Kesäretki Hossaan

Tulihan se tilaisuus Hossanreissuun tälle keväälle. Sääennuste ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta päätin silti lähteä nyt, jotta saisin tuon reissun käytyä ja samalla uuden sulanmaanretkikauden aloitettua. Perjantaina tien päälle ja iltapäivällä olin jo Huosivirralla. Räntää sateli hiljakseen ja lämpötila oli jossain viiden asteen kieppeillä. Matkalla oli tienvarsilla näkynyt reilusti lunta ja järvetkin olivat pääsääntöisesti vielä jäässä. Arvelin että poluilla voisi olla aika märkää ja valitsin jalkineiksi kumpparit, mutta otin kuitenkin autoon myös vaelluskengät mukaan. Eipä tarvinnut perillä edes harkita kummat laittaisin jalkaani, eikä päätöstä tarvinnut katua.

Jo tutuksi käynyttä Jatkonvaaran polkua Lipposensalmen suuntaan. Olin katsellut että Lipposensalmen laavulle ei hyytävä pohjoistuuli kenties sopisi, joten valikoin sen ensimmäisen yön leiripaikaksi. Kuuntelin kulkiessani lintujen ääniä, ja runsaimpana sieltä pisti korvaan järripeippojen järräys. Sitten yhtäkkiä alkoi kuulua sellaista jännää ääntä, ja arvasin heti kuka oli kyseessä. Nostin katseeni viereiseen kuuseen, ja siellähän niitä oli, jätkän (ja miksei eukonkin) onnenlintuja useampikin. Kuvaa kuukkeleista en edes yrittänyt ottaa, ne ovat niin vilkasta sakkia, mutta katselin niiden touhuja hetken aikaa. Olin salaa toivonut tältä retkeltä kohtaamista kuukkelin kanssa, ja näin toiveeni toteutui heti alkumatkasta. 

Saapuessani laavulle siellä oli tauolla toinenkin retkeilijä, jonka kanssa juttelimme tovin aikaa. Mukava keskustelutuokio. Hän jatkoi matkaansa ja minä jäin laavulle. 

[paasaus alkaa] Laavun ympäristöön oli sinne tänne nakeltu puuta ja roskia, ja puunjuurelta ja rannasta löytyi pussipastan jämiä, mistä pahoitin tietenkin mieleni. Tuli ihan mieleen yksi satu lapsuuteni tonttukirjasta, missä poronhoitajatonttu kilahtaa tullessaan autiotuvalle, jonka pihan olivat ihmiset roskineen sotkeneet. Noukkiessaan roskia hän toisteli mielessään: "Kompuroi ja kupsahda, nenällesi tupsahda." (Piti ihan tarkistaa että miten tuo menikään.) Pystyin erittäin hyvin samaistumaan tontun fiilikseen siinä siivoillessani ympäristöä, ja paljon rumempaakin kohtaloa olisin voinut mielessäni roskaajille toivoa. Harava kun olisi ollut, niin olisin saanut siivottua paremmin, mutta nyt piti vain tyytyä noukkimaan isoimmat puut läjään ja roskat maasta. Eniten vihastuttivat tyhjät kaasusäiliöt, toinen laavussa ja toinen maassa vesilammikossa lillumassa. Ne jätin laavuun huoltohenkilökunnan vaivoiksi kun ei ollut juuri ylimääräistä tilaa omassa rinkassa, mutta pienemmät karkkipaperit jne otin mukaani. Tämän blogin vakilukijoita tuskin tarvitsee muistuttaa käytöstavoista, mutta mainittakoon nyt varalta, jos joku roskiaan levittelevä henkilö tätä sattuu lukemaan. Roskia EI jätetä luontoon! Tämänkin laavun, kuten monen muunkin, seinällä oli erittäin selkeät ohjeet jätteiden käsittelyyn. Lukekaa niitä, ja noudattakaa. Näin retkeilyalueet pysyvät viihtyisinä, eikä luonnollekaan aiheudu harmia. [/paasaus päättyy] 

Verenpaineen palattua normaalille tasolle saatoin alkaa nauttia retki-illasta. Olin viime kevään reissun tapaan paistellut kotona valmiiksi miniribsejä, joita nyt lämmitin nuotiolla illalliseksi. Jälkkäriksi jokunen keksi ja tietenkin muutama kupillinen teetä. Seurailin siinä rantaporreessa uiskentelevaa kuikkaa. Yhtäkkiä kauempaa kuului toisen kuikan huuto, ja tämä uiskentelija kääntyi välittömästi katsomaan äänen suuntaan ja vastasi hetken kuluttua omalla huudollaan. Hihittelin siinä itsekseni, että akka siellä varmaan huuteli että takaisin kotiin sieltä kyliltä! 😆 Äkkiä se ilta siinä kului ja pienen lukutuokion jälkeen rupesin nukkumaan. Yö sujui ihan hyvin, mitä nyt aamupuolella alkoi viluttaa hieman, kuten hyvin usein käy. En jaksanut kaivella rinkasta foliokäärettä, joten aikani kärsittyäni päätin nousta tulien tekoon.

Lähtötilanne. Salli pahoitti mielensä repusta kuten yleensäkin ja maastoutuu tapansa mukaan varvikkoon.

Uudet kyltit. Jätänpä mielipiteeni kertomatta. 🙊

Talvi yllätti Jatkonvaaran rinteellä.

Kosteahkoa maastoa.

Lounajassa jäät vielä.

Iltapalaksi miniribsejä.

Teetä ja keksejä myös.

Lipposensalmen laavu.

Aamun sää ei ollut yhtään sen kummempi kuin illallakaan. Tuuli oli edelleen kylmä ja kova, ja lunta sateli. Aamupalaksi oli pekonia ja Lidlin pieniä salamimakkaroita. Suolaa annoksessa oli varmaan parin päivän edestä. 😜 Teet ja keksit luonnollisesti vielä jälkkäriksi ja sitten kamppeet kasaan. Tai no, veden kiehumista odotellessani taisin jo pakkailla makuuksia ja sensellaista. 

Vähän yhdeksän jälkeen pääsin liikkeelle. Matka taittui Järvien polkua pitkin Kokalmukselle ja siitä eteenpäin aina risteykseen saakka, jossa polku haarautuu kohti Valkeisen tietä ja Värikalliota. Tämä oli ehkä koko reissun märin osuus. Pitkokset olivat aika pitkälti tulvan peitossa, ja osa niistä seilasi irrallaan vedessä. Onneksi uusien pitkosten liitokset pitivät, etteivät sentään häipyneet kovin kauaksi, mutta käveleminen niillä oli aika hupaisaa touhua.

Aamiainen tekeillä.

Tulva.

Kokalmuksen laavu. 

Suomen kesä on vähäluminen.

Vesikeli.

Valkeaa unelmaa...

Kaunislammessa oli vesi tavallista matalammalla.

Sorastus ei tässä kohtaa varsinaisesti helpottanut kulkua. Tasoittunee ajan kanssa.

Jostain syystä en malttanut pitää minkäänlaista taukoa koko matkalla Lipposensalmelta Värikalliolle, ja loppumatkasta se alkoi kostautua melkoisena väsymyksenä. Raahustin kuitenkin sinnillä perille asti pitämään lounastaukoa. Sympaattinen Värikallion kota oli poissa, ja tilalle oli ilmestynyt suuri katosrakennelma pöytineen ja penkkeineen. Huhheijaa! No, onhan tuollainen toki isommalle porukalle paljon toimivampi ratkaisu kuin pimeä kota, ja onneksi kuitenkin rannan tulipaikka oli jätetty paikalleen. Tein tulet tulisijaan ja keittelin vettä currykanalounasta varten. Paikalle tuli retkiseurue, joiden kanssa vaihdettiin jokunen sana. He lähtivät käymään kalliomaalauksilla ja minä jäin syömään ja lupasin pitää heille tulia. Kun he palasivat, lähdin itsekin katsastamaan maalaukset. Olenhan minä ne nähnyt, mutta kävinpähän nyt kun kerran täällä olin. Tällä kertaa muistin ihastella kovasti hienoja kuvia, jotta Hossan maahiset eivät suuttuisi niinkuin kävi viimeksi kun menin möläyttämään jotain että "no eipä ole häävejä piirustuksia". Silloin koko loppuretken ajan nuotiot oikuttelivat, vedet eivät kiehuneet ja kaikkea sellaista pientä. Maahiset ovat totista porukkaa, niille ei kannata ****uilla.

Värikallion uusi rakennelma.

Lounasvedet kiehumassa.

Uusi katselutasanne. Ja sää taas herttainen.

Kolmiopäät.

Matka jatkui edelleen Värikallion polkua Lihapyörrettä kohti. Mietin siinä kulkiessani että tällä koko kierroksella ei ole oikeastaan mitään muuta kivaa kuin Ala-Ölökyn laavu. Polku on jotenkin tylsää ja hankalakulkuista. Mutta eipä minun nyt tarvitse hetkeen tuonne änkeytyäkään sen puoleen. Otin lähteestä juomapullon täyteen ja raahustin eteenpäin. Lihapyörteen laavuakin oli muokattu. Sinne oli rakennettu jonkinlainen tasanne ja polku parkkipaikalta oli sorastettu esteettömäksi. Tällaiset ovat minusta ihan kivoja uudistuksia ajattelen heitä, jotka eivät omin jaloin pääse kulkemaan, mutta haluavat kuitenkin päästä luontoon ja tulille.

Juomavesitäydennystä lähteestä.

