Ruskaretki Tuntsalla

Viitisen vuotta sitten olimme erään ystäväni kanssa viikonloppuretkellä Sallan Aihkipetsin kierroksella, ja jo tuon reissun jälkeen alkoi takaraivossa kyteä ajatus Tuntsasta. Reissun toteutuminen antoi kuitenkin odottaa itseään näinkin pitkään, mutta näyttipä tuo erämaa tuolla säilyneen nämä vuodet. Uutta yhteistä retkeä suunniteltiin viime syksystä saakka ja ihme kyllä saatiin aikataulut sovitettua yhteen siten, että tiistaina, 5.9. päästiin lähtemään. 

Olin hiukan pikaisesti, mutta silti harvinaisen huolellisesti suunnitellut meille mukavan reitin osin omia, osin merkattua polkua pitkin leiripaikkoineen kaikkineen, mutta kuinkas sitten kävikään...

Matka täältä minun luota Naruskajärvelle kesti viitisen tuntia ja sieltä lähdettiin körryyttämään pikkuteitä kohti aiottua lähtöpistettä. Alkuun tie oli ihan kohtuullinen ajettava, mutta sitten alkoivat kivet kolista auton pohjaan siihen malliin, että katsoimme järkevämmäksi siirtää lähtöpistettä lähemmäs. Usean kymmenen kilsan köröttely moista tahtia ei tekisi hyvää autolle. Ja toki se piti piheyksissään ottaa alle se pienin mahdollinen menopeli, vaikka vaihtoehtoja olisi ollut usean kymmenen sentin maavaraan asti. :P No, maito oli jo maassa, joten näillä mentiin. Löytyi meille lopulta ihan kelvollinen lähtöpiste, vaikka nyt jouduimmekin käppäilemään vähän turhan pitkästi teitä pitkin. Ihan hyvä se on harjoitella myös reittisuunnitelmien muuttamista nopealla aikataululla, kun toisinaan niin vaan joutuu syystä taikka toisesta tekemään. Yleensähän en edes jaksa kovin tarkkoja suunnitelmia etukäteen tehdä, mutta nyt olin poikennut tavoistani kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että olimme menossa ihan oudolle seudulle ilman suurempaa aavistusta siitä, millaista maasto on kulkea (onko märkää, nousua/laskua, ylitsepääsemättömiä vesistöjä jne) ja toinen se, että meillä oli käytössä vain 1:100 000-mittakaavainen kartta, joka jättää paljon arvailujen varaan. Tietenkin tajusin tämän karttaseikan vasta siinä vaiheessa kun oli jo myöhäistä ostaa uusia karttoja, joten siksi käytin retkikartan mahdollisimman hyvin hyödykseni ja tein huolellisen reittisuunnitelman vesistöt huomioiden ja merkkasin gepsiinkin valmiiksi muutamia kiintopisteitä. Näillä eväillä nyt sitten jouduttiin reitti suunnittelemaan uusiksi, mutta hyvinpä tuosta lopulta selvittiin ja korvaava reitti muodostui osittain lähtöpaikalla, osittain maastossa.

Innokas retkikoira valmiina lähtöön.

Ensimmäisen illan etappi koostui yksinomaan metsäautoteistä. Mietimme kyllä että pääsisimme leiriytymään metsän siimekseen, mutta sitten ongelmaksi muodostui veden saatavuus. Noin seitsemän kilometrin kulkemisen jälkeen lähistöltä ei suuremmin löytynyt vesistöjä, joten oli tyydyttävä siihen ensimmäiseen (ja ainoaan) puroon, joka muutaman kilometrin säteeltä löytyi. Leiripaikka hakkuiden keskellä ei kauneudellaan hurmannut, mutta pääasia että oli vettä ja risua sekä tasaisehko alusta teltalle. Tällä retkellä oltiin yksinomaan risukeittimen varassa, kun oli luvattu kuivaa säätä ja uskalsin luottaa siihen että risua kyllä löytyisi. Kaveria jo vähän pelottelin etukäteen, että onhan se mahdollista että syömme kylmää puuroa... Teltta pystytettiin keskelle tietä, siinä kun oli tasaisin kohta. Ajattelimme, että jospa siitä ei nyt kukaan panssarivaunulla tai muullakaan yön aikana ajelisi. Muuten hyvä paikka, mutta jatkossa on syytä muistaa, että mikäli ei halua kuorruttaa telttaa ja muitakin kamppeita hiekalla, niin ei kannata pystyttää telttaa hiekalle. 🙈

Ilta oli mielettömän sievä. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja ilma oli lämmin. Sääskiä oli kuitenkin sen verran että kuoritakkia oli vedettävä päälle suojaksi, ja aika nopeasti auringon laskettua alkoikin jo viiletä niin, että kuoritakki oli vaihdettava untuvaiseen. Yö sujui mukavasti. Ei näkynyt panssarivaunuja taikka muutakaan häiriötä. Aamulla heräsimme pakkassäähän ja kuuraiseen maisemaan.

