keskiviikko 26. elokuuta 2015

Lomareissu

Nytpä se kauan haaveiltu ja huolella suunniteltu lomareissumme on takanapäin. Kolme ja puoli viikkoa reissun päällä, auton mittarissa nelisen tuhatta kilometriä, paljon mahtavia hetkiä ja upeita maisemia. Mahtava reissu, mutta on myös hienoa olla taas kotonakin.

Perjantaina 31.7. kävin töiden jälkeen kuuraamassa talon ja laittelemassa muutenkin paikat kuntoon ja loputkin tavarat autoon. Sitten kaupunkiin hakemaan mies töistä ja suunta kohti Puolankaa. Viikonloppu vietettiin mökkielämää grillaillen ja saunoen. Kävin hillojakin katselemassa, mutta aika vähän niitä löytyi. Läheiset autiotalotkin kierrettiin kun mies ei ollut niitä ennen nähnyt ja itsellänikin on edelliskerrasta jo reilut 10 vuotta aikaa. Aavemaisia paikkoja, mutta jollain tavalla kiinnostaviakin.
















Säät eivät oikein suosineet, ja jollain lailla vaivasi pieni hinku päästä Lappiin, joten päätimme jo sunnuntaina lähteä ajelemaan kohti pohjoista. Ensin Taivalkoskelle, sieltä Kuusamoon ja Rukalle pizzalle. Oli muuten kotipizzassa mauttominta pitsaa mitä olen koskaan syönyt. :P Matka jatkui Sallaan ja sieltä edelleen Savukoskelle. Tarkoitus oli yöpyä jossain matkan varrella, joten ajattelimme kiertää Savukoskella olevan Kivitunturin polun ja katsella, josko sen varrella olevalla laavulla yöpyisimme. Niinpä pakkailimme P-paikalla yöpymistarvikkeet reppuihin ja lähdimme kiertämään polkua. Kiersimme lyhyempää polkua myötäpäivään, ja matkanvarrella olikin monenlaista nähtävää, mm. hieno kuru ja sen ylittävä riippusilta. Kiviä oli, nimen mukaisesti paljon, mutta sepä olikin lopulta vain esimakua siitä, mitä tulisimme reissun aikana vielä näkemään. Äitipetäjälammen laavulla oli porukkaa, joten emme jääneet sinne muiden riesaksi. Nätti paikka se kyllä oli. Päätimme jatkaa takaisin autolle ja miettiä sitten yöpaikkaa. Eipä tuo vielä oikein väsyttänytkään. Paluureitillä ei ollut ihan niin hienoja nähtävyyksiä, mitä nyt riekko esiintyi meille ja sai koirat vauhkoiksi. Yrityksistä, ja hyvistä mahdollisuuksista huolimatta en saanut siitä pirulaisesta kuitenkaan kuvaa. Parkkipaikan läheisyydestä ei oikein löytynyt kivaa telttapaikkaa, ja sääskiäkin oli melkoisen paljon, eikäpä meitä vieläkään kauheasti väsyttänyt, joten jatkoimme kohti Sodankylää. Etsisimme yöpaikan sitten jostain...























Savukoski-Sodankylä-väli oli melkoista korpitaivalta, mutta aika nättiä suomaisemaa. Mikäs siinä oli ilta-auringossa ajellessa. Yöpaikka piti kuitenkin löytää ennen Saariselkää, sillä Kuukkelista piti käydä katselemassa karttoja. Hauskaa, että sitä suunnittelee jotain retkeä suunnilleen puoli vuotta, ja sitten viime hetkellä huomaa unohtaneensa semmoisen pikkujutun, kuin kartan. Noh, ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Katselin retkikarttaa ja Kutturantien varresta, Tolosjoen kohdilta näytti olevan mahdollista löytää kiva leiripaikka, semmoinen missä teltan saa auton viereen, jotta tavaroita ei tarvitse raahata edestakaisin ja koirat voisivat nukkua autossa. Oikein olin katsellutkin, sillä juurikin sieltä, Kutturantien ja Tolosjoen yhtymäkohdasta löytyi oikein oivallinen paikka. Hiekkakankaalla ei sääskistäkään ollut riesaa, joten teltta pystyyn vain ja unille. Aamulla ajoissa ylös, ja olimme jo puoli tuntia etuajassa Kuukkelin ovenkahvassa roikkumassa. Eikä sieltä edes löytynyt niitä karttoja, mutta ystävällinen täti neuvoi käymään Ivalossa Metsähallituksen toimipisteessä, mistä lopulta löysimmekin tarvittavat kartat (joista oikeastaan vain yhtä lopulta tarvittiin, mutta onpahan ne muut tulevaisuutta varten jo valmiina). Sitten kaupan kautta Karigasniemelle ja edelleen Dalvadakseen.



