Tänä vuonna vietimme pääsiäisen Lapissa. Jo syksyllä päätimme alustavasti asiasta ja mukavasti päätös piti ja reissu saatiin heitettyä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti lähteä ajamaan torstaina aamuyöllä, jolloin olisimme ehtineet päiväsaikaan perille. Mutta koska pääsin livistämään töistä keskiviikkona jo puolen päivän aikaan, niin emmehän me malttaneet jäädä enää illaksi kotiin läsimään. Olihan iso osa tavaroistakin jo pakattuina. Puoli kahden aikaan päivällä liikkeelle ja perillä Dalvadaksessa olimme alkuyöstä, n. 22.30.
Kamppeet ahkioon, rinkat selkään ja otsalamppujen valossa ylämäkeen. Onneksi ylös tunturiin oli ajettu kelkalla, joten ura oli kova ja hyvä kävellä. Ahkiossa oli valtavasti tavaraa, ja painoa koko komeudella oli lähemmäs 100 kilon luokkaa. Pakkausvaiheessa myös huomasimme että vetovaljaat olivat jääneet kotiin. Jyrkkää ylämäkeä tuollaisen kuorman kanssa on kohtuullisen rankka nousta, mutta kun kaksissatuumin kiskoimme vähän matkaa kerrallaan ja taukoja pitäen, niin reilussa tunnissa urakka oli suoritettu. Ottaen huomioon, että matkan pituus on noin 600 m, niin kovin nopeasti matka ei taittunut. Kelkkauraakin riitti vain jyrkimpään nousuun, minkä jälkeen se erkani eri suuntaan mökkitiestä. Hanki kantoi lumikenkää noin suunnilleen kokoajan, mutta välillä sitten upottiin koko jalan mitalta. Kamiinaan tulet, tavarat levälleen ympäri mökkiä ja muuta semmoista pientä tuloselvitystä, ja viimein joskus kolmen aikaan pääsimme nukkumaan.
Torstaiaamuna olimme vielä aika väsyksissä matkasta, mutta koska ilma oli hyvä ja aurinkokin pilkisteli, niin päätimme lähteä heti aamusella käymään hiihtolenkin tunturissa. Ajoitus menikin nappiin, sillä iltapäivä oli jo pilvisempi. Parin tunnin hiihtely, emme tehneet tulia tai syöneet eväitä. Retken jälkeen hyvin ansaittu sauna ja tuhti päivällinen. Uni maistui seuraavana yönä!
Perjantaille oli luvattu koko pääsiäisen paras sää, joten ajattelimme lähteä huiputtamaan Nuvvus-Ailikkaan. Laskeuduimme alas autolle ja ajelimme Nuvvukseen vain huomataksemme että Ailikkaalle menevä tie oli aurattu vain alkupäästä erään mökin pihaan, eikä sinne viitsinyt autoa jättää. Niinpä täytyi palata takaisin ja tehdä uusi suunnitelma. Matkalla nappasimme pulloihin vettä Nuvvusjoesta.
Uusi reittisuunnitelma muotoutui sellaiseksi, että hiihtäisimme Nilijokea pitkin ylöspäin ja nousisimme jossain kohtaa tunturiin ja sieltä alas mökille. Jossain välimaastossa tekisimme nuotion ja paistelisimme makkaraa. Niinpä ei muuta kuin sukset jalkaan ja jokiuomaan. Joessa oli oikeastaan koko matkalla kapea "railo", jossa oli välillä enemmän ja välillä vähemmän sulaa. Jokiuomassa lumi ei kantanut juurikaan vaan hanki humahteli pelottavasti suksen alla pitkältä matkalta. Onneksi jäällä kulki vankka kelkkaura, jota pitkin oli turvallista ja helppoa hiihtää.
