Kappale kauneinta vaara-Kainuuta osa 2. Talven ihmemaa.

Kolme ja puoli vuotta sitten kävimme kaverin kanssa tallustamassa Siikavaaran sienipolun, ja nuo upeat vaaramaisemat sympaattisine pikku laavuineen tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aina aika-ajoin mielessä on kummitellut halu palata tuonne, ja nytpä tämän suunnitelmani sitten toteutin.

Olin luvannut itselleni, että siirryttyäni neljännelle vuosikymmenelle teen ensimmäisen viikonlopun mittaisen talviretkeni suksien ja ahkion kanssa. Kohteeksi ajattelin Hossaa, mutta viimeaikaisten erinäisten vastoinkäymisien jälkeen en oikein jaksanut lähteä ajamaan niinkään kauas, vaan päätin katsella kohteen vähän lähempää ja sitten muistin ne Siikavaaran pienet laavut. Sattuneesta syystä halusin nyt myös välttää vesistöjä, ja niitähän ei vaaroilla liiaksi asti ole. Ihan kaikkea en kuitenkaan tainnut ajatella loppuun asti, kuten esimerkiksi sitä että ahkiossani ei ole aisoja, ja tämä seikka yhdistettynä ja kohteen nimestäkin kalskahtaviin korkeuseroihin ei ole se kaikken helpoin taikka mukavin juttu. Ja sitten vielä onnistuin valitsemaan juuri sen viikonlopun, kun taivaalta ropisivat niskaan veden kaikki olomuodot. No mutta, kun pitää päästä retkelle, niin silloin pitää päästä, mitäpä sitä pikkujutuista välittämään.

Retki alkoi perjantaina iltapäivällä tonkovaarantien varresta. Ihan ensimmäinen haaste oli löytää autolle sellainen paikka, missä se ei häiritsisi kapean tien liikennettä. Suht läheltä reittini alkupistettä, eli moottorikelkkauraa löytyi tienristeys, jota oli ainakin jossain vaiheessa talvea aurattu. Siihen sain pikkuisella retkilapiollani kaivettua juuri Suzukin mentävän kolon. Mahtoi ohikulkijoita ihmetyttää yksinäinen naisihminen kaivamassa pienenpienellä lapiolla lumipenkkaa räntäsateessa. 😆 Sitten tavarat ja koira pois autosta ja matkaan. Reittisuunnitelmani oli sellainen, että hiihdän alkumatkasta kelkkauraa pitkin ja nousen sitten puronuomaa pitkin ylös Poussuojan laavulle ensimmäiseksi yöksi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten noin metrin paksuinen hanki kantaisi, joten päätin testata asian jo heti alkumatkasta. Jos hanki upottaisi "munia myöten" niin matkaa olisi turha jatkaa pidemmälle. Metsän puolella totesin kuitenkin hangen kantavan oikein mukavasti, joten retki saattoi alkaa. Muutaman ojan pääsin ylittämään heti alkuunsa oijustaessani metsän poikki reitille, mutta tämä oli vain pientä harjoittelua tulevaa varten.

Lähtötilanne. Salli taas puhkuu intoa.

Mieltäylentävä ilma.

Mutta komea maisema jokatapauksessa.

Pulkka otti heti alkuunsa maistiaiset märästä lumesta.

Sukset pysyivät mukavasti hangen pinnalla.