Ensimmäiset pari päivää meni siinä kotiutuessa ja mökkiä järjestellessä. Olikohan toisen päivän aamuna kun kävin koirien kanssa lenkillä vakihuipullani, Skadjaroaivilla. Sateisesta ja tuulisesta säästä huolimatta näköala oli jälleen yhtä hieno kuin ennenkin. Samalla testailin Viking Trophyjen toimivuutta tunturissa, ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Kyllä minä vielä joskus lähden niillä rinkankin kanssa reissuun, viimeistään sitten kun on märkää ja kylmää... Lättyjäkin siinä ehdittiin paistella ja kasslerpihvejä grillailla ennen kuin koitti lähtö ensimmäiselle retkellemme, jonka kohteeksi valikoitui Rasttigaissa. Kirjoitan tästä, kuten kahdesta muustakin retkestämme erilliset retkikertomukset kuvineen.












Rastigaissalta palattuamme pidimme yhden palautumispäivän, pelkkää löhöilyä ja syömistä ja kivikossa kipeytyneiden lihasten lepuuttelua. Toisena luppopäivänä oli risusavotta. Kaadoimme kodan alapuolelta maisemaa peittämästä muutamia koivupusikoita ja samalla saimme vähän polttopuuta kuivumaan tulevia vuosia varten. Muutaman tunnin rupeama, mies heilui moottorisahan kanssa ja minä kuskasin risuja nuotiopaikan viereen poltettavaksi. Maisema avautuu nyt komeasti kodan ikkunoista. Kävimme myös etsimässä mökin läheltä "näköalatasannetta", jonne eksyimme viime kesänä palatessamme ylhäältä tunturista. Potentiaalisia paikkoja löytyi muutamakin pienellä etsiskelyllä. Kyllähän sieltä mukavasti näkyi Dalvadaksen kylä, vaikkei se järin korkealla olekaan. Sitten aloimme miettiä että mitäs tekisimme seuraavaksi. Vakaa aikomus oli lähteä Norjaan autoilemaan tässä vaiheessa, mutta jostain syystä kuitenkin aloimme suunnitella retkeä. Akujoelle mies halusi, mutta katseltuaan alueen kalastusmahdollisuuksia, tuli siihen tulokseen että ehkä jokin muukin vaihtoehto voisi tulla kysymykseen. Jostain kumpusi ajatus Kaldoaivista, ja aikamme karttaa tutkailtuamme päädyimme ajelemaan seuraavana aamuna Nuorgamiin, mistä lähtisimme muutaman päivän keikalle Kaldoaivin pohjoisosiin. Tästäkin reissusta oma tarinansa tulossa.







Auringonlaskun aikaan.

Kaldoaivista palattuamme pidimme vain yhden luppopäivän ennen kuin lähdimme sille suunnitellulle roadtripillemme Norjaan. Oli nätti ilma, joten nousimme ylös tunturiin, Skadjaroaiville, ja sieltä jatkoimme purolle, josta otimme samalla muutaman pullollisen juomavettä mukaamme. Vesi mökille tulee pienestä lähteentapaisesta letkulla pihaan. Letkun yläpäässä on kaivettuna pieni kuoppa, johon vesi valuu ja ohjautuu siitä letkuun. Vesi on kyllä juomakelpoista, mutta kuopassa se seisoo sen verran kauan paikallaan, että letkusta tulee aika paljon maata veden mukana. Jotta vältyttäisiin suodattamiselta, niin koimme helpommaksi hakea juomaveden pulloilla puroista. Lähin puro on vain parinsadan metrin päästä mökistä, mutta samallapa tuota tulee kulkiessa muualtakin, esimerkiksi nyt tuolta isommalta purolta tunturista. Katselin puronvarresta hillojakin, mutta ensimmäistäkään ei löytynyt. Sen sijaan bongasin purosta kalan, taimenen kaiketi. Pienehkö se oli, mutta jännittävää että siinä ylipäätään kalaa on. Puro laskee aika jyrkästi Nilijokeen, ja saa alkunsa suovesistä, joten mietin että mistäköhän se kala on sinne päätynyt. No, siellä se kuitenkin on, ja lienee niitä muitakin sitten. :)







Poroille tuli kiirus.














