keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Kovan onnen ruskaretki

Syksyn Lapinreissulla päätin taas käväistä parin yön reissulla tunturissa, kun olin kerran retkikamatkin mukaan raahannut. Sääennusteet lupasivat vähän epävakaista, mutta kuitenkin ihan siedettävää säätä ja ruskahan oli mitä kaunein. Siispä kamppeet kasaan ja tunturiin. Mitään suurempia reittisuunnitelmia en tehnyt nytkään, mutta vähän elättelin toiveita päästä Nilijoen toiselle puolelle ja laskeutua retken lopuksi sieltä alas tienvarteen, jolloin voisin samalla jättää jo rinkan autoon ja käydä kaupassa, kun mökille ei juuri enää jäisi tuoreita ruokatarvikkeita (eikä ne olisi siellä enempäänsä säilyneetkään). No, kuinkas sitten kävikään...

Juuri kun sain mökin kuistilla rinkan selkään, alkoi tietenkin sataa. Oli siis sama jäädä odottelemaan sateen loppumista, kun tiesin kyseessä olevan ohimenevän kuuron. Ehdin jo turhautua ja kaivaa sadeviitan esiin ja pukea sen päälleni, jolloin sade tietenkin loppui. Viitan jätin kuitenkin päälle kun en enää toista kertaa jaksanut riisuutua rinkastani, sataa se kohta kuitenkin uudestaan. Alkunousu tunturiin oli yhtä tervanjuontia, mutta on se aina ennenkin siitä helpottunut kunhan kroppa vertyy ja jyrkimmän kohdan ohi on päästy. Niin kävi tälläkin kertaa.




Reittisuunnitelma hahmottui alkumatkan osalta siten, että poikkeaisin edellisreissun ensimmäisellä leiripaikalla katsomassa, olisiko Niila-tonttu pudonnut sinne. Niin tosiaan, se mokoma oli viime reissulla hypännyt kyydistä minun huomaamattani, kuvien perusteella johonkin ennen Stuorra-Mavnnan huiputusta. Kulkemaani reittiä on mahdotonta enää seurailla, ja pieni punainen tonttu ei ruskavarvikosta erottuisi ellen sattuisi kävelemään sen yli, jos silloinkaan. Siksi tuo leiripaikka oli ainoa mistä oli järkeä käydä etsimässä. Tontuthan ovat tunnetusti erikoista porukkaa. Hän ei näemmä ollut tyytyväinen reissuelämäänsä ja on näin päättänyt asettua asumaan tunturiin. Tarkemmin ajatellen, juuri niin minäkin olisin tehnyt jos olisin tonttu.

Seuraavaa sadekuuroa ei tarvinnut kauaa odotella. Kengät olivat jo nyt kastuneet läpi asti märässä varvikossa kävellessä, ja vaakasuora vesisade ei varsinaisesti helpottanut tilannetta. Osittain omaa syytäni kun en ollut niitä huoltanut edellisreissun jälkeen, ja eiväthän ne ole koskaan kovin vedenpitävät olleetkaan. Vedenpitäviä sukkiakaan en nyt ollut muistanut pakata mukaan. Toivottavasti vaatepussissa olisi vielä ne yösukat, kun en tullut sen kummemmin noita varusteita tarkistaneeksi lähtiessä... Onneksi olin jättänyt sen viitan päälle niin säästyin rinkan riisumiselta. Jo tuossa vaiheessa mietin palaamista takaisin mökille, mutta päätin sitten kuitenkin jatkaa, edes sinne leiripaikalle asti. Sade loppui aikanaan ja matka jatkui. Pysähdyin taas siinä lähteikössä ja täytin vesipulloni. Puron laakso näytti upealta ruskan sävyissä.

Jotain iloa sadekuurostakin.






Juomatäydennystä. Kätevä muuten tuo termosjuomapullo.
Pitää veden viileänä lämpimällä ja lämpimänä viileällä säällä.


