Hossassa jälleen

Loman ensimmäinen retkireissu suuntautui, minnekäs muuallekaan kuin Hossaan. Olin kyllä pyhästi vannonut etten menisi sinne ennen kuin loppusyksystä, mutta näköjään taas kerran uhmasin itseäni ja tein juuri päinvastoin kuin olin suunnitellut. 

Jätin auton tuttuun tapaan Huosivirralle ja lähdin siitä kohti Kangaslampia. Jotensakin tutuksi käynyt lähtöreitti tämä, mutta eipähän tartte paljoa miettiä, senkun vaan kävelee menemään. Tällä puolella puistoa oli varsin hiljaiset polut, eikä edes Hakokoskella näkynyt ketään. Laavulle saavuin noin tunnin käppäilyn jälkeen ja asetuin taloksi. Nuotio tietenkin ohjelmanumerossa ensimmäisenä, nyt kun ei metsäpalovaaraakaan enää ollut. Siinä kiehisiä vuollessani tulin ajatelleeksi että tämänhän on itseasiassa koko vuