Pikaretki Hossassa

Pari viikkoa sitten lähdin perinteiselle syysretkelle Hossaan. Jo lähtiessä olin vähän kahden vaiheilla että innostaako lähteä vaiko ei, mutta päätin sitten kuitenkin lähteä vaikka autossa oli vielä kesärenkaat ja talven ensimmäiset pakkaset olivat juuri saapuneet. 

Lähtö venähti pitkälle iltapäivän puolelle ja laskeskelin, että valoisan aikaan pääsisin sopivasti Hakokoskelle saakka. Arvio osui oikeaan. Ilman otsalamppua pääsi ihan mukavasti Huosivirralta Hakokoskelle, mutta siellä joutui jo kaivelemaan lampun esiin rinkasta. Olisin voinut jäädä Hakokoskelle jo leiriin, mutta laavulla oli jo asukas, joten en viitsinyt jäädä hänen rauhaansa häiritsemään vaan jatkoin matkaani. Olisihan muutaman kilometrin päässä muutamakin vaihtoehto missä yöpyä. Ja mikäs siinä oli käppäillessä pakkassäässä viimeisten auringonsäteiden häipyessä horisontin taa.

Matkalla pysähdyin kuvaamaan nättiä auringonlaskua.

Illan viimeisiä valonsäteitä.

Päädyin lopulta Puukkojärven laavulle. Laavulla oli vuorossa normaalit leirirutiinit, eli puiden pilkkomista ja tulentekoa, untuvakampetta päälle, makuualustan ja tyynyn puhkuminen täyteen ja pussi pöyhistymään. Kun kaikki oli valmista, ryhdyin ruoanlaittoon. Tällä kertaa ruokalistalla oli nyyttipottuja ja lohta, jonka grillaamista varten mukana oli pieni halstari. Jälkkäriksi oli toinen bebe-leivoksista, jotka olivat pahoittaneet mielensä liian tiiviistä pakkaamisesta ja liiskaantuneet pakkauksensa kanteen. Lusikka siis käteen ja kaapimaan. Maku sentään ei ollut kärsinyt.

Suolaa, sitruunapippuria ja tilliä mausteeksi.

Sitten vaan kypsentämään.

Hyvin onnistui, ja maistui.

Jälkkärillä oli vähän rankkaa.

Iltapalan jälkeen olikin jo aika vetäytyä makuupussin uumeniin lueskelemaan. Onneksi olin ottanut talvipussin mukaan, niin kylmä ei päässyt yllättämään. Normaaliin tapaan alkuyöstä oli hiukan kuuma, mutta lämpimän kanssahan aina pärjää. Aamulla olikin jo sikäli viileää, että ohuemman pussin kanssa olisin varmasti palellut. Tuuli pyöräytti välillä ilmavirtaa laavussa, mikä aina viilentää myös makuupussin sisällä vallitsevia olosuhteita, ja siihen kun lisätään minulle ominainen aamuyön palelu (jota muuten on joskus ihan kotioloissakin untuvatäkin alla, mistä sitten johtunee), niin kyllä tuo muhkea makuupussi todella oli tarpeen. Pakkaslukemia en tiedä, mutta arvioisin sen illalla olleen muutaman asteen luokkaa ja aamulla varmaan mentiin viiden alapuolelle. Rantavesi oli ihan tolokun jääkannen alla ja sain hakata kattilan kahvalla ihan kunnolla saadakseni vedenottoavannon aikaiseksi.

Laavulla on tunnelmaa.

Aamu valkenee.

Vilakka on koirallakin.

Aamu alkoi tavalliseen tapaan tulien tekemisellä. Illalla olin tekaissut puut ja sytykkeet valmiiksi, joten homma hoitui varsin kivuttomasti. Aamupalaksi puuroa, teetä ja keksejä. Tuo uusi jätti-Kupilkani on sen sortin vati, että kovin montaa teekupposta ei tarvitse kun yhdessäkin on jo hörppimistä. Mutta eipähän tarvitse erillistä puurokuppia kun tuohon mahtuu sekin.

Sää oli oikein miellyttävä ja pian aurinko alkoi valaista vastarannan puita. Tuuli kuitenkin yltyi ja untuvakamppeista huolimatta aloin hiljakseen kylmettyä. Liikkeelle lähtiessäni varpaat olivat jo lähes tunnottomat, mutta kyllähän ne ajan kanssa siitä sulivat ja lämpenivät.

Aamupuuro.

Teetä ja keksejä.