Perjantaina sitten pakkasimme rinkkojen sijaan tavarat autoon ja suuntasimme kohti Jäämerta. Karigasniemen kautta Karasjoelle ja sieltä kohti Lakselvia. Sää oli sateinen ja sumuinen, mutta jossain välissä pilkahti aurinkokin. Pääsääntöisesti ajeltiin kuitenkin tihkusateessa sumun peittäessä parhaimmat maisemat. Lämpömittarissa oli huikeat lukemat +8 astetta!

Lakselvista lähdimme Altaa kohti ja ajaa posottelimme kaikessa rauhassa, kunnes eteen tuli komea silta. Jotenkin tuo silta ei vaikuttanut tutulta, vaikka olin tuon välin ajanut ennenkin, eikä tuollaista voisi olla muistamatta. Google maps kertoi ystävällisesti meidän olevan matkalla Hammerfestiin. Altaan kääntyvä risteys oli mennyt jo 20 kilsaa sitten. Päätimme että käydään nyt sitten Hammerfestissa kun kerran täällä ollaan. Piipahdimme siellä isossa marketissa tutkailemassa löytyisikö sieltä jotain kiinnostavaa, ja löytyihän sieltä mm. kaakaota ja pikakahvia sekä leivänpäälliseksi kylmäsavulohta. Kauppareissun jälkeen ajelimme hieman takaisin päin ja jalkauduimme sitten katselemaan maisemia ja ulkoiluttamaan koiria. Kallioiden päältä seurasimme ison "rahtilaivan" lähtöä satamasta, ja taisi siinä joku porokin saada haukut niskaansa.










Matka jatkui tällä kertaa oikeaan suuntaan. Ihastelimme tien vierellä kulkevaa jokea (oli sillä joku nimikin, jota en muista nyt), jossa mökkien ja autojen määrästä päätellen on myös kalaakin, lohta luultavasti. Sää vaihteli tihkusateen ja pilvipoudan välillä ja lämpötila pysyi alle kympissä. Tyypillinen Jäämeren sää siis. 

Altassa kävimme parissa kaupassa etsimässä kenkiin vahaa. Miehen uudehkot Haglöfs Astral Goretex Magnetite- vaelluskengät päästävät veden läpi, emmekä tajunneet ottaa kotoa vahaa mukaan. Vaan eipä löytynyt kenkävahaa edes retkeilyyn erikoistuneesta liikkeestä. Ilmeisesti norjalaiset eivät juuri kyllästä kenkiään. Altan jälkeen suunnaksi otettiin ensin Kautokeino ja hetikohta käännöksen jälkeen Gargia-niminen paikka, josta lähtisi polku Pohjois-Euroopan suurimmalle kanjonille, Sautso Canyonille. Jännä, että noinkin merkittävälle nähtävyydelle ei ole tieltä mitään opasteita, ei edes parkkipaikalla, josta polku lähti. Me löysimme paikan sattumalta luettuamme facebookista jonkun siellä käyneen, ja alettuamme sitten ottaa selvää missä kanjoni sijaitsee.

Sää ei edelleenkään ollut mitä parhain. Söimme välipalaksi lohivoileipää ja lähdimme sitten käppäilemään kohti kanjonia, jonne oli noin kolmen kilometrin matka helppoa polkua pitkin. Vastaan tuli muutama pariskunta, joiden autot olivat parkkipaikalla, mutta tungokseksi asti porukkaa ei ollut. Kanjoni avautui eteemme melko yllättäen, edes korkean vesiputouksen pauhu ei kovin kauas kuulunut. Räpsimme joitain kuvia, kiersimme kanjonin toiselle reunalle ja lähdimme sitten palailemaan autolle. Komea paikka ja upea vesiputous, ehdottomasti näkemisenarvoinen paikka. Nyt vain sää oli mitä oli, niin ei huvittanut jäädä pidemmäksi aikaa tollistelemaan. Kellokin alkoi olla jo paljon ja väsymys ja nälkä painoivat.