Värriöjoki

Murhahaaranoja

Ruma ja samalla nätti maisema.

Piispanhiippa

Telttapaikka keskellä tietä

Iltapalahommia

Pieni kuvaustuokio oli tietenkin pidettävä, mutta sen jälkeen jatkettiin vielä unia parisen tuntia, ja siinä vaiheessa aurinko olikin jo sulattanut pakkasen jäljet pois. Aamupuuron keittoon, kamppeet kasaan ja arpomaan päivälle suunta. 

Murhahaaran tupa oli kuulunut oleellisena osana alkuperäiseen suunnitelmaamme, joten se oli ehdottomasti saatava sisällytettyä tähän uuteenkin versioon. Niinpä leiripaikalta otettaisiin suunta kohti UKK-reittiä, jota pitkin olisi lysti jatkaa tuvalle seuraavaksi yöksi.

Hillanlehdet ja kuurakuorrutus

Tässä kohtaa hylkäsimme tiet ja lähdimme hakkuuaukkoja uhmaten kulkemaan kohti kartassa näkyvää polkua, joka johdattaisi meidät UKK-reitille. Onneksi hakkuuaukot eivät olleet maailman vaikeakulkuisimpia, joten niistä selvittiin. Sen jälkeen oli vuorossa pieni kaistale umpimettää kunnes polku tulisi vastaan. Ja tulihan se, vaikka ei se mikään polku ollut, vaan mönkijäura. Uraa pitkin oli hyvä tallustaa, ja ilmeisesti olisimme tallustaneetkin tuomiopäivään saakka, kun autuaan tyytyväisinä ohitimme UKK-reitin risteyksen tajuamatta sitä itse. Muutaman sata metriä ehdittiin mennä harhaan, kunnes tajusin alkaa ihmetellä kun ei risteystä näy eikä kuulu. Täyskäännös siis ja etsimään risteystä, joka löytyikin omalta paikaltaan. Olin minä sellaisen punaisen reittimerkin ehkä nähnytkin, mutta en ollut sitä jotenkin rekisteröinyt. No, onneksi ei kovin pitkää harhareissua tehty ja matka saattoi jatkua. Ensimmäisen vastaan tulleen puron kohdalla pidimme lounastauon. Paikalla oli ihan nuotiopaikkakin, mutta kokkasimme kuitenkin risukeittimellä, se kun on tehokkaampi keittoväline kuin pieni risunuotio.

Hyvästit hakkuuaukiolle ja suunnistus mettään.

Hilloja oli paljon. Komeannäköisiä mutta pakkasten jäljiltä pahanmakuisia.

Vaarakuusikkoa

Mönkkäriura löydetty.

Ukk-reitillä.

Naama nurinkurin.

Lounaalla.

Perhanan näre just pahimmoilleen tiellä.

Lounaaksi lohipastaa, ruisleipää poronlihalla ja tietenkin teetä.

Lounaan jälkeen jatkettiin helppoa reittiä pohjoiseen. Olin ajatellut että täyttäisin vesipulloni seuraavasta puronhaarasta, jonka ylittäisimme pian lounastauon jälkeen. Puron paikalla kulki kuitenkin vain kuiva porojen talloma ura, eikä vedestä ollut tietoakaan edes parin sadan metrin päässä alavirtaan päin. Täyttäkäämme siis pullot silloin kun ollaan veden äärellä. Se voi olla ainoa vesipiste vähään aikaan, vaikka kartta muuta väittäisikin. Onneksi pullo nyt ei ihan tyhjä kuitenkaan ollut, ja kaverin pulloissa oli vielä runsaasti jäljellä, joten eipä tuossa hätää tullut. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi ottaa mukaan 0,6-litraisen pullon sijaan joko yksi isompi, taikka sitten pari pienempää pulloa, sillä vettä löytyi lopulta vähän harvakseltaan tuolla reitillämme.