Kelkkauraa pitkin matka taittui joutuisasti. Yhdessä kohtaa kuului kolaus ja pysähdyin ihmettelemään että mitä tapahtui. Takana erottui lumesta jotain tummaa ja kohta huomasinkin että gepsi puuttuu. Se roikkui kameralaukussa ja oli päässyt putoamaan karbiinihaastaan. Onneksi jäin tutkimaan tilannetta ja sain gepsikän talteen ajoissa. Tämän jälkeen laitoinkin sen vielä toisestakin kohtaa kiinni varmuuden vuoksi. Pian tulikin jo aika erkaantua omille urille ja kohti laavua. Koitin seurailla vanhaa kelkanjälkeä, joka vielä jotenkuten erottui hangen alta, mutta pian totesin että pääsen helpommalla kun en seuraa sen jokaista mutkaa. Mitenkään kovin mukavaa ahkion vetäminen sohjolumessa ja erinäisissä ryteliköissä ylämäkeen ei ollut, mutta kai tuo olisi huonomminkin voinut mennä. Päädyin lopulta metsätielle, joka johdatti minut lähelle laavua, ja jota muistin meidän viime reissulla kävelleen. Viimeiset sadat metrit laavulle olivat jo aika tuskaiset kun lumi tarttui suksien pohjiin ja siteiden alle. Sinnillä kuitenkin "hiihdin" perille asti, ja ehdinkin sopivasti juuri ennen pimeää. Olimme Sallin kanssa molemmat aivan läpimärkiä sateen, puista pudonneen veden, ja minä myös hikoilun takia. Onneksi tajusin Sallillekin pukea sadetakin päälle lähtiessä, niin sen turkki pysyi kutakuinkin kuivana. Neonorassi takki osoittautui muutenkin oikein hyväksi, kun se näkyi kauas metsässä. Enimmäkseen Salli seurailikin kyllä suksien jälkiä, joten kovin huolissaan sen katoamisesta ei toki tarvinnut ollakaan.

Kelkkauraa pitkin matkanteko oli joutuisaa.

Koira ja pulkka, sävy sävyyn.

Laavulla oli onneksi sen verran käyty talven aikana että puuvajalle pääsi ilman suksia, eikä laavussa sisällä ollut lunta. Nuotiopaikan päällä oli hiukan lunta, joka oli nopeasti lapioitu poissa. Ihan ensimmäisenä tulentekoon ja heti sen jälkeen ahkiosta kuivaa ja lämmintä vaatetta päälle. Märät kamppeet ripustelin laavun yläreunaan kuivumaan. Poussuojan laavu on ihanalla ja hyvin suojaisalla paikalla, joten räntäsade ja tuuli pysyivät mukavasti laavun ulkopuolella. Myös pitkälle ulottuva katto nousi tässä säässä arvoon arvaamattomaan, sillä sen ansiosta laavun edessäkin pystyi liikuskelemaan kastumatta. Ilta kului nopeasti normaaleissa retkiaskareissa, makkaraa paistellessa ja teetä keitellessä. Makuupussin lämpöön oli mukava nukahtaa nuotion ritinää ja puron vaimeaa solinaa kuunnellen.

Makkara paistuu ja metsässä kaikki hyvin.

Uutta retkiherkkua palvikassleria. Niin hyvää, mutta niiiiin suolaista.

Talvi-illan tunnelmaa.

Lumen sulattelua teevedeksi.

Aamulla kun raotin pipoa silmiltä, niin olikin jo täysin valoisaa. Kello näytti seitsemää, joten oli sama nouseskella tulien tekoon. Sää ei ollut kovinkaan paljoa yön aikana muuttunut, kenties sade oli vähän lumisempaa kuitenkin. Kiirettä ei olisi tarvinnut pitää, mutta kun olen tehokkaimmillani juuri aamuisin, niin en oikein osaa jäädä vetelehtimään, en kotona enkä retkellä. Niinpä aamutoimien jälkeen olin jo ennen puolta kymmentä taas suksilla. Sitä ennen kuitenkin hain purosta täydennystä juomapullooni. Tässä jouduin vähän käyttämään luovuutta, sillä puro virtasi reilun metrin verran hangen pintaa alempana. Virittelin siis trangian pannun suksisauvaan kiinni, ja sillä keinoin sainkin kopattua purosta vettä. Ja mukavana pikku bonuksena onnistuin olemaan putoamatta itse, taikka pudottamatta mitään tavaraa puroon. Pieniä onnistumisen hetkiä.

Aamuhetki.

Retkikaveri murjottaa taas.

Onnea on lämmin makuupussi.

Punaposki pulleroinen-selhvie.

Hanskojen ja sukkien savust...siis kuivattelua.

Pakollista tulikuvaa.

Aamupalaksi ruispalaa ja savustettua vettä höystettynä ripauksella vadelmaa, eli teetä.

Kyllä hätä keinot keksii.

Toimii.

Poussuoja ei ollutkaan jäässä.

Puuvajalla oli hieno kuorrutus.