Kuljin leiripaikalle hiukan suorempaa reittiä kuin viimeksi. Ei näkynyt tonttua. Vielä ei ollut aika leiriytyä, joten jatkoin matkaa pysähtymättä sen enempää. Nyt en jaksanut nousta Stuorra-Mavnnan huipulle, vaan kuljin sen länsipuolella ovaa solaa kohti. Solan läpi en nyt kuitenkaan lähtenyt kulkemaan, sillä parin vuoden takaiselta retkeltä muistin sen olevan aika hankalakulkuinen. Toki siinä oli silloin lunta aika paljon, joten voisi ollakin nyt helpompi. No, vieressä kulkee helpompikin reitti, joten miksi en käyttäisi sitä. 









Laskeuduin Jeagelveaijohkan varteen ja lähdin seurailemaan sitä ylävirtaan. Haaveilin löytäväni sen varrelta leiripaikan, mutta paikalla oli myös liuta mäkäräisiä, joten hylkäsin ajatuksen ja päätin nousta vähän ylemmäs jokivarresta. Tunnistin paikan, jossa leiriydyimme kuusi vuotta sitten. Mukava kun seutu alkaa tulla jo sen verran tutuksi, että voi bongailla vanhoja leiripaikkoja. Tuollakin olen yöpynyt!





Ensimmäisen vastaan tulleen puron vartta lähdin nouseskelemaan ylemmäs tunturinrinteelle. Puronvarsi oli sen päiväistä suolääseikköä, että sinne ei kyllä leiriä saisi hyvällä tahdollakaan. Rämmin yli purosta ja sitä ympäröivästä suosta ja melkein kuivalle maalle päästyäni tuli jälleen vesikuuro niskaan. Viitta rekalehti onneksi edelleen mukana, ja totesin viisaimmaksi vain jäädä paikalleni, levittää viitanliepeet suojaksi ja kääntyä tuulta (ja sadetta) päin. Näin tuuli ei pääsisi riepottelemaan viittaa ja se suojaisi parhaiten sekä minua että rinkkaa. Siinä kaatosateessa suossa seisoskellessa ja palellessa kävi taas mielessä että kai sitä voisi mukavamminkin nykyihminen aikaansa viettää. Mutta elämä on valintoja ja minä olin nyt valinnut tämän, joten koitetaan vaan kestää. 
Sadeviitta on kyllä mielestäni parhain sadesuoja tunturituulessa, joskin se saisi olla vielä jonkin verran omaani isompi, jotta se yltäisi kunnolla peittämään rinkan. Sateen loputtua paleli jo aikalailla, joten päätin että leiripaikka on nyt löydettävä ensi tilassa. Halusin myös saada teltan pystyyn ja kuivaa vaatetta päälle ennen mahdollista seuraavaa kuuroa.

Lisää vettä luvassa.





Hieman ylempää, Mavnna-tuntureiden välistä löytyikin oikein kiva leiripaikka ja kun teltta oli viimein pystyssä, tavarat sen suojissa, kuivat ja lämpimät kamppeet päällä ja teevesi kiehumassa, tämä valintani tuntuikin jo paljon paremmalta. Näin se aina menee, ja pieni kärsimys vain korostaa näiden hyvien hetkien hienoutta. Se on pelin henki. 

Paistelin iltapalaksi (joka taisi olla samalla tuon päivän lounas ja päivällinen) mukaan ottamani kebakot. Itselle neljä ja Vannille yksi. Lisäksi leipää ja teetä. 


Sateen varalta nostelin kaikki tavarat telttaan ja virittelin keittimen siten
että voisin itse istua teltassa keitellessäni.



Oli ne villasukatkin onneksi mukana.


Sadetta ei yllätyksekseni enää tullutkaan, vaan taivas alkoikin selkiytyä iltaa kohden. Yöllä ulkona käydessäni huomasin taivaalla kuun lisäksi pienen epämääräisen juovan. Voisikohan tuo olla... Kyllä se muuten on! Kamera esiin ja kuvaamaan. Olen kuvannut revontulia viimeksi joskus monta vuotta sitten, joten ihan selkäytimestä ei tullut oikeiden säätöjen löytäminen kamerasta -varsinkaan näin kesken unien - ja näin ollen kuvat yksi toisensa jälkeen olivat pilalla. Sitten muistin manuaalitarkennuksen ja kuvista alkoi jo erottuakin jotain. Muutaman välttävän kuvan ehdin saada ennen kuin näytös oli ohi. Tästä kuitenkin jäi pieni innostus kytemään, josko ensi talveksi saisin hankittua kameraan jalustan.