Kelottuneet kuuset on sitten mahtavia.

Tuo 4,8 km oli lähempänä totuutta kuin 3.

Murhahaaran tuvalle saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Päivän kilometrisaldoksi saatiin 15 km, mikä olikin oikein passeli päivämatka. Päätimme tekaista tulet ulkotulipaikalle ja odotella iltaan mahdollisia muita kulkijoita ennen kuin alkaisimme asettua taloksi. Puro virtasi reilun sadan metrin päästä kämpältä, joten mukaan ottamani vesikassi nousi arvoon arvaamattomaan kun sillä sai tuotua usemman litran kerralla, eikä tarvinnut jokaista kattilaa käydä erikseen täyttämässä. Myös koko loppuretken ajan vesikassi oli ahkerassa käytössä.

Ilta kului nopeasti tulistellessa, tupakirjan tarinoita lukiessa ja päivällistä syödessä. Ja kun ei seitsemän aikaan vielä ketään muita näkynyt, niin tohdimme tekaista pedit tupaan sisälle ja nakata puita kamiinaan. Hämärän koittaessa keitettiin vielä iltasoppaa ja -teetä ennen kuin vetäydyimme kämpän lämpöön unille. Lämpöä todellakin riitti, olin nimittäin lämmittänyt kamiinaa kuitenkin vähän turhan paljon vaikka yritin lämmittää kohtuudella. Olipahan lämmin tupa vielä aamullakin.

Lueskelin kaverille iltasaduksi tarinaa Murhahaaran nimestä. Muistin virkistämiseksi oli tarkoitus ottaa teksteistä kuva, mutta yllättäen unohdin. Jotakuinkin tarina meni näin (täydensin muistiaukkoja Jouni Laaksosen Autiotuvat-kirjasta): 1600-luvulla jossain Värriöjoen varrella on elänyt kotakentällään muuan Innakka-niminen lappalaismies vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Kerran oli sitten Innakka lähtenyt Illa-nimisellä ajoporollaan peuranvasoja hakemaan erään Sompion lappalaisen luota. Miehille oli tullut riitaa, minkä päätteeksi oli Sompion lappalainen surmannut Innakan ja teurastanut tämän ajokkaan. Kun Innakkaa ei parin viikon jälkeen alkanut kuulua kotiin, lähtivät pojat isäänsä etsimään. Ajoivat Sompion lappalaisen kotakentälle ja huomasivat tämän päässä Innakan karvahatun. Sompiolainen kielsi nähneensä koko Innakkaa, ja lupasi tarjota pojille syötävää. Komensi siinä poikaansa hakemaan lihaa niliaitasta, jolloin poika ajattelemattomuuttaan kysäisi: "Tuonko sitä Illa-poron lihaa?" Innakan pojat eivät olleet huomaavinaankaan lipsautusta, mutta alkoivat kuitenkin hautoa kostoa. He sopivat sompiolaisen kanssa yhteisestä metsästysreissusta Värriöjoen itäisen latvahaaran varrelle seuraavaksi syksyksi. Kun syksy ja metsästysreissu sitten koitti, hiipivät Innakan pojat sompiolaisen leiriin ja kirveellä surmasivat tämän. Sompiolaisen pojan he aikoivat ottaa pororengikseen, mutta matkalla tulivat kuitenkin toisiin ajatuksiin. He hakkasivat jo jäätyneeseen joen suvantokohtaan avannon, ottivat poikaa jaloista ja työnsivät tämän pään avantoon lausuen samalla: "Konnasta konna versoo ja konna on myös konnan poika." 

Tämän tapauksen jälkeen tuota Värriöjoen itäistä latvahaaraa on kutsuttu Murhahaaraksi.

Alueen historian huomioden saattoi olettaa, että tuvalla kummittelisi. Kaveri kertoi kyllä nähneensä tumman hahmon pihapiirissä parikin kertaa illan aikana, mutta muuten räyhähengiltä saatiin olla rauhassa. Minä lienen niin pahansisuinen eukko, että eivät minulle viitsi tulla näyttäytymään. 😁

Yö sujui mukavasti ja lämpimästi, mitä nyt hiirulaiset rapistelivat nurkissa ja hevosmuurahaiset rouskuttivat seiniä. Auringonnousun aikaan heräsin ja huomasin maan olevan taas jäässä yöpakkasen jäljiltä. Kamera käteen siis ja pihalle hienoon aamuun. Kuvia tuli räpsittyä taas yli oman tarpeen, mutta lopulta maltoin palata tupaan ottamaan vielä pikku torkut ennen varsinaista heräämistä.