Valmiina uuteen päivään.

Ukk-reitin opasteita. Kesää odotellessa.

Mennään jo!

Kiitos yösijasta, nähdään taas.

Matka jatkui, suuntana tällä kertaa Lakilammen laavu. Olin miettinyt toisen yön yöpaikkaa ja päätynyt siihen että Lakilampea kauemmas ei kannattaisi lähteä, jotta sunnuntaille jäävä matka ei venyisi hirvittävän pitkäksi. Päätin siinä matkalla että käyn laavulta käsin jonkin pienen hiihtolenkin iltapäivällä, jos aika käy pitkäksi. Seurailin vielä hailakasti lumesta erottuvia edellisen hiihtäjän suksien jälkiä osan matkaa, mutta suurimman osan matkasta kuljin jälleen omia uriani pitkin. Nousu oli välillä jyrkempää, välillä loivempaa, mutta nuoskalumen hyviin puoliin kuuluu hyvä pito, joten jyrkemmätkin nousut sujuivat suht mukavasti eikä ahkiokaan kiukutellut pahemmin. Olihan se nyt toki välillä puissa pahki ja haukkoi lunta keulaansa joka kumpareesta, mutta nätisti se seuraili perässä. Sallillakin näytti olevan ihan kohtuullinen kulku minun jälkiäni pitkin ja kun vauhti oli suht hidasta niin matkanteko ei ollut sille turhan raskasta. Itsehän sitä kyllä voi rohnostaa vaikka miten kun on itse osansa valinnut, mutta koiran ei soisi joutuvan liian koville. Pienen puron kohdalla pidin paussin ja onnistuin kauhomaan kuksalla purosta raikasta vettä juotavaksi. Samalla vaihdoin gepsiin uudet patterit, ja sitten taas jatkettiin matkaa. Suht suoralla linjalla gepsi opasti minut ylös Lakilammelle, jonka takana laavu jo näkyikin. Lammen ylitys näytti yhtäaikaa houkuttelevalta ja pelottavalta. Jäällä oli kuitenkin vanhoja kelkanjälkiä, joten keräsin rohkeuteni ja ylitin lammen. Ennen moinen ei olisi arveluttanut minua juurikaan, eli kyllä tuo jäihin putoaminen vaan on jälkensä jättänyt. Hengissä selvisin, ja saavuin laavulle hikisenä, mutta tyytyväisen tietoisena siitä, että ahkiota ei tarvisi enää tälle päivälle vetää.

Hiihtäjällä ja kärpällä sama suunta. Niin myös minulla.

Kaunista on metsä.

Vähän lisäkuormaa pulkkaan ettei meno äityisi liian kevyeksi.

Täydellinen kuusenperse. Joskus pitää kyllä kokeilla nukkua tuollaisessakin.

Mitä ylemmäksi noustiin, niin sitä lumisemmaksi kävi metsä.

Sinne siis.

Raikas lähdevesi on paras janonsammuttaja.

Nämä kirkkaat purot ovat yksi vaarojen parhaita paloja.

Tämä kaveri lähti pikkuisen liian aikaisin liikenteeseen. Oiva välipala jollekin linnulle.

Hieman vielä tykkyluntakin jäljellä.

Sallillakin alkoi olla jo turkissa aikamoinen lumikuorma.

Jälleen yksi lukuisista lähteistä.

Melkoista kuormaa nuo puut joutuvat kantamaan.

Lakilammella oli ihan eri talviset olosuhteet kuin alempana. Lunta oli todella paljon, mutta täälläkin puuvajalle meni polku ja laavun edusta oli tallattu kantavaksi. Nuotiossakaan ei ollut niinkään paljoa lunta kuin Poussuojalla. Päivän suunnitelma oli hiihdon aikana selkiytynyt sen verran, että pitäisin pienen lepo- ja lounastauon laavulla, ja lähtisin sitten ilman ahkiota etsimään sopivan reitin seuraavan päivän laskeutumiseen alas vaaralta, ja siitä edelleen kelkkauralle. Laavuun pääsi tuulemaan ja tuiskuttamaan, ja kun en tässä kohtaa vaihtanut kaikkia hikisiä kamppeita pois, niin jo vain olin kohta aivan jäässä. Sain kuitenkin sweet & sour chickenin hauduteltua ruokatermarissa ja nautittua sen lämpimän juoman kera. Sitten pitikin jo kiireen vilkkaa lähteä liikkeelle.