Aamu valkeni lupaavan poutaisena, ja aurinkokin malttoi sen verran paistella että sain yön jäljiltä läpimärän ulkoteltan kuivateltua. Ehkä tämä retki tästä paremmaksi muuttuu.










Puuroa ja poronlihaleipää.

Katselin kartasta mahdollisimman helpon reitin Gaimmoaivin juurelle ja siitä edelleen Nilijoelle kohtaan, missä tiesin olevan helpon ylityspaikan. Asiahan oli nyt niin, että uskolliset vaellussauvani majailivat edelleen mökin kuistilla, Puolangalla, eikä ilman niitä olisi asiaa kovin vaativiin ylityksiin. Siksi yritin katsella reittiä siten että ylitettäväksi jäisi vain pieniä puroja. Nilijoessa on tuossa Gaimmoaivin kohdalla paikka, jossa on enemmän kiviä kuin vettä, joten siitä voisi selvitä ilman sauvojakin.

Siispä matkaan. Ensin kierto tunturinrinnettä pitkin takaisin Jeagelveaijohkan laaksoon ja siitä joen latvojen kautta Mavnnajoen latvoille, mistä Gaimmoaivin rinnettä pitkin Nilijoelle. Helppoa ku heinänteko! Jepjep...

Mikä lieneekin älynväläys taas tullut kun hienosta suunnitelmastani huolimatta päädyin kuitenkin ylittämään tuon Jeagelveaijoen ja kipuamaan suoraan edessä häämöttävälle tunturille. No, ei siinä mitään, huiputukset ovat aina kivoja ja aikaahan tässä olisi kyllä. Huipulla paikansin itseni Suobbatoaiville, kivaa, tämäkin on ollut huiputettavien listalla. Karttoja selaillessani totesin että kumpikaan mukana olleista kartoistani eivät yltäneet tänne asti. Eipä siinä mitään, mutta tästä oli nyt vähän vaikea arvioida järkevää suuntaa suunniteltua reittiä ajatellen. 







Suobbatoaivi kohoaa houkuttelevasti suoraan edessä.



Huiputusselhvie. Tässä kohtaa vielä hymyilytti.

Laskeuduin huipulta ja jatkoin joen seurailemista. Ajattelin että nyt voisi olla järkevää merkitä se ylityspaikka gepsiin, jotta voisin lähteä suoraan sitä kohti. Kevään -18 reissullani olin merkannut ylityspaikka-nimellä kohdan, mistä pääsisi Kevonpuiston rajalle, joten välttääkseni sekoittamasta merkinnät, nimesin tämän nyt kohteena olevan paikan nimellä Nilijoki ylitys. Nyt en ainakaan sekoittaisi näitä kahta toisiinsa. Kylläpä olinkin fiksu kun hoksasin moisen asian. Hyvä minä!

Otin suunnan kohti merkitsemääni paikkaa ja päätin että kierrän matkanvarrelle osuvan puron ja sitä ympäröivän suon. Näin välttyisin turhalta rämpimiseltä. Puron lähteillä voisin pitää lounastauon.
Jo tunturilta laskeutuessani nilkassa alkoi tuntua kipua, jonka päättelin johtuvan märän kengänvarren painaessa nilkkaa. Kipu ei tuntunut olevan nivelessä tai muussakaan sellaisessa kohdassa, missä se voisi kieliä lähestyvästä jalan katkeamisesta/irtoamisesta tai muustakaan vakavasta, vaan kipu oli selkeästi enemmän pinnallinen. Yritin löysätä kenkää, mutta ei siitä tuntunut olevan apua. Niinpä ei auttanut kuin purra hammasta.




