainen on tunturikohokki ja se jota arvelet maksaruohoksi taitaa olla ruusujuuri, kaikki Tunturi-Lapin kasveja joita ei etelämmässä tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tunnistusavusta. :) Aika lailla uusia kasveja minulle nämä tuntureiden lajit, ehkä pitäisi hankkia jokin kirja mistä niitä voisi opiskella lisää.

      Poista
  2. Onnea kihlaparille! Taisi olla kaikin puolin onnistunut reissu - ja romanttinenkin :)

    Kasvien tunnistukseen voin suositella Henry Väreen ja Rauni Partasen kirjoittamaa Suomen tunturikasviota (Metsäkustannus Oy). Omalle pöydälleni sellainen ilmestyi tänä kesänä, kun huomasin, etten tunne kuin mitättömän murto-osan tunturien kasveista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, oli kyllä hieno reissu kaikin puolin. :)
      Kiitos myös kirjavinkistä, tuon voisi itsellekin hankkia. Pohjolan suuri kasvio hyllyssä on ja siitä kyllä löytyy kaikki mahdolliset Suomessa kasvavat lajit, mutta jos ei ole edes hajua nimestä niin melko työlästä tuommoisesta tiiliskivestä lähteä etsimään. :D

      Poista
  3. Huikeat maisemat! Hienot kuvat. Ja luntakin. Tuo kivirakka on ollut varmasti haasteellinen kävellä, huh. Hieno on ollut yöpymispaikkakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä oli maisemien kannalta upea paikka, ja kivikko tosissaan antaa haastetta. Sellainen paikka, minne jäi kaipuu päästä uudelleenkin. :)

      Poista
  4. Upeita maisemia. Tuonne pitää itsekin vielä joskus päästä. Onnea kihlauksesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Suosittelen kyllä käymään. Kunnon kengät vaan jalkaan, maisemat kyllä palkitsevat. :)

      Poista
  5. Onneksi olkoon,
    olen juossut muutaman kerran Rastegaisalla lenkkiä ja noussut suoraan vaarallista reittiä ylös, sekä saanut siitä siipalta ja paikallisilta moitteita, mutta viime syksynä siipan kanssa retkeillessä menimme ylös virallista reittiä, ja minusta se oli pahempi kuin siitä alta suoraan!
    Mutta lumikenttiä siellä tulisi varoa, yksi on menettänyt henkensä lumikenttää alas liukuessaan ja eräs retkiopaskurssilainen viety helikopterilla sairaalaan mäenlaskun päätteeksi.
    Myöskin välttäisin kiipeämästä lumilaikkujen alapuolella, vyörymahdollisuuden vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Juu eipä se virallinen reittikään kovin turvalliselle vaikuttanut, todella varovainen sai olla. Tuo lumilaikku minkä reunamilla olimme, oli siellä melkein huipulla ja emme tosiaan sitä alaspäin juuri menneet, no paitsi koirat kävivät vähän kauempanakin. Mutta hyvä tietää toki tuo lumivyöryriskikin. Jostain muistelenkin lukeneeni jonkun kuolleen joskus tuolla rinteellä. Helppo tuolla on kyllä itsensä teloa, pienikin harha-askel voi päättyä ikävästi. :/

      Poista