Pakkasin päiväreppuun untuvatakin, vettä ja pähkinäpatukan (näin jälkikäteen ajateltuna ea-pakkaus ois pitänyt olla kyllä myös), ja takintaskuun otin myös puhelimen ja auton avaimet siltä varalta etten pääsisikään jostain syystä takaisin laavulle (koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu). Jätin vielä laavulle jäävien tavaroiden päälle reissuvihkoni, johon kirjoitin että olen hiihtelemässä, siltä varalta että jos laavulle olisi tällä välin joku tullut. Katsoin kartasta kaksi reittivaihtoehtoa alas, ja lähdin menemään suorempaa ja samalla jyrkempää reittiä, jota edellinenkin hiihtäjä oli käyttänyt. Juuri ja juuri uskalsin tulla rinteen suksilla alas ilman ahkiota ja tulin siihen tulokseen, että tästä en lähde edes haaveilemaan huomenna. Niinpä nousin ylöspäin sitä loivempaa pidempää reittiä, joka osoittautuikin lopulta paljon paremmaksi. Todella hyvä että tulin tuon lenkin käyneeksi enkä typeryyksissäni lähtenyt vain kokeilemaan jyrkkää reittiä. Loivempikin reitti oli nimittäin lopulta ihan tarpeeksi hankala naruvetoisen ahkion kanssa. :P Loppumatkasta ennen laavua alkoi taas suksien pohjiin tarttua lunta, mutta fiilis oli niin hyvä että en antanut sen haitata yhtään. Luminen kuusimetsä oli myös hirmuisen kaunis, vaikka enimmät tykkylumet olivat puista jo pudonneetkin. Jännä oli taas huomata tuo sään muuttuminen nousun myötä. Alhaalla suonlaidassa satoi ihan silkkaa vettä, eikä puissa ollut lunta lainkaan, kun taas ylhäällä puut olivat valkoisenaan ja sade tuli lumena.

Joko nyt mennään kotiin??

Pystyyn lahonnut koivunrunko oli sammaleen valtaama.

Kärppä taisi loikkia tästäkin.

Takaisin laavulle päästyäni vaihdoin nyt ensimmäisenä kuivat vaatteet päälle ennen kuin vilu alkaisi taas hakeutua luihin ja ytimiin. Myös Sallin huomiotakki vaihtui lämpimämpään versioon ennen kuin rupesin tulien tekoon ja pedin laittoon. Kello oli vasta kolmen-neljän paikkeilla iltapäivällä, mutta ajattelin että saisin kyllä ajan kulumaan tulia tuijotellen ja välillä puita pilkkoen. Kylmä siinä olisi tullut istuksiessa, sillä tuuli pyörähti välillä laavuun saakka ja nakkasi luntakin sisään. Kirjoittelin päiväkirjaa, kannoin ja pilkoin puita, vuolin kiehisiä, keitin vettä ja join teetä. Ja välillä vain tuijottelin tulta. Jotain kumman rauhoittavaa siinä vaan on, ihan erilaista elämää kuin kotioloissa.
Pimeän tultua olikin jo sama vetäytyä makuupussin uumeniin lueskelemaan ja unta odottamaan. Sitä ennen kävin tekemässä puuvajassa vähän askelkyykkyjä, jotta kroppa vielä vähän lämpenisi ennen makuupussiin menoa. Ei siinä nyt varsinaisesti palellut, mutta ei pieni lisälämpökään pahitteeksi ollut. Samalla huomasin että pilviverho alkoi rakoilla ja läntisellä taivaalla kajasti mahtava valo pilvien raoista. Tuulenpuuskat olivat edelleen kovia, ja pussissa meinasi palella, vaikka päällä oli ohut merinopaita ja sen päällä vielä paksu villapaita. Ilmeisesti tuuli pääsi taas sen verran tunkeutumaan pussin sisälle että lämmin ilma pääsi hiukan haihtumaan. Lopulta luovutin ja lisäsin vielä untuvatakin päälle, ja johan rupesi tarkenemaan. Sallille koitin viritellä toppahametta peitoksi, mutta jostain syystä se ei suostunut sen alla kauaa olemaan vaan ravisti sen pois ja asettui mieluummin sen päälle makaamaan. No, omapahan oli valinta.