Lounastaukopaikka löytyi ja jäin ansaitulle tauolle. Mukana raahaamani fetapasta-ainekset  olisi tehtävä ruuaksi nyt, sillä tiesin kokemuksesta että illalla olisin liian väsynyt sellaiseen, eikä raskaampi ruoka useinkaan meinaa illalla enää maistua. Taivaalla oli jälleen tummia pilviä ja olin melko varma, että sade tulee niskaan juuri kun saan keittimen viriteltyä. Ihme kyllä ei tullutkaan, jotain positiivista siis tässäkin päivässä. Pasta valmistui ja maistui oikein hyvälle, kuten yleensäkin: pahaa ruokaa ei kannata tehdä, saati raahata tunturiin. Turhan tuhti annos kesken päivän syötäväksi, mutta kuten edellä kirjoitin, nyt tai ei koskaan. Ja jos olen tunturiin raahannut tarvikkeet fetasta ja kirsikkatomaateista lähtiin niin en kyllä jätä niitä käyttämättä.

Ensin keitetään pasta, sitten pannulle reilusti öljyä, valkosipulia ja kirsikkatomaatteja.

Kuullotetaan hetki ja lisätään feta.
Kun feta on sulanut, sekoitetaan pasta ja "kastike" ja lämmitetään hiukan
(koska pasta on ehtinyt vähän viiletä).

Nautitaan mieleisen juoman ja märkien kenkien kanssa kauniissa maisemassa.
Ja niin maailma tuntuu taas hiukan paremmalta paikalta.

Turilaskin sai lounasherkun.

Hän ihastui tuulisuojan säilytyspussiin. Olisko ollut mieluisa väri.

Yleisöäkin oli.

Lounastauolla minulle oli selvinnyt karu totuus. Olin kuin olinkin onnistunut valitsemaan juuri sen väärän ylityspaikan, ja olin nyt tasaisen varmasti matkalla kohti Kevoa Nilijoen sijaan. Onnea Emma, tuohon ei moni pystykään! Toki minä tuotakin kautta sinne Nilijoelle pääsisin, mutta matkaa vain kertyisi turhan paljon, varsinkin kun ottaa huomioon tuon kipeän nilkan ja märkien kenkien aiheuttamat hiertymät, jotka olivat nyt alkaneet ilmoitella olemassaolostaan. Pohdin vaihtoehtoa, että venyttäisin retkeä yhdellä yöllä, jolloin voisin leirityä jo ennen Nilijokea ennestään tutulle paikalle ja jatkaa huomenna aikomalleni reitille. Evästä minulla olisi sen verran että pärjäisin ylimääräisen päivän, ja viimeinen aamu menee ilman ruokaakin. Koirakin eläisi kyllä mukana olleilla kuivaherkuilla. Mutta ei. En innostunut ajatuksesta. Mitään pakkoahan mulla ei olisi tuota reittiä toteuttaa, vaan voisin ihan hyvin lähteä palailemaan suoraan mökille ja leiriytyä jonnekin matkanvarrelle. Niinpä arvoin uuden reitin Rassoaivin rinnettä pitkin Mavnnajoen latvoille ja siitä tuntureiden välistä seuraavalle purolle leiriin. Tiesin siellä kivan paikan, jonka ohi kuljin parin vuoden takaisella retkelläni. 



Olen vähän laiska tutkimaan karttaa kävelyn aikana, ja vielä laiskempi käyttämään kompassia, joten tyydyin vain välillä vilkuilemaan gepsistä karttaa. Sen näyttöhän on vallan pieni, ja nähdäkseen korkeuserot ja pikkupurot kartta täytyy zoomata hyvin lähelle, jolloin taas kokonaiskuva katoaa. Niinpä kuljin nyt enimmäkseen oman (surkean) suuntavaistoni varassa. Tulin puron latvoille ja muodostin mielessäni kuvan kartasta. Tuosta noin vain puron oikeaa puolta alkuun ja kunhan suo vähän kapenee niin yli. Mutta mutta, Gaimmoaivin pitäisi kyllä jo näkyä, enkä nyt löydä sitä. Onhan se tietenkin aika pieni ja huomaamaton tunturijärkäle että kerrankos sen kadottaa... Maisema alkoi näyttää kummallisen tutulle ja gepsin tarkempi tutkiminen osoitti että olen nyt piakkoin siellä, mistä lähdin aamulla ylittämään. Jeagelveaijohkan! Voi #painokelvotonteksti!! Ja taas meni suunnitelmat uusiksi. 