Lihapyörteen jälkeen jatkoin Somerjoen vartta Laukkujärveä kohti ja siitä edelleen Laukkujärven polkua Puukkojärvelle päin. Alkuperäinen suunnitelmani oli yöpyä Kangaslammilla, mutta sääennuste oli lupaillut tuulen hieman kääntyvän yön aikana, ja viime syksystä muistin että Kangaslammit on kovalla tuulella muutenkin aika kylmä paikka, joten päätin katsoa millainen tilanne olisi Puukkojärvellä. Jos laavu olisi sopivasti tuulensuojassa, jäisin sinne yöksi.

Jäätäkin löytyi.

Luonnon ihmeitä. Kelo onnistui kaatumaan ohuen puun päälle, joka onnistui kaatumaan just eikä meikein toista puuta vasten. Muodostelma narisee tuulessa. Kestävää sakkia.

Arvioni osui oikeaan. Laavu oli melko hyvin tuulensuojassa, joten asetuin taloksi. Täällä oli mukavan siistiä ja viihtyisää, eikä vieraskirjan mukaan kävijöitä ollutkaan ollut montaa marraskuisen retkemme jälkeen. Tekaisin tulet tuluksilla, kuten tämän retken kaikki tulet. Ne olivat itseasiassa tuulella helpommat kuin tulitikut. Olen talven ajan sytytellyt niillä leivinuunia, ja nyt otin ne ekaa kertaa mukaan retkelle. Ja aion ottaa vastakin.

Illallinen oli samanlainen kuin edellisiltanakin, samoin leirielämä noin yleensäkin. Aikalaillahan nämä retkirutiinit jo samaa kaavaa toistelevat tulisteluineen ja teen juomisineen, mutta mikäs siinä kun homma kerran toimii. Yö oli vähän edellistä lämpimämpi, tuskin lämpötila niinkään, mutta kenties ilmavirta pääsi vähemmän kiertämään tässä laavussa ja siksi tuntui lämpimämmälle. Uni maistui hyvin ja nukuinkin reilut 10 h unet, josta aktiivisuusrannekkeen mukaan peräti 7 h syvää unta. Taisi olla vähän kova päivä tuo lauantai noin äkkiseltään... 😁 

Samanlainen illallinen kuin eilenkin.

Seniorikoiralaisetkin olivat aika poikki pitkän päivän jälkeen.

Herätys kiekaistiin kuikan toimesta kello 7.00. Olihan tuossa jo nukuttukin tarpeeksi, joten ylös vain ja tulien tekoon. Tänä aamuna suolapommi ei enää uponnut, joten leipä-tee-keksilinjalla mentiin. Sää oli edelleen mieltäylentävä: +2 ja räntäsadetta. Huvitti kun muistelin joskus vuosia sitten kirjoittaneeni tänne blogiin että "minähän en räntäsateessa lähde retkelle!". Parempi olis olla sanomatta yhtään mitään, kun sitä sitten löytää itsensä juuri sieltä missä ei ikinä aikonut olla. 😂 

Viimeiset 5,5 km Huosivirralle taittuivat reilussa tunnissa. Kauhistuin, kun huomasin että Suottajärven ihanalta tulipaikalta oli puuvaja purettu pois. Itse nuotiorinki oli vielä olemassa, mutta puuvajan purkaminen ei ennusta kyllä hyvää tulipaikan kohtalosta. Surku, tämä kun on ihan mielettömän kiva paikka ja olen haaveillut että vielä joskus tulen siihen teltan kanssa yöpymään. 😢 

Matkalla vastaan tuli vain yksi maastopyöräilijä, muuten ei näkynyt ketään eikä mitään metsän lisäksi. Arvoin että "oikaisenko" Hakokosken kautta, vai kuljenko hengenahdistuspoluksi kutsumaani Laukkujärven polun loppuosaa. Päätin valita jälkimmäisen, jotta minun ei tarvisi syksyllä taas rääkätä ystävääni sillä reitillä. Torkonluikealla oli tulva. Puuvaja ja tulipaikka olivat veden vallassa, ja niistä piti tietenkin napsia muutamat kuvat. Muutoin en suuremmin pysähdellyt matkalla.

Aamuteellä.

Viimeinen etappi alkakoon.

Uskollinen ystäväni.

Yksi selhviekin reissulta. Naama noessa (ja uusi takki toki tuli sotkettua tietysti myös).

Näkemisiin taas, Puukkojärven laavu.

Torkonluikea.

Haastetta tulentekoon.

Tulen leviämisen vaara ei liene merkittävä.

Uusi silta.

Porukan reput.

Uudet teleskooppisauvani, jotka sain tuliaisina Madeiralta.
Kestivät ainakin yhden retken. :D

Paluuherkut. 

Näin on retkikausi taas saatu alkuun. Mukava retki säästä huolimatta. Hossa on ollut varma valinta jo 13 reissun ajan ja on sitä edelleen. Loppusyksyllä viimeistään uudelleen, kunhan meno taas kesäkauden jälkeen rauhoittuu. Pitäkää ihmiset Hossa siistinä ja viihtyisänä, vaikka siitä kansallispuisto tuleekin ja kävijämäärät kasvavat. Hossa, jos mikä on ansainnut hyvää kohtelua!