Ja jälleen tulilla.

Iltapala maistuu.

Synkähkö maisema.

Minä haluaisin vähän sitä palvilihaa...

Ilta hämärtyy jo.

Pilvien raioista kajasti hieno valo.

Aamulla silmät aukesivat jo kuuden aikaan ja samapa tuo oli jo nousta ylös pakkasaamuun. Pieni jännitys oli edelleen tulevasta laskeutumisesta, joten halusin päästä ajoissa liikkeelle. Pikku tulilla teevettä kuumaksi (Sallin ruokaan kaadoin termarista illalla lämmittämäni veden) ja leipää ja keksiä kyytipojaksi. Sitten melko rivakkaa vauhtia kamppeet kasaan ja taipaleelle. Lähtöaika oli puoli kahdeksan maissa ja samaan aikaan aurinkokin alkoi jo pilkottaa pilvien ja lumisten kuusien raoista. Onneksi vielä lähtiessä muistin kaivella aurinkolasit esiin, vaikka se edellyttikin koko juuri paketoidun ahkiopaketin purkamista.

Aamu.

Sama aamiainen tänäänkin.

Kamppeet pakattu, hyvästit laavulle.

Sääkin näyttää jo paljon paremmalta.

Alkumatka sujui ihan mukavasti edellispäivän jälkiä seuraillen. Ahkio vaan ei tykännyt kapeasta suksenjäljestä vaan tykkäsi kulkea mieluummin vinossa. Ratkaisin asian hiihtämällä toisella suksella eilistä latua ja toisella hangessa, jolloin arvon pulkka sai riittävän leveän väylän. Luulen kyllä, että se kiukkusi nyt kotiinlähtöä, sillä tämä oli vasta alkusoittoa sen temppuilulle. Mäen käydessä jyrkemmäksi menoon tuli mukaan melko koomisiakin tilanteita. Ahkiohan tykkää kulkea suoraan ja mielellään lujaa. Pakkaslumi luisti ihan eri tavalla kuin aiempien päivien nuoska, ja myös suksilla oli meno päällä. Niin sitä mentiin, hyvin usein eri suuntiin ahkion ja suksien kanssa, kunnes ahkio törmäsi puuhun tai kinokseen ja suksille tuli äkkipysäys. Sain kuitenkin menon pidettyä jotenkuten hallinnassa tehden jonkinlaista siksakkia Sallin kulkiessa eilistä reittiä pitkin ja näyttäessä tietä. Välillä tulin itsekin reitille ja annoin ahkion kulkea kyljellään, jolloin se aika kivasti hidasti menoa. Aika ajoin se kuitenkin meni katon kautta ympäri, joskus montakin kertaa peräkkäin. En tiedä olisinko itkenyt vaiko nauranut, mutta taisin kuitenkin enemmän vain nauraa. Tästä olisi epäilemättä saanut hyvää materiaalia hauskoihin kotivideioihin. Onneksi olin pakannut tavarat kunnolla, joten riitti kun tarkistelin aina kuperkeikkojen jälkeen, että päälimmäisinä olleet lapio ja Sallin hihna olivat tallessa. Itsekin taisin muutamaan otteeseen kaatua, mutta ihan pehmeästi vain. Ahkion ja Ikean kassien kestävyystestistä tuli kyllä täydet pisteet molemmille!

Pilvet väistyvät ja aurinko alkaa paistaa.

Ilmeisesti tämä oli hänelle mieluisampi kulkutapa tällä kertaa.

