Gaimmoaivin huiputus

Jokunen päivä Finnmarkista paluun jälkeen ilmat alkoivat olla todella hienot ja hinku tunturiin oli jo kova. Muutama päivä olisi aikaa ennen vieraiden tuloa, ja aloin kuumeisesti pohtia sopivaa kohdetta. Miehen polvi oikutteli edellisellä reissulla, joten varmistaakseen Vätsärinreissuun pääsemisen, päätti jäädä vielä mökille lepäilemään. Niinpä minun oli lähdettävä yksin. Mietitytti vähän että miten pärjään yksinäni erämaassa kun ei tuota kokemusta vielä kovin paljoa ole, mutta toisaalta, eipä sitä kartukaan jos ei vaan ota ja lähde.

Suunnittelin reitin siten että osa matkasta olisi maastouraa, joten eksymisriskikin ajoittui vain noin puolelle matkasta. Tavoitteeksi otin Gaimmoaivin, Paistunturin erämaa-alueen korkeimman tunturin huiputtamisen ja aikaa varasin kahden yön verran. Ensin kuljin polkua pitkin tutulle purolle, josta jo sainkin kiintopisteeksi itse Gaimmoaivin ja lähdin taivaltamaan suoraan sitä kohden. Katselin hieman korkeuseroja kartasta Mavnnaavzin ja Mavnnajohkan ylityksiin, sillä parin vuoden takaiselta syysreissultamme muistin että alavirralla, lähempänä Nilijokea, ne molemmat virtaavat melkoisen syvissä laaksoissa. Niinpä otin suunnan hieman ylävirran puolelle, missä vältin pahimmat rinteet. Muutoin kuljin aika suoralla linjalla kohti kaakkoa ja Gaimmoaivin korkeinta huippua.

Pakollinen kuva "kotipurolta" alkumatkasta

Korkeinta huippua kohti.

Toisessa suunnassa vielä korkeammat huiput.

Ilma oli miltei helteinen mutta tuuli vilvoitti sitä mukavasti, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kompassia ei tarvinnut käyttää, välillä vaan ihan mielenkiinnon vuoksi vilkuilin kartasta olinpaikkaani vaikka varsinaista tarvetta sillekään ei olisi ollut. Mavnnaavzin ylitys sujui mukavasti kengät jalassa kiviä pitkin, ja enempää pysähtymättä jatkoin matkaa Niibevarrin rinteelle. Mavnnajohkalle tullessani osuin mielettömän sievään paikkaan ja päätin että ylityksen jälkeen on lounastauon paikka ennen pitkää nousua Gaimmoaiville. Lounaaksi pitsaa ja koirille kuivaherkkuja. Näillä pitäisi jaksaa huipulle saakka.

Mavnnaavzi

Maaruskaa havaittavissa.

Sievä pikku puronen.

Määränpää lähestyy.

Mavnnajohka.

Hirmuisen nättiin kohtaan jokea osuinkin.

Tauon paikka.

Lounas lämpiää.

Tauon jälkeen jatkoin energisenä kohti huippua. Matka olikin yhtä pitkää nousua jokivarresta lähtien, ja alkumatkasta vielä vähän suolla rämpimistä. Pikkuhiljaa maisemat alkoivat avartua palkinnoksi kaikesta puuskutuksesta mitä nouseminen aiheutti. Gps koitti väittää korkeimman huipun olevan eri paikassa kuin missä itse tiesin sen olevan ja onneksi uskoinkin ennemmin omaa arviotani, jonka olin tehnyt jo kaukaa tunturia katsellessani. Sieltähän se huippu pienen mutkan takaa löytyikin. Kartan mukaan korkein kohta on 619 m, ja kelloni antoi lukemaksi 623 m. Gepsin lukemaa en muistanut kaikelta höösäykseltäni edes katsoa. Mukava fiilis, kuten huiputuksissa yleensäkin. Nautin maisemista ja hienosta ilmasta ja otin tietenkin kauheasti kuvia. Koirat olivat rättiväsyneitä. Sallikin piti lahjoa herkuilla pysymään istuallaan muutaman kuvan ajan.

Kiipeäminen aloitettu.

Yksinäinen kulkija.

Huippu saavutettu. Nilijoki siellä kaukana virtaa.

Toisessa suunnassa joen alkulähteitä.

Aika hyvin kello osaa korkeuden määrittää.

Tytöilläkin alkoi jo väsy painaa.

Selhvie todistusaineistoksi että minäkin olin siellä.

Ja vielä Vannie. Nyt riittää oman pärstän esittely.

Sitten olikin vuorossa pitkä ja kivinen laskeutuminen alas Nilijoelle, minkä varrelta olin suunnitellut etsiväni leiripaikan. Yritin olla varovainen alamäessä, väsyneenä kun askel aika helposti harhautuu. Alas päästiin kunnialla ja sitten oli vielä vuorossa joen ylitys. Olin katsellut kartasta kohdan, jossa joki miltei katoaa kivikkoon, ja tähtäsin laskeutumisen niille huudeille. Joki olikin näillä kohdin yhtä suurta kivikkoa jossa virtasi vain vähän vettä, joten ei tarvinnut kuin lompsia yli vain. Kilometrin verran rantaa alavirtaan ja hieno leiripaikka löytyikin ihan joen rannasta. Tuuli oli kohtalaisen kova ja teltta ei oikein mitenkään päin suostunut asettumaan rantapenkalle, joten jouduin lopulta pystyttämään sen vähän kehnompaan kohtaan ihan rannan tuntumaan. Siihenkään en saanut sitä asettumaan kunnolla, vaikka kuinka kiristelin naruja ja nurkkia. Tuuli puhalsi siltikin ulkokankaan sisäkangasta vasten. No, siinä se kuitenkin oli ja sai luvan kelvata. 