Noin viiden kilometrin jälkeen jokeen laskevan sivupuron kohdalla oli sen verran loivempaa rinnettä, että sitä pitkin saattoi lähteä yrittämään ylös tunturiin. Nousu sujui muuten suht kivuttomasti, mutta paikoin kun sukset upposivat syvälle lumeen, oli melkoinen työ päästä jälleen hangen pinnalle. Pikkuhiljaa sieltä kuitenkin noustiin ylöspäin ja saatoimme alkaa etsiä sopivaa tulistelupaikkaa. Yleensähän tunturissa tuulee aina sen verran kovasti että huipulla tulistelu ei tule kysymykseen, mutta tällä kertaa tuuli oli lähes olematon. Niinpä päätimme kivuta mahdollisimman korkealle, jotta voisimme tulistelun ohella ihailla maisemia. Aurinkokin näyttäytyi juuri kun aloimme sytytellä nuotiota. Mutta jotta retki ei olisi ollut liian täydellinen, niin molemmat saappaani hiersivät kantapäitä siinä määrin että kulkeminen oli melko tuskaista. Vaikka yleensä kannan rakkolaastareita jopa käsilaukussa, niin tällä kertaa niitä ei tietenkään ollut mukana, edes ensiapupakkauksessa. Koitin liimailla niihin jos jonkinnäköistä laastaria ja teippiä, mutta eiväthän ne auta mitään. Pieni helpotus tuli kuitenkin kun nappasin villasukat pois jalasta. Loppumatka sujui jotenkuten siedettävästi. Ja huvittavintahan tässä on se, että olen koko talven kulkenut noilla saappailla milloin lumikengät, milloin sukset jalassa, eikä ne ole kertaakaan vielä hiertäneet ennen kuin nyt...
Laskeutuminen alas mökille ei ollutkaan ihan helppoa. Avorinteessä laskeminen onnistuu vielä mukavasti, mutta kun puusto lisääntyy ja rinne jyrkkenee, niin tilanne muuttuu jo vaaralliseksi. Sukset saavat rinteessä äkkiä turhan kovan vauhdin ja puiden väistely on melko toivotonta. Torstaina saimme huomata että kaatuminen on ainoa tapa saada vaarallinen vauhti pysähtymään, ja vaikka kaatuminen itsessään ei satu, niin sen jälkeinen ylösnousu ei todellakaan ole mitään helppoa hommaa. Hanki kyllä kantaa sukset ja koirat, mutta pystyynrämpivä ihminen kyllä uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Siinäpä kun koittaa sitten könytä pystyyn kun sukset ja jalat ovat tuhannen solmussa jossain muun ruhon ja lumen alla, ja mistään ei saa käsille tukea kammetakseen itsensä taas suksille. Tällä kertaa koitimmekin olla erityisen varovaisia ja laskea reilulla siksakilla puiden lomitse. Aika hyvin tässä onnistuimmekin, sillä ainakin itse selvisin koko paluumatkan kaatumatta. Sukset kaipaisivat ehdottomasti teräskantit reunoilleen, jolloin niiden hallittavuus kohenisi huomattavasti. Nyt ne luisuvat sivusuunnassa aivan holtittomasti, eikä esim. auraamisesta ole mitään hyötyä. Ne myös luistelevat silloin, kun hiihdetään vähänkin kaltevalla alustalla, mikä aiheuttaa aivan typeriä kaatumisia helpossakin maastossa.
Pitkän retken jälkeen oli taas mahtava päästä saunaan ja syödä savulohta päivälliseksi.
Lauantaiaamu alkoi lätynpaistolla. Päivän ohjelmassa oli autoilua ja Jäämeren maisemia. Hiihtäminen ei oikein kumpaakaan innostanut, joten oli ihan mukava käydä vähän reissussa. Koko päivä siellä vierähtikin Varanginvuonolla, ja maisemat olivat jälleen upeita.
Sunnuntaina pakkailimmekin sitten tavarat ahkioon ja lähdimme kohti kotia. Jos ahkion kiskominen tullessa oli kova homma, niin ei sen hilaaminen alaspäinkään ollut ihan helpoimmasta päästä. Tosissaan sai roikkua naruissa ettei se lähtenyt lapasesta jyrkässä alamäessä. Selvisimme kuitenkin autolle ja kotimatka saattoi alkaa. Loistoreissu jälleen kerran. Lapissa on hienon näköistä talvellakin, mutta kyllä silti vieläkin odotamme kovasti kesää. :)