Tähän asti retki oli vielä sujunut ihan mukavasti. Koitin siinä aamun aikana miettiä mihin suuntaan jatkaisin matkaani, mutta pää löi tyhjää. Laukkujärvelle vievää polkua olen kulkenut viime reissuilla niin monta kertaa, että se ei nyt yhtään huvittanut. Muutenkin huomasin jo pientä motivaation puutetta, jota kylmä tuuli vielä lisäsi. Päätin elää hetken kerrallaan ja miettiä päivän mittaan mitä tekisin. Otin suunnaksi latu-uran, jota pitkin pääsisin Iikoskelle, missä en ollutkaan vielä käynyt. Maisemallisesti tuo talvireitti ei ole kaikkein antoisin, mutta samapa tuo, helppoa kulkua ainakin.

Iikoskella oli komea suuri keittokatos ja uimaranta, joka ei nyt aurinkoisesta säästä huolimatta oikein houkutellut uimaan. Koskikin löytyi ja lähdin seurailemaan sen viertä kulkevaa polkua Torkonluikealle päin. Taas pään hammasrattaan raksuttivat jatkosuunnitelmia, mutta en kertakaikkiaan keksinyt mitä haluaisin tehdä tai minne mennä. Pääsimme itseni kanssa yhteisymmärrykseen kuitenkin siitä, että jäisin tauolle Torkonluikean tulipaikalle, tekisin nuudelilounaan ja pohtisin sitten seuraavaa siirtoa. 

Iikosken keittokatos.

Uimaranta.

Helppoa polkua.

Hiusjäätä.

Hienot vanhat kyltit. 😩

Puut olivat vielä hiukan kosteita kesäkuisen tulvan jäljiltä, mutta kaivelemalla löytyi jokunen kuivempikin kalikka. Polttelin samalla pois nuotionpohjaan jätettyjä puoliksi palaneita puita. [saarna alkaa] On toki järkevää aina sammuttaa nuotio tulipaikalta poistuttaessa, mutta ennen kaikkea kannattaa aina arvioida, minkä kokoiset tulet on tarpeellista tehdä. Makkarat paistuvat kyllä pienessäkin nuotiossa, joka ehtii siinä tauon aikana mukavasti palaa loppuun. Näin ei tarvitse sammuttaa roihuavaa nuotiota ja jättää tuollaisia puoliksi palaneita puita nuotionpohjaan seuraavien riesaksi. Ja ennen kaikkea, puutakin säästyy kun sitä käytetään kohtuudella. Heimotulille on tarvetta loppujen lopuksi melko harvoin. [/saarna päättyy]

Keittelin nuudeleita ja teetä ja pidin ihan kunnon tulistelutauon. Siinä sääennusteita katsellessa (ups, taisin jäädä kiinni puhelimen käytöstä retkellä) sain lopulta päätöksen tehtyä. En jäisi odottelemaan kadonneen retkimotivaationi löytymistä, illaksi luvattua lumisadetta (koska ne kesärenkaat), enkä palelemaan hyytävässä tuulessa. Ja toiselle illalle varattu lohikaan ei enää maistuisi. (Hemmetti että osasikin olla asiat nyt huonosti. 😁) Lähden siis kotia kohti. Jos äkillinen hinku iskee, niin matkanvarrella on kyllä vaihtoehtoja toisellekin laavuyölle. Alle kilometrin matka takaisin Huosivirralle sujui nopeasti ja juuri kun istahdin autoon, niin putoilivat ensimmäiset lumihiutaleet. Sain ajella suht kuivia ja sulia teitä kotiin asti. Ja ei. En pysähtynyt matkalla enää laavulle. 

Lounas valmistuu.

Ja tietenkin lounaallakin on jälkkäri.

Fjällräven koittaa pysyä lämpimänä.

Sen pituinen se. Aina ei mene niinku Strömsössä, mutta ei se ole niin vakavaa. Asioita on ihan turha tehdä hampaat irvessä silloin kun ei huvita eikä ole mikään pakko. Mettään onneksi pääsee aina uudestaan, eikä menetä mitään jos lähteekin kesken kaiken kotiin. Itse retkihän kuitenkin onnistui ihan hyvin ilman kommelluksia, joten sikäli ihan hyvä retki, ja ilmakin oli oikein sievä. Ja tulihan nähtyä taas hiukan uusia paloja Hossasta. 

Nyt pari viikkoa myöhemmin motivaatio alkaa ehkä hiljakseen palata (niin, tämän postauksenkin kanssa meni näin kauan kun ei jaksanut avata läppäriä. 😆) ja eiköhän tässä kohta jo ala hinkua mettään yöksi...