Vihdoin oltiin turvallisesti tasamaalla ja pääsin suunnistamaan kohti kelkkauraa. Jokunen oja tällekin reitille osui, mutta hyvin niistä selvittiin. Ja taas jouduin tilanteeseen, jossa piti ylittää lampi. Olisi sen voinut kiertääkin, mutta sitten olisi taas ollut yksi oja ylitettävänä, joten tulin siihen tulokseen, että menen mieluummin lammen kuin ojan yli. Sydän kurkussa täyttä vauhtia jäälle ja samalla nopealla tahdilla vastarannalle. Eikä tullut mulahdusta. Sitten olikin enää pieni huikonen eräänlaista tienpohjaa pitkin kelkkauralle. Aurinko paistoi tässä vaiheessa jo täydeltä terältä ja hanki kantoi suksia aivan täydellisesti. Yritinkin hiihtää mahdollisimman paljon uran ulkopuolella, sillä itse ura oli jäinen ja koppurainen ja näin ollen todella tympeä hiihdettävä. Ahkio jatkoi temppuiluaan ja kaatuili kelkkauralla ja välillä myös viistolla hangellakin monta monituista kertaa. Mikään sille ei tuntunut kelpaavan. Ja tarpeeksi kun mentiin metsän puolelle niin jo se oli takuulla puiden väärällä puolella ja milloin missäkin. Mutta minkäs teet. Ahkiolle on ihan turha suuttuakaan. Kärsivällisyys oli välillä koetuksella, mutta onneksi vallitsevat olosuhteet lievittivät enintä ärtymystä. Ja taas oli edessä vesistönylitys. Tämä ei kuitenkaan niin kovasti jännittänyt, kun niin monet kelkatkin olivat siitä menneet. Muutamia ylimääräisiä sydämenlyöntejä kuitenkin. Paikka oli hirmuisen hieno, joten pidin pienen tauon heti ylityksen jälkeen. Kismettiä ja jäähileistä vettä auringonpaisteessa ahkion päällä istuen täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Elämä tuntui sillä hetkellä aika mukavalta.

Viimeinkin alhaalla suonlaidassa.

Tässä on jo helppo hiihtää.

Koirankin kelpaa hangella kulkea.

Jälleen yksi avoin puro. Onneksi pääsin sen yli kelkanjälkeä pitkin.

Kelkkaura saavutettu.

Ilves kulki tästä eilen upottavan lumen aikaan.

Vettä ylitettävänä.

Minkkikö lie tästä viipottanut.

Tauon paikka.

Sitten edessä olikin hankala osuus. Kelkkaura nousi vaaran rinteelle ja kulki koko ajan joko ylä- taikka alamäkeä, jotka olivat molemmat todella ikäviä jäisellä koppurapinnalla. Vieressä oli järvi ja kartan mukaan jäätä pitkin pääsisi kulkemaan tasamaata ja yhyttämään kelkkauran taas lähellä sitä paikkaa, missä olin perjantaina siitä erkaantunut. Edessä oli mietinnän paikka, sillä kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut kivalta. Lopulta päädyin kuitenkin kulkemaan jäälle, niin lähelle rannan puita kuin mahdollista. Ja joka kerta kun lumi vähän petti suksen alta, sydän pomppasi kurkkuun. Lopuksi jouduin vielä ylittämään pienen lahdekkeen kohdasta, jonka molemmilla puolilla oli vähän sulaa. Väliin jäi kyllä useampi kymmenen metriä tasaista jäätä mistä mennä yli, mutta silti pelotti. Voi hemmetti mitä se jäihin tippuminen saikaan minussa aikaan. No, taas reilulla vauhdilla yli ja turvallisesti metsän puolelle, ja siitä edelleen kohti kelkkauraa. Loppumatkan pääsinkin kulkemaan mukavan tasaista suota, ja elämä hymyili taas. Vastaan tuli pariskunta joiden kanssa vaihdettiin muutama sana. Bongasin jännät parijäljet, joiden luulin ensin kuuluvan ahmalle, mutta kyllä ne lopulta taisivat ilveksen jäljet olla. Hyvä fiilis tuli jo näistä, vaikka hienointa olisi tietenkin nähdä joskus itse kissakin. Siitä se oli luultavasti vain hetkeä aiemmin laukkonut menemään, liekö sekin intoutunut auringosta ja hankikannosta. Paljon muitakin jälkiä bongasin matkanvarrella, ainakin hirven, jäniksen, ketun, kärpän, lumikon ja luultavasti minkin.

Tästä kuljettiin perjantaina. Ympyrä sulkeutuu.