Nilkan kipu alkoi olla lähellä sietokyvyn rajaa, eikä hiertymätkään olleet ainakaan paremmaksi muuttuneet. "Pitäisiköhän nyt mennä sinne järville, joille aioin elokuussa. Sieltä menisi polku Tenontielle. Mutta se polku menee Aittijoelle, ja sieltä taas joutuisi kulkemaan neljä kilsaa asfalttia autolle. Rinkan voisin tietenkin jättää piiloon ja hakea sen sitten autolla. Jalka voi huomenna olla joko parempi tai huonompi kuin tänään, joten paras kun viimeiselle päivälle ei jäisi kovin pitkää tai vaikeaa matkaa, mutta tänään en enää kykene kovin pitkälle." Punnitsin eri vaihtoehtoja samalla kun poukkoilin suopounikossa yhä vain yltyvän kivun sumentaessa silmiä. Täältä nyt olisi ainakin päästävä ensitilassa helpompaan maastoon. 

"Jos vain möisi retkikamat pois ja alkaisi kerätä vaikka postimerkkejä...".










En tiedä tulinko lopulta mihinkään loppuratkaisuun, mutta leirini pystytin lopulta Stuorra-Mavnnan solan lähelle koivikkoon, solassa virtaavan puron alkulähteille. Nilkkakipu pyyhkiytyi pois samalla hetkellä, kun märät kengät vaihtuivat krokseihin, ja aika komea mustelmahan sieltä alta paljastui. Jälleen kun leiri oli pystyssä, lämmintä päällä ja iltateevesi kiehumassa, alkoi jo vähän naurattaa koko touhu. Olin kävellyt tänään 20 kilometriä vain päätyäkseni noin kilometrin päähän sieltä, mistä aamulla lähdin. Ihan näin putkeen ei ole suunnistaminen vielä koskaan ennen mennyt. 

Tulihan se tämäkin päivä lopulta valmiiksi.

Iltapala kahdelle. Molemmilla omat eväänsä.

Tällainenkin kaveri liittyi seuraan.

Näin joka 10. vuosi lienee paikallaan kerrata.
Ainakin tämänpäiväisen jälkeen tuntui että tarpeeseen tulee, erityisesti kohdat 1,2,5 ja 7.

Retken viimeinen aamu valkeni aurinkoisena. Jospa tästä nyt edes tulisi hyvä päivä. Nyt en edes jaksanut miettiä reittiä, vaan päätin mennä ulkomuistin varassa, meni syteen taikka saveen. Ihan uhallakin kun eilinen meni miten meni. Perus aamurutiinit ottavat kiirehtimättä sen kaksi tuntia teltasta poistumisesta siihen että rinkka on selässä. Nyt ei tarvisikaan kiirehtiä, sillä matkaa oli jäljellä alle 10 kilometriä, eikä ollut uhkaa sateesta. Kovaa tuulta oli luvassa, mutta sekään ei haittaa kun pidempiä taukoja ei tarvisi pitää. Puin merinopaidan päälle hengettömän ohuen tuulitakin, joka on muuten oivallinen vaate kovassa tuulessa. Hengittää, mutta blokkaa tuulen juuri sopivasti.


Aamukaaos. Aurinko ei ehtinyt paistaa leiriin, joten teltta oli pakattava märkänä.




Siinäpä se kivun syy.