Edit: Emme siis olleetkaan sillä varsinaisella kanjonilla, vaan sen sivuhaaralla. Kyllähän kanjonin "vaatimattomuus" vähän mietitytti paikanpäällä, mutta emmepä tajunneet silti alkaa asiaa sen kummemmin tutkimaan. Kiitos Ismo, korjauksesta. Täytynee siis palata tuonne uudelleen ja etsiä se oikea kanjoni. :)












Tarkoitus oli etsiä sopiva paikka ja nukkua teltassa auton vieressä. Mies kuitenkin ehdotti että mitäpä jos mentäisiinkin hotelliin Altaan. Minullehan se sopi, ja muutaman soittoyrityksen jälkeen mies saikin varattua meille huoneen, johon saisi viedä koiriakin. Siispä nokka takaisin kohti Altaa ja pian olimmekin jo hotellin pehmeässä pedissä. Hieman kontrastia tähän teltta- ja mökkielämään. Illalla yritimme vielä etsiä kaupasta jotain iltapalaa, mutta Norjan kaupoissa on hyvin niukalti tarjolla mitään valmista syötävää. Löysimme kuitenkin salaattiannoksen ja kypsiä pieniä broilerinkoipia, joten ne saivat kelvata. Pakko oli myös ostaa tölkki kaakaojuomaa, ihan vain sen purkin kyljessä olevan iloisen lehmän takia. :) Koiratkin viihtyivät hotellissa hyvin, eivätkä järjestäneet sirkusta.

Aamupala on yksi hyvä syy mennä hotelliin. Ihan runsaudenpulahan siinä tulee kun miettii mitä haluaa. Norjassa kun oltiin, niin keskityin lähinnä kalapöydän antimiin. Lohen lisäksi tarjolla oli myös ruijanpallasta, suolattuna ja kylmäsavustettuna (vasta myöhemmin sain kuulla että ruijanpallas on uhanalainen laji 😡). Suolaversiosta pidin enemmän, vaikka ei toki kylmäsavussakaan vikaa ollut. Myös hedelmäpöydän antimet maistuivat, eipä ollut tainnut kauheasti tulla tuoreita kasviksia syötyäkään reissun aikana.

Puoli yhdeksän aikaan olimme jo taas tienpäällä tavoitteenamme käydä viimein Nordkapissa. Tie sinne oli piiitkä ja hidas, mutta maisemat olivat varsin hienot, ja 7 km pituinen merenalainen tunneli oli jännä kokemus. Sääkin alkoi selkeytyä matkanvarrella. Perillä teimme uukkarin juuri ennen sitä kojua, missä perivät ilmeisesti pääsymaksua. En tiedä paljonko olisivat vailla, mutta eipä meitä kiinnostanut maksaa siitä ilosta, että seisoisimme 50 muun turistin kanssa jossain aitauksessa merimaisemaa katselemassa. Sitäpaitsi, se oikea pohjoisin piste on ihan eri paikassa. Sinne olisi päässyt 9 km pituista polkua pitkin kävellen, mutta jätimme sen nyt väliin. Kävelimme lähimmälle jyrkänteelle maisemia katsomaan ja lähdimme paluumatkalle.



Kuva: TM





Olimme molemmat jo aika täynnä autossaistumista, joten päätimme jatkaa Jäämeren kierrosta toisella kertaa ja palata mökille. Jouduimme vähän pitämään kiirettä, jotta ehtisimme vielä Härköselle kauppaan. Ehdimmekin lopulta ihan hyvin ja pääsimme onnellisesti mökille syömään ja saunaan. Ehkä ensi kesänä tehdään taas uusi roadtrip ja näemme lisää Jäämeren nähtävyyksiä.

Autoreissun jälkeen seurasi jälleen pari luppopäivää ennen viimeistä ja isointa retkeämme Vätsäriin. Ensimmäinen päivä meni rinkkaa ja ruokatarvikkeita, niin koirien kuin ihmistenkin, pakkaillessa. Retken pituutta emme olleet vielä kovin tarkkaan suunnitelleet, mutta ruokatarpeita otettiin noin viittä yötä ajatellen, ihmisille vähän reilusti tietenkin, koska koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Koiratkin pärjäisivät hätätilanteessa yhden päivän herkuilla ja välipaloilla. Oma hommansa siinä on pussittaa 30 pientä minigripillistä ruokaa (koirille) ja jaella valmiita retkiruokapusseja pienempiin annoksiin (ihmisille), joten ihan hyvä että aloitin urakan hyvissä ajoin.











Toisena päivänä kävimme huiputtamassa Nuvvus-Ailikkaan. Itse olen siellä käynyt pariinkin kertaan aiemminkin, molemmilla kerroilla mastolle kulkevaa tietä pitkin. Tällä kertaa nousimme kuitenkin suoraan Tenontien varresta kurua pitkin ylös.

Tieltä katsottuna sola, jota pitkin huipulle menimme, näyttää hyvinkin helpolta reitiltä; tuosta vaan kipikipi ylös... Niin, kuten tiedämme, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Alkumatka oli ihan jees, pusikkoa, ja jonkinlaista polkuakin oli havaittavissa. ylempänä sitten alkoikin kivikko, ja rinne jyrkkeni melkolailla. Päänkokoisia irtokiviä pitkin loikkiessa tuli ihan Rastigaissa mieleen. Solassa oli myös aika todella lämmin, joten taukoja sai pitää tiuhaan. Välillä vähän hirvitti että miten käy, jos nämä kivet päättävät lähteä jalan alta vyörymään. Onneksi eivät lähteneet, ja huipulle asti päästiin, vaikka kunto olikin koetuksella.





Huipullepäästessä oli aika hieno fiilis; lämmintä, aurinkoista ja viilentävä tuuli. Suurin osa ajasta huipulla meni puhelimessa, kotipuolessa vallitsevia ikäviä asioita puidessa. Vaikka ne mielessä tietysti olivatkin, niin koitin silti olla ajattelematta niitä liikaa, kun en kuitenkaan sieltä, enkä paikanpäältäkään pystyisi niihin vaikuttamaan. Huiputuslimukat joimme ja katselimme tietä pitkin kulkevaa komeaa hirvasta. Koiratkin sen huomasivat kun se jolkotteli ihan lähelle. Vannilla kuitenkin petti kärsivällisyys ja parilla räksäytyksellä poro kääntyi kannoillaan. Vanni parka, siinä poron komentamisen keskellä sen kuonon edestä lensi kärpänen, jota piti tietysti myös alkaa jahdata. Ei ole helppoa pienellä koiralla pitää koko erämaata kurissa ja järjestyksessä.








Paluumatka oli vielä menomatkaakin pahempi. Irtokivikkoista jyrkkää rinnettä laskeutuessa saa tarkoin katsoa jokaisen askeleen, sillä harha-askeleella voi olla varsin ilkeät seuraukset. Hiljaa hyvä tulee ja ehjinä selvittiin alas. Jo noustessa kuuntelimme kivikon alla kuuluvaa puron solinaa ja nyt päätimme etsiä kohdan, missä vesi pulpahtaa esiin maan uumenista. Ailikkaan päällä ei ole lammikkoa taikka puroa, joten tämän maanalaisen puron täytyy saada alkunsakin jostain tunturin uumenista. Vesi olikin aivan jääkylmää, ja ihanan virkistävää hikisen reissun jälkeen.





Sitten koittikin tämän lomareissun viimeinen retki, joka suuntautui Vätsärin erämaahan. Tätä reissua sitä oli jo kevättalvesta asti suunniteltu, ja nyt se viimein oli alkamassa. Sääennuste lupasi hyvää, joskin melkoisen lämmintä koko loppuviikoksi. Retkikertomuksesta selviää, miten reissu lopulta sujui. Paluumatkalla kauppojen aukeamista odotellessa pysähdyimme Kaamasessa Lapin sodan muistomerkkiä katsomaan. Vaikken ihan hirveän kiinnostunut noista sota-asioista olekaan, niin kyllä tämä käynti herätti tietynlaista kunnioitusta taisteluissa mukanaolleita kohtaan. Ei sitä tällainen pullamössösukupolven edustaja voi edes kuvitella millaista tuo aika on ollut. Onnekkaita olemme siinä suhteessa.




Viimeiset päivät mökillä olivat helteiset ja ne vietettiin retkestä palautuessa ja hiljalleen aloittelimme jo pakkaamista kotiinpaluuta varten. Kauhea määrä sitä tavaraa oli tullessa, mutta niin oli kyllä lähtiessäkin. Mökki piti myös laittaa jo varmuudenvuoksi talviteloille, kun ei ole tietoa pääseekö siellä kukaan enää tälle syksyä käymään. Haluaisin kyllä kovasti tehdä ruskareissun sinne vielä viimeisellä lomaviikollani, mutta en tiedä saanko ketään seuraksi, ja toisekseen kotona tilanne on nyt sellainen, että voipi olla että minua tarvitaan täällä. Jäänee siis nähtäväksi. Onneksi Lappi ja mökki eivät sieltä minnekään katoa.