Murhahaaran tupa löydetty.

Iltapalaa.

Päivällinen: Kebabpataa, leipää ja magnesiumjuomaa.

Iltatulistelua.

Iltasopat.

Vaahtokarkin paahtoa.

Täysikuu nousemassa.

Kuura-aamu jälleen.

Prinsessa ruusunen nukkuu ja noita-akka pitää vahtia ettei prinssi pääse yllättämään.

Uskolliset kulkimet.

Aurinko oli taas kerennyt korkealle ja sulattanut kuuran kun pääsimme ylös ja ulos tuvasta. Aamutulien tekoon ja puuro- ja teevesien keittoon. Tällä reissulla meillä oli paljon leipää mukana, ja sitä tuli nyt kyllä syötyäkin ihan kyllästymiseen asti. Mutta hyvä lisähän se on puuron, sopan ja retkiaterioiden rinnalle.

Aamutulilla.

Puurolla, leivällä ja teellä jaksaa taas.

Kaikki alkaa olla valmista.

Murhahaarasta matka jatkui omia polkuja kulkien Ikkervaarojen kautta etelää kohti. Viimeisen yön leiripaikka oli vielä vähän auki, mutta jonnekin Värriöjoen varteen olin sitä vähän ounastellut. Metsässä ei juuri elämää näkynyt. Metso pölähti lentoon jostain läheltä ja lounastauolla pari poroa kävi meitä katsomassa, mutta muuten ei yksittäisten pikkulintujen lisäksi näkynyt mitään elollista. Eikä edes karhun jättämiä jälkiä, vaikka tuolla alueella niitä pitäisi olla aika paljonkin.

Lounastauolle jäimme karttaan merkityn lähteen lähettyville vanhalle tulipaikalle. Minä lähdin vesikassin kanssa etsimään lähdettä kaverin jäädessä virittelemään Happystoveen tulia. Lähde löytyi ja voi että se oli upea. En meinannut saada silmiäni irti pohjasta pulppuavista kuplista! Kartan mukaan Tuntsan vaaroilla on runsaasti lähteitä, joten mielessä alkoi siintää tarkempien karttojen hankinta ja sen jälkeen retki, missä reitti kulkisi mahdollisimman usean lähteen kautta. Semmoinen muuten onnistuisi varmaan toteuttaa Puolangan vaaroillakin... Ajatus meinasi jo häipyä vaarakuusikoihin lähteitä metsästämään, mutta jospa hetkeksi vielä palauttaisin sen takaisin Tuntsalle.

Kauniissa metsässä suunta etelään päin.

Lounasvedet saatiinkin lähteestä. Parhautta!

Lounaaksi lasagnepastaa ja tutut lisukkeet.

Lounaan jälkeen suunta otettiin poroaitaa. Tulimme vähän epämääräisellä suunnalla aitaa kohti, mutta kuinka ollakaan, osuimme just eikä melkein portin kohdalle. Kaveri siinä kyseli juuri ennen kun portti alkoi näkyä, että kuinkas siitä aidasta yli päästään. Kysymykseen oli helppo vastata: "No portista tietenkin." 😄 Kyllähän noista ali pääsee yleensä melkeinpä mistä vain, mutta aina parempi käyttää portteja jos vain mahdollista. Toinen yllätys tuli vastaan jonkin matkaa aitaa seurattuamme. Olin alunperin merkinnyt gepsiin reittipisteen aitaan ajatuksena että kävelisimme sitä kohti vaaroilta aidalle (vaikka nyt yhytimmekin aidan lopulta jo aiemmin). Ja eiköhän tämänkin reittipisteen kohdalla ollut portti, vaikka olin tosiaankin valinnut sen kohdan ihan summamutikassa. 😶 Aidalta erkanimme metsän läpi jälleen tielle, jota pitkin pääsisimme autolle saakka. Pidimme pitkään taukoa lämpimässä auringonpaisteessa tien varressa. Oli mukava tunne kun ei ollut kiirettä mihinkään. Iltapäivä ei ollut vielä pitkälläkään ja leiripaikalle olisi enää muutama kilometri.