Jätin nyt kipujalan kengän ylimmän nauhalenkin vapaaksi, ja joko sen ansiosta tai jostain muusta syystä kipua ei enää tuntunut. Vielä kun lähtiessä teippasin hiertymät, oli kävely taas ihan mukavaa. Solan ohitettuani katselin laakson toiselta puolelta loivahkon kohdan tuntureiden välistä. Tuota kohti ja siitä tunturijonon "omalle puolelle". Vahingossa osuin jälleen sille leiripaikalle, mistä olin lähtiessä käynyt tonttua katselemassa. Ei se vieläkään sinne ollut ilmestynyt, joten pitänee uskoa että se halusi jäädä tunturitontuksi. Sitten puron yli ja siitä suoralla linjalla kohti Doarrocohkkaa. 


Tuosta Doarrocohkkan vasemmalta puolelta pääsisin tuntureiden tuolle puolen.


Vanhasta rungosta oli hyvä ottaa tukea ylitykseen.





Niin se vain lähestyy koko ajan.









Doarrocohkkan lähestyessä alkoi mielessä siintää ajatus josko kävisin huiputtamassa sen. Rinkan voisin jättää alemmas odottamaan siksi aikaa. Tuossahan se huippu on ihan vieressä, joten ilman muuta käyn siellä. Rinkka jäi koivunjuureen odottamaan ja vain kameralaukku, puhelin, autonavaimet ja koira lähtivät mukaan. Kaikkein kriittisimpiä tavaroita en halunnut jättää, sillä koskaan ei voi olla täysin varma siitä että rinkka löytyy, vaikka reitti vaikuttaisi miten helpolta. Luin kerran varoittavan tarinan, jossa rinkka oli ihan vain hetkeksi jätetty odottamaan pudonneen kartan etsimisen ajaksi ja lopputulos oli vähällä olla kohtalokas. Lopulta retkeilijä onneksi palasi ehjänä kotiin, mutta ilman rinkkaa (joka onneksi sekin myöhemmin löytyi). Tuo tarina voisi edelleen löytyä Vaellusnetin uumenista, jos joku haluaa sitä sieltä käydä kaivelemassa. Retkillähän pieni eksyminen ei haittaa mitään niin kauan kun varusteet kulkevat mukana, mutta sitten kun rinkan hukkaa keskellä erämaata, onkin aika heikoilla. Olen siis itse todella varovainen tämän asian suhteen, ja usein raahaankin rinkan mieluiten mukanani huipulle, tai vähintäänkin tosiaan nuo tärkeimmät tavarat.

Tämäkin huippu teki sen saman pilan, minkä niin monet muutkin tunturit. Ylös kiipeävän annetaan ymmärtää että huippu on tuossa ihan lähellä, mutta kun sinne pääsee niin tuleekin seuraava, ja taas seuraava "huippu". Retkeilijä huiputtaa tunturia ja tunturi huiputtaa retkeilijää. Lopulta se ihan oikea huippu sieltä löytyi ja siellä kävi niin kova tuuli, että pelkäsin päänikin lentävän sen mukana Timbuktuun, koirasta nyt puhumattakaan. Kovin kauaa ei siis ihailtu maisemia, mutta tulipahan taas yksi tunturi lisää huiputuskokoelmaan. Rinkkakin löytyi onneksi vaivoitta ja päästiin jatkamaan matkaa.


Doarrocohkkan huipulla.


Tuulentuivertama tunturikoira.


Värikäs sadesuoja parantaa rinkan näkyvyyttä (niin, sekin on edelleen uusimatta).










Kotipurolla vielä viimeinen paussi.



Pitkä talvi taas edessä ennen kuin näemme seuraavan kerran.




Tuttua polkua loppumatka.





















 Sellainen reissu tällä kertaa. Onneksi tuo viimeinen etappi sentään sujui kommelluksitta ja kivuitta. Näin jälkeenpäin ajateltuna nämä reissut on kai just niitä parhaita, omalla tavallaan. Ne opettaa ja pakottaa pohtimaan omia toimintatapojaan ja sitä, miten niitä voisi kehittää, jotta tulevilla reissuilla ei tarvisi toistaa samoja virheitä. Välillä on myös ihan terveellistä poistua omalta mukavuusalueeltaan, jotta osaa iloita niistä helpoista ja mukavista päivistä, ja oppii tuntemaan omia rajojaan. 