Maanantaiaamuna lähdimme ajelemaan etelää kohti. Otimme matkalla Sulaojasta vettä mukaan, ja voi luoja että se on kylmää! Nappasin huvikseni myös muutaman kuvan veden alta. Ajelimme maanantain aikana Ranualle vielä yöksi ennen kotiinpaluuta. Mahtava, lämmin ja tyyni ilta, joskin uni vei voiton vähän ennen aikojaan. Tiistaina sitten kotiin.

 







Aika huikea reissuhan tuo oli kokonaisuudessaan, ja varmasti menee pitkään ennen kuin saa sulateltua kaiken tapahtuneen ja koetun. Säät olivat pääasiassa oikein hyvät, vain muutama sateisempi päivä joukossa, mutta ei yhtään semmoista ihan toivotonta päivää. Enimmäkseen suht lämmintä ja poutaista. Saapa nähdä, tuleeko elämässä toista tilaisuutta vastaavanlaista reissua toteuttaa, toivottavasti tulee. :) Kotona piti heti sännätä mustikkaan. Kai sitä jonkinlainen kaheli on kun tuollaisen reissun jälkeen hyvä että saa kamppeet purettua, niin säntää jo ämpärin kanssa metsään. Mutta minkäs teet.


Retkikertomukset seuraavat perässä pikimmiten.

8 kommenttia:

  1. Törmäsin juuri blogiisi, ja täytyi pysähtyä kommentoimaan. Aivan upeita kuvia ja upeita maisemia. :) Jään ehdottomasti seurailemaan, ja ajan kanssa pitää lueskella vanhatkin postaukset läpi. Tykkään kovasti itsekin retkeilystä ja vaeltamisesta, joten innolla blogiasi lueskelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva jos tykkäät. Tervetuloa seuraamaan höpötyksiäni. :)

      Poista
  2. Matkanne vaikuttaa onnistuneelta. Mutta jäin tässä miettimään, mitä kirjoitit Sautson kanjonista... Ilmeisesti lähditte liikkeelle kallioiselta parkkipaikalta, joka on Gargiaveienin varrella, muutama kilometriä tunturituvalta etelään?

    Parkkipaikalta kanjonille on kyllä 5 - 6 kilometrin matka suuntaansa, ja sanoisin, ettei kanjonin toiselle reunalle ihan noin vain kierretäkään. Kuvia katsoen voisi arvella, että olette poikenneet kanjonin sivuhaaran päässä, joka sekin on hieno, mutta ei kyllä vedä vertoja itse kanjonille. Sivuhaara on hyvinkin kolmen kilometrin päässä parkkipaikalta.

    Itsekin poikkesin viime syksynä Sautsolla, ja silloin siellä näytti tältä:

    https://plus.google.com/photos/110347598512644826746/albums/6059734013005404161?authkey=CJeT2f24nuOl7QE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuohan selittääkin paljon. Kyllä me vähän mietittiinkin että tässäkö tämä nyt on, kun tuon "kanjonin" päähän tulimme. Lähdimme juurikin tuosta kuvailemastasi kohdasta ja muutaman kilometrin jälkeen päädyimme tuolle sivuhaaralle. No mutta, hyvä tietää tämä niin menemme uudelleen toisella kertaa paremmalla säällä ihan oikealle kanjonille asti. :)

      Poista
  3. Upeita maisemia ja kuvia! Kuulostaa ihan tutulta, me joskus "nuorempana", ei kovin montaakaan vuotta sitten harrastettiin juurikin tuota roadtrippailua, aina sitä ei tienny mistä ittensä illalla löytäö kun ei ollu suunnitelmia ja yöpaikkakin löytyi sitten illalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu se on hauskaa lähteä reissuun ilman varsinaista päämäärää ja miettiä aina tilanteen ja fiiliksen mukaan että minne mennään ja missä yövytään jne. :)

      Poista
  4. Monenlaista näkemistä ja kokemista on ollut retkillänne. Mieleenpainuva loma varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä se kyllä oli. Sulateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa. :)

      Poista