Lumikko taisi hyppelehtiä tässä.

Tasaista baanaa.

Ison kissan tassunjälkiä.

Onneksi tämän yli pääsi siltaa pitkin.

Viimeinen pätkä kelkkareitiltä autolle kuljettiin tienlaitaa, ja eiköhän hemmetin ahkio vielä muutama metri ennen autoa viimeisen kerran heittänyt katolleen. Miten se sen onnistuikin tekemään, en voi käsittää. No mutta, reissu oli heitetty, ja saatoin tyytyväisenä todeta sen olleen oikein antoisa ja onnistunut.

Reissu heitetty!

Meno-paluujuoma.

Loppuun taas vähän varustejuttua itselle muistiin, ja toki muillekin vinkiksi jos joku sellaisia kaipailee. Pääasiassa varustevalikoima noudatti samaa kaavaa kuin kesäretkilläkin, mutta toki nyt vaatetta oli enemmän ja makuupussi ja -alusta olivat talvimallia. Niin ja isoimpana erona tietenkin ahkio rinkan tilalla.

Tavarat pakkasin kahteen vetoketjulliseen Ikean kassiin. Toisessa oli lähinnä leirivarusteita, kuten makuupussi ja -alusta sekä solumuovialustat minulle ja koiralle. Lisäksi tässä kassissa matkustivat oikeastaan kaikki vaatteet. Toisessa kassissa taas oli risukeitin, kattilat ja pannut, ruoat, vesipullot sekä yleistarvikepussukka, joka sisälsi sellaista tavaraa, mikä normaalisti asustaa rinkan läppä- ja sivutaskuissa. Näihin kuuluivat esim. ea-pakkaus, nenäliinat, lääkkeet, tulitikut, hygieniapussukka jne. Sallin ruoat ja pikkutarvikkeet olivat niin ikään tässä kassissa, kuten myös puukko, otsalamppu, lukemiset, herkut ym. Vähän tämä järjestys tuppasi elämään matkanvarrella kun ei aina jaksanut niin tarkkaan miettiä mikä tarvike nyt meni kumpaankin kassiin, mutta pääsääntöisesti koitin pitää ainakin vesipullot erossa makuupussista ja vaatteista. Leirissä järjestelin tavaroita myös sen mukaan, mitä tarvisin siinä illan/aamun aikana, ja sijoitin niitä sisältävän kassin helpommin saataville. Yllättävän hyvin tämä järjestely toimi, vaikka välillä pitikin vähän etsiskellä että mihinkäs minä sen ja tämän nyt laitoinkaan. 

Vaatetusta oli mukana aika sopivasti, vaikka esim sukkia olisi voinut olla pari tai kaksi lisääkin. Sadepäivinä päällä oli ohuet merinohousut ja ohuehko merinosekoitepaita, ja kuorikerroksena Hellyhansenin kuorihousut ja Haglöfsin kuoritakki, jotka molemmat pitivät mukavasti veden ulkopuolella, ja kalvovaatteille ominaiseen tapaan myös sisäpuolella. :P Jalassa oli paksut merinosukat sekä Safari Thermo-saappaat. Saappaat olivat oivallinen valinta, sillä kengät kuin kengät olisivat olleen läpimärät jo ensimmäisen illan aikana (ja muuan avantouinti osoitti, että talvisin käyttämiltäni Vikingin coretex-kengiltä menee kuivumiseen huoneenlämmössä viikon verran). Saappaiden kanssa oli myös vähän pelivaraa laavujen ympäristössä liikkuessa, ja ne oli helppo sujauttaa nopeasti jalkaan. Miinuspuolena jalkojen hikoilu ja sen myötä märät sukat ja paikallaan ollessa varpaiden palelu. Ehkä tulevaisuutta ajatellen jotkin leirikengät voisi olla hyvä ratkaisu, jolloin saappaat voisivat kuivahtaa sen ajan kun itse istuskelee nuotiolla. Nyt ne eivät päässeet kuivumaan oikeastaan kuin yöllä, kun ne oli pidettävä muuten koko ajan jalassa. Leirissä vaihdoin kostean paidan ohueen merinopaitaan ja paksuun villapaitaan, jotka olivat päällä myös yöllä ja viimeisen päivän etapilla, jolloin takki olisi ollut turhan kuuma. Yöksi lisäsin myös paksummat merinohousut ohuiden päälle. Untuvatakki ja -housut olivat tietysti myös mukana ja päällä leirissä, sekä toppahame, joka oli kuitenkin enemmän Sallin kuin minun käytössä. Sukkia oli muutama ylimääräinen pari mukana, mutta niitä olisi tosiaan saanut olla enemmänkin kun onnistuin kastelemaan lopulta kolme paria, ja vain yösukat säilyivät kuivina. Liikkeellä ollessahan sillä ei ole niin väliä kun ne kastuvat kuitenkin, mutta yöllä ja leirissä ollessa märät sukat eivät ole kivat. Hanskoja oli myös useampi pari mukana. Liikkuessa käytin sofshellhanskoja, jotka olivatkin koko ajan enemmän tai vähemmän märät. Nuotiolla sain niitä aina sen verran kuivaksi että ne olivat taas liikkuessa käyttökelpoiset hetken aikaa. Leirissä ja viimeisenä päivänä hiihtäessä käytin nahkakinttaita sekä merinosormikkaita. Vuorilliset nahkahanskat olisivat olleet hyvät. Pipoja oli mukana kolme, joista ohuin oli päässä liikkuessa, paksumpi leirissä ja pankkirosvojen suosima kommandopipo yöllä. Tuubihuivi oli kaulassa koko ajan.