Kerrankin tuuri kohillaan. Osuttiin suoraan portin kohdalle.

Tämä kaveri ihastui ikihyviksi hattuuni.

Tietä pitkin matka leiripaikalle Värriöjokivarteen taittui nopeasti. Päivän matkaksi kertyi vain 11 kilsaa, mutta autolle ei kannattanut vielä kävellä, koska sitten olisi joutunut ajamaan yötä myöten, ja sievä ilta olikin kieltämättä mukavampi viettää luonnossa. Nätti paikka nuotiokehineen löytyi hiukan tiestä syrjässä ja joki virtasi suht lähellä. Vesikassi oli kuitenkin tarpeen, sillä ihan jokivarteen ei leiriä saatu kuitenkaan. Fiilistä hiukan latisti kun satuin huomaamaan että nuotiopaikan vieressä kuusen alla oli varsinainen kaatopaikka. Ihan älyttömästi kaikenlaista jätettä. 😠 Kummallinen ajattelutapa joillakin "siivota" roskat poissa näkyvistä. Aivan kuin se riittäisi... Koitan hillitä itseni nyt ja siirtyä pois tästä aiheesta.

Ilta kului siinä tulistellessa, vesiä keitellessä ja kuvia räpsiessä. Jälleen ilta oli tosi sievä, mutta edellisistä illoista poiketen ilma ei nyt viilennyt samalla tavalla, vaan lämpötila pysyi reilusti plussalla. Luvassa olikin pilvistä ja sateista säätä seuraavasta päivästä alkaen, joten retkemme ei olisi juuri paremmin voinut ajoittua säiden puolesta. Ennen nukkumaanmenoa keitettiin vielä risukeittimellä iltakaakaot viimeisen illan kunniaksi.

Värriöjoki

Leiri ilta-auringossa.

Päivälliseksi sweetsour kanaa ja lisukkeet.

Tarkennus vähän persiillään, mutta tunnelmasta tykkään.

Absidin asukit.

Naama taas oikein päin.

Viimeisen illan kunniaksi iltakaakao ja suklaata.

Aamu valkeni, kuten oli odotettavissakin, pilvipoutaisena. Sillä kertaa ei hirveästi viivytelty leirissä, vaan vetäistiin aamupalat huiviin, pakattiin leiri kasaan ja lähdettiin viimeiselle etapille kohti autoa. Matka taittuikin noin tunnissa ja sitten päästiin kotimatkalle.

Viimeisenä aamuna ei oo pakko syyä puuroa jos ei taho.

Aurinko pilkahti meille vielä hetken.

Retkikunnan reput lähtövalmiina.

Kyllä meki oltiin paikalla.

Auto löytyi. Ihanaa.

Puolitettu paluujuoma tällä kertaa.

Hyvästit Värriöjoelle. Ehkäpä näemme vielä.

Sen pituinen se. Kiva reissu pikku muutoksista huolimatta. Tuntsa jäi mieleen hienona alueena, ja nähtävää ja koettavaa siellä olisi vielä vaikka millä mitalla. Ei yhtään hullumpi vaihtoehto talviretkillekään, ja tuota UKK-reittiäkin voisi koluta enemmänkin joskus. Maasto oli suht helppokulkuista ja jos kuusimetsästä tykkää (niinkuin minä), niin luonto on varsin kaunista. Vettä tosiaan saa kuljettaa mukana sen verran että pärjää taukopaikalta toiselle, ja pikku purojen olemassa oloon ei näemmä pidä luottaa vaan kannattaa suunnitella taukopaikat isomman puron taikka lähteen läheisyyteen. Vedenjakaja-aluettahan tuo on, joten sikäli vesistöjen vähyys ei liene kovin ihmeellistäkään. Happy stove oli nyt ekaa kertaa tositoimissa ja palveli moitteettomasti. Kotoa otin kyllä sytytyspaloja ja tuohta mukaan varasytykkeeksi, mutta niitä ei koko reissun aikana tarvittu, vaan sytykkeetkin löydettiin luonnosta. Märällä säällä kuivia sytykkeitä voisi tarvitakin, joten hyvä niitä on mukana olla. 

Kiitos retkiseuralle. Toivottavasti seuraavaan yhteiseen retkeemme ei ihan viittä vuotta kulu. 😄