tiistai 9. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivän lumikenkäretki

Itsenäisyyspäiväviikonlopulle oli suunniteltu mökkireissua Ranualle. Suunnitteilla oli myös lauantaille jonkinlainen tulisteluretki ja luvassa oli reipasta lumisadetta, joten niinpä neuvokas rakkaani oli käynyt ostamassa meille lumikengät. Olihan moisten hankinta ollut mielessä jo pitkään, ja nyt niille olisi jo tarvettakin. Minun kenkäni ovat TSL Rando-merkkiset kelta-harmaat lonttoset. Itselleen ukkeli oli ostanut Erätukun "jahtivahti"-kengät. Testikierros käytiin torstai-iltana lähipelloilla ja lontostelu tuntui kaikinpuolin mukavalta, vaikkei lunta ollut juuri kymmentä senttiä enempää. Sen verran testireissu antoi kuitenkin osviittaa lumikenkäilystä, että näin kylmiltään emme ehkä lähtisi heti kymmenen kilsan lenkille, vaan tyytyisimme vähän lyhempään retkeen.

Retkikohteeksi valikoitui Kultivaara-niminen paikka, jonne käppäilimme järven yli jäätä pitkin. Lunta oli ehkä 15 cm, joten kulkeminen oli helppoa. Järven keskellä jään päällä oli reilusti vettä, ja siinä soseessa käveleminen oli jo kohtalaisen raskasta. Oli kuitenkin mukava huomata, että lumikenkien pohjiin ei tarttunut lainkaan lunta. Jo lähtiessä bongasimme ison maakotkan liitelemässä vaaran yläpuolella. Siinä se leijaili pitkän aikaa ja kävi ilmeisesti tarkistamassa että olisiko koirissa potentiaalia saaliiksi, ja poistui sitten takavasemmalle. Hieno lintu! Järven ylityksen jälkeen edessä oli jyrkähkö nousu vaaran laelle. Pikkuisen jännitti että mitenköhän rankka nousu olisi, mutta yllätyimme positiivisesti huomatessamme että nouseminen sujui hyvinkin kevyesti.



Jouluinen metsämaisema.


Vaaran laella koirat saivat vainun ja häipyivät takaisin alamäkeen kimakan räksytyksen kanssa. Arvasin, että poron ne ovat bonganneet, mutta en jaksanut huolestua, sillä upottavassa nuoskalumessa pylleröt eivät kovin kauaa jaksaisi viipottaa (ja siksi uskalsinkin pitää niitä vapaana). Hetken kuluttua rinteen takaa tulla jolkutteli poro, ja aivan äänettömästi ja kevyesti ohitti minut ja yhden koiran (joka on pahin vouhake ja oli siksi hihnassa) vain parin metrin päästä kadoten sitten lumiseen metsään. Katsoimme molemmat, minä ja koira, yhtä hölmistyneinä että mitä oikein tapahtuu. Aika vaikuttavaa kuinka hiljaa ja vaivattomasti ne kulkevatkaan. Hetkeä aiemmin se oli ohittanut myös hieman edempänä olleen miehen, samalla tavalla läheltä ja äänettömästi. Jonkin ajan kuluttua tulivat sitten poropaimenet, läkähdyksissä tietenkin juostuaan rinnettä ylös poron perässä. Seurauksena oli toki hihnatuomio tämän tempauksen jälkeen, vaikka kuonot olisivat epäilemättä vieneet vielä tovin matkaa jälkien perässä.

Vaaran huipulla kävi kova tuuli, joten etsimme hieman alempaa suojaisamman paikan tulistelua varten. Innostuin myös muovaamaan pienen lumiukon tuomaan vähän joulutunnelmaa. Jostain syystä tykkään kauheasti lumiukoista, enkä kai (toivottavasti) tule koskaan liian vanhaksi niiden rakentamiseen. :P


Lumiukko ja -kengät, kaikki sulassa sovussa.

Ryöväsin lainasin iskältä tämmösen nuotiopannun.

Itsenäisyyspäiväglögiä.

Mies paisteli makkaraa ja minä keitin glögiä keksien seuraksi. Mukava tunnelma siinä lumisen kuusikon keskellä istua tulilla. Varpaatkin pysyivät ihme kyllä lämpiminä vaikka jalassa oli vain tavalliset vaelluskengät ja niiden alla ohuet merinosukat sekä paksummat villaiset sukat. 

Tulistelun jälkeen palailimme samaa reittiä autolle. Alamäki olikin jo huomattavasti haastavampi, mutta selvittiinpä sitä siitäkin. Järvellä oli jo ihan kunnon lumituisku, vaikka sääennuste oli lupaillut pakastuvaa ja selkenevää säätä. 



Vähän meinaa sosehtia.

Vedenpitävyystestiä uusille vaelluskengille.

Lumimiehiä ollut liikkeellä.

Sellainen oli siis ensikosketukseni lumikenkäilyyn. Mukavaa hommaa, jota tullaan varmasti harrastamaan jatkossakin ahkerasti. Oman kotimme ympäristössä koluttavaa riittää, joten kunhan (jos) sitä lunta tässä saadaan niin eiköhän tuota tule ainakin lähiretkiä tehtyä.

Lauantai-illaksi saimme kuitenkin odotetun kirkkaan taivaan ja kuutamon, ja kaupanpäälle vielä revontuletkin. Mies niistä koitti kovasti kuvia ottaa, itse kun en jaksanut edes kaivaa kameraa esiin. Nyt on viime aikoina ollut aika vähissä valokuvausinto, varmaan osittain pimeän vuodenajan takia mutta myös siksi, että jos ympäröivää maailmaa katsoo aina vain kameran läpi, niin missaa helposti monta hienoa hetkeä vain siksi kun kaikki energia menee sen "täydellisen" kuvan metsästykseen. Ja sitten kuitenkin jollain muulla on aina parempia ja hienompia kuin ne omat räpsyt. Parempi siis vain painaa hienot hetket mieleensä ja nauttia niistä sillä hetkellä täysillä. Mutta toki niitä kuviakin pitää aina muistoksi saada, että kokonaan en ole valokuvaamista hylkäämässä missään nimessä. Valoa ja innostusta odotellessa,

Kohtapa se onkin jo joulu ja taas uusi vuosi kolkuttelee ovella. Äkkiä on tämä vuosi mennyt kyllä ja monenlaista on ehtinyt tapahtua. Joulun päivät paiskin töitä, mutta sitten jään viikoksi vapaalle. Tarkoitus olisi ainakin jollakin mökillä käydä, ja eiköhän tuota jonkinlaista retkeilyäkin liene luvassa. Toivottavasti nyt tulisi edes vähän lunta jouluksi, ettei nyt ihan mustaa olisi. Näitä ilmoja ja ennusteita seuraillessa ei kyllä kovinkaan lupaavalle näytä.

Viime viikolla vilahti aurinkokin.

Paksu ankka tiellä.

2 kommenttia:

  1. On niin hienoja sinisen hetken kuvia. On komiat kengät. Lumikenkäily on mukavaa, mutten uskalla ihan paksuun umpiseen lähteä :) kelkanjäljillä on keväällä mukava kuljeskella, kun niitä menee ristiinrastiin.
    Hyvaa joulunaikaa teille, retkeilijät.

    VastaaPoista
  2. Kuin myös sinulle. :)

    Mielenkiintoista olisi päästä testaamaan miten syvässä lumessa noilla pääsee. Kun nyt sitä lunta tulisi, tai jos ei tule niin ehkä sitä pitää sitten lähteä kevättalvella pohjoiseen lumikenkäilemään. :)

    VastaaPoista