Ihan ensimmäinen päivitettävä asia on nyt nuo jalkineet. Vasta neljän vuoden ikäiset Hanwag Alta bunionit ovat auttamattomasti tulleet tiensä päähän. Ne ovat valtavan hyvät kengät silloin kun ne on juuri vahattu ja kun on kuiva keli, mutta niiden vedenpitävyys ei ole uutenakaan ollut sitä, mitä sen pitäisi yli 200 euron kengissä olla. Toki kalvoton on aina kalvoton, mutta saumojen soisi silti olevan tiiviit, ja ylipäätään noissa on liikaa saumoja, eli potentiaalisia vuotokohtia. Nahkavuori on kuivana aivan lyömätön mitä tulee rakkojen torjuntaan, mutta nahkavuorin kastuessa tilanne kääntyy päälaelleen. Kun nihkeä märkä sukka ja nihkeä märkä nahka kohtaavat, ne suorastaan liimautuvat toisiinsa, jolloin hankaus siirtyy tietenkin jalan ja sukan väliin. Itsessänikin on toki vikaa, kun en ihan joka reissun jälkeen ole noita jaksanut huoltaa, ja toisaalta kun en ole älynnyt pakata vedenpitäviä sukkia mukaan viime aikoina. Seuraavia kenkiä pitää nyt talven aikana harkita tarkkaan. Nykykenkien laatu on heikentynyt kautta linjan, mutta toivon silti että löytäisin mieluisat ja hankaliin kinttuihini sopivat, jotka edes sen viisi vuotta kestäisivät. Syksyn reissut lienee paras tehdä suosiolla kumppareilla (jotka nekin olen nyt uusimassa jo kolmatta kertaa viiden vuoden sisään kun hajoavat käsiin).

(Tähän on näemmä karannut pari kuvaa, enkä nyt tabletilla saa niitä kuriin. Olkoon siis siinä.)




Rinkan sadesuoja-asia on nyt hoidossa, kun uuden rinkan mukana tuli suoja, mutta sen isomman sadeviitan kyllä voisin hankkia ensi kesää varten.

2 kommenttia:

  1. Olipas se retki! Jalkakivut ja märät kengät ovat itsellekin tuttuja asioita, joten ehkä osaan hiukan kuvitella, millaiset jalkafiilikset sulla tuolla oli. Ylimpien nauhalenkkien ohittaminen on kyllä hyvä konsti lieventää vaelluskengistä tulevaa rasitusta - minä oon käyttänyt sitä konstia lähinnä uusien kenkien sisäänajovaiheessa.

    Jalusta on aika ehdoton varuste revontulikuvauksessa. Ja kun ne reposet yleensä on ylhäällä taivaalla eikä alhaalla maassa, niin jalustaksi riittää aika usein ihan pieni taskujalustakin - sellaisesta ei paljoa lisäpainoa tule (niin kuin ei muistakaan "eihän tämä paina mitään" -varusteista rinkassa...).

    Maisemathan siellä on olleet taas kerran - ja erityisesti noiden värien kanssa - ihan huikeat. Ja suunnistussuorituksesta voi kyllä antaa erityispisteet! ��

    Kumppareiden kestävyyteen liittyen taidan tietää, missä vika. Kun toteat niiden hajoavan käsiin, niin olisiko ratkaisun avain siinä. Sä käytät kumppareita väärin. Ei niitä kuulu pitää kädessä, vaan jalassa. ☝️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja nyt sinä sen vasta kerrot, just kun olin päässyt hyvään vauhtiin käsilläsaapastelussa. 🤦 Ei kai auta kuin opetella noiden uusien saappaiden pukeminen jalkoihin, josko sitten kestäisi paremmin. 🤔

      Nyt voi jo vähän hihitellä tuolle retkelle, äkkiä se aika kultaa muistot. Maisemia ei tosiaan voi pelkästään moittia.
      Jotain semmoista pientä jalustaa oon miettinytkin, kunhan olis kevyt kuskata mukana. 😁

      Poista