Nilijoki.

Ei kovinkaan vaativa ylitys.

Leiripaikka löytynyt.

Vikuroiva teltta tuulessa.

Taustalla Geaidnogaissan siluetti.

Ilta oli mitä hienoin ja lämminkin vielä. Tein iltapalaksi juustokeittoa, joka oli pahaa. En tee toiste. Onneksi oli myös leipää ja poronlihaa sekä keksejä. Nukkumaanmennessä telttaan vielä paisteli aurinko ja oli vähän kuuma, eikä yökään lopulta ollut erityisen kylmä. Joskus puolen yön aikaan heräsin outoon ääneen, jonka arvelin lähtevän jonkinsortin linnuista. Varovasti avasin teltan oven ja siellähän ne ääntelijät olivat ihan joen toisella puolella. Riekkoparvi säikähti ja lehahti kauemmas kun astuin ulos ihailemaan maisemaa. Etelän suunnassa taivas oli punainen ja kaukana siinsi Geaidnogaissan siluetti mustana punaista taivaanrantaa vasten. Ja kun käännyin 180 astetta ympäri, vastassa oli täysikuu. Kiitos riekot, ilman niitä olisin jäänyt tästä paitsi.

Juustokeittoa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Poron kuivaliha on onneksi hyvää.

Leiri ilta-auringossa.

Uni maistuu.

Öistä maisemaa. Pohjoisessa auringonkajo...

...ja etelässä täysikuu.

Aamulla heräilin taas komeaan ja lämpimään päivään. Olin kävellyt edellispäivänä reilut 17 km ja takaisin mökille olisi kutakuinkin saman verran matkaa, joten arvelin reissun kutistuvan yhteen yöhön. Aamupalan ja leirin purkamisen jälkeen lähdin kulkemaan jokivartta alavirtaan ja heti Nilijokeen laskevan Jeaggejohkan ylitettyäni erkanin joelta ja suuntasin kohti maastouraa, joka kartassa näkyy maastopyöräreittinä. Ura löytyikin helposti ja loppumatkan saisin talsia kaikessa rauhassa polkua seuraten ilman huolta suunnistuksesta. 

Sitten alkoivat jalkavaivat...

Aamupalaa.

Valmiina lähtöön.

Hyvästit Gaimmoaiville ja Nilijoelle.

Jeaggejohka

Liekö tässä ollut joskus kammi.

Polun vankina.

Kurjenkanervat vielä kukassa.

Ensin tuntui pientä hiertoa kantapohjassa, mikä olisi tässä vaiheessa ollut vielä helpotettavissa rakkolaastarilla. Mutta tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, niin myös tällä kertaa. 

Kohtasin hölmön poroperheen, jossa oli selvästi emo sekä viime- ja tämänvuotiset vasat. Ne eivät tienneet mihin suuntaan lähteä, joten päättivät sitten mennä kaikkiin suuntiin varmuuden vuoksi. Taas kerran olisi ollut käyttöä pitkälle objektiiville, mutta sielläpä se kotona laatikossa mieltä lämmittää ainakin.

Poroperhe.

Alamäki alkaa.

Tähän loppui kuvausinto. Kipu vei kaiken huomion.

Viimeiset 10 kilometriä kivistä ja paikoin jyrkkää alamäkeä olivat tosiaan melko tuskaiset. Yhden rinkattoman pikkutauon pidin, mutta siinä vaiheessa ei kannattanut jaloille enää mitään tehdä. Sen koommin ei huvittanut ottaa kuvia, pysähdellä tai mitään muutakaan, kunhan vaan joskus pääsisin mökille ja saisin kengät pois jaloista. Tästä reitistä pikkupätkä näkyy meille mökille saakka kun se laskeutuu avotunturista koivikkoon, ja olen jo pitkään miettinyt että tuota pitäisi käydä käppäilemässä. No, nyt kun sitten viimein siellä olin, niin paljonpa sain irti maisemista tai muustakaan, Mutta onpahan kuljettu nyt ainakin. Lopulta pääsin tielle ja jollain ihmeen kaupalla vielä nousin mökillekin. Reittiä olisi toki saanut lyhennettyä laskeutumalla takaisin Nilijoelle ja nousemalla sieltä taas ylös käymättä tiellä saakka, mutta tätä vaihtoehtoa en edes harkinnut kun tiedän millaiset nousut ja laskut siellä olisi ollut edessä, pusikosta puhumattakaan. Tien kautta kiertäminen oli huomattavasti helpompi ratkaisu.

Matkaa kertyi reilut 18 km, mikä taittui yhden pysähdyksen taktiikalla minuuttia vaille viidessä tunnissa. Ilman jalkavaivoja tuo matka ei olisi ollut pahakaan, mutta tässä tilanteessa se tuntui ikuisuudelta.

Hiertymistä huolimatta tämä oli ihan mahtava retki. Säät suosivat ja maisemat olivat mitä hienoimmat, ja kokemusta ja varmuutta karttui vähän lisää.