Juomavettä otin kotoa mukaan pari litraa, sekä termariin muutaman desin. Tämä määrä riitti aika hyvin, ja puroistahan sain vähän täydennystäkin. Kaiken keitettävän veden sulatin lumesta. Termarissa pidin oikeastaan koko ajan lämmintä vettä, mutta kertaakaan en tainnut sitä tarvia. 

Ahkiota vetäessä kaipailisin jonkinlaista "vyölaukkua" tai jotain, mihin saisi juomapullon, jotain pientä snacksia, nenäliinoja, särkylääkettä ja huulirasvaa käden ulottuville. Ahkiosta nämä toki kaivaa kätevämmin kuin rinkasta, mutta silti ne olisi mukava olla koko ajan saatavilla. Varsinkin juomapullo, kun se juominen tahtoo minulla muutenkin vähän unohtua matkan aikana, ja eritoten jos sen pullon kaivaminen vaatii yhtään ylimääräistä vaivaa. Kameralaukkuun mahtuikin nenäliinat ja huulirasva, ja takintaskussa tietenkin on tilaa suklaapatukalle ja särkylääkkeille. Tai tietenkin mukaan voisi ottaa hieman isomman kameralaukun, jolloin nuo kaikki menisivät sinne. Mutta sille juomapullolle nyt ainakin pitäisi jonkinlainen "teline" saada viriteltyä vetovaljaisiin. Myös gepsille pitäisi saada jokin järkevä kiinnityssysteemi, missä se ei pääsisi rekalehtamaan ympäriinsä, eikä myöskään olisi vaarassa pudota. Itseasiassa sellainen laskettelulippujojon tyyppinen ratkaisu noille onkin olemassa, joten ehkä sellaisen voisi investoida.

Majoitteena hätätapausta varten mukana oli Pena-laavu, jota ei nyt tarvinnut käyttää. Samoin risukeitin sytykkeineen jäivät käyttämättä kun pystyin hyödyntämään nuotioita. Ylimääräisiä nämä eivät silti olleet, vaan varalla pitää aina majoite ja keitin olla. Evästä oli mukana riittävästi ja ylimääräistäkin, niinkuin pitääkin. Kotona valmiiksi tehdyt voileivät ovat näemmä erittäin toimiva aamupalaratkaisu, kun sotkuiset puurokattilat eivät oikein talviolosuhteissa houkuttele. Leipä on nopea ja helppo, ja pitää hyvin nälkääkin.

Nyt kun tuosta aktiivisuusrannekkeesta pystyy unenlaatuakin seuraamaan niin oli jännä huomata että retkellä nukuin huomattavasti enemmän syvää unta kuin kotona. Ilmeisesti ulkona vaan sitten nukuttaa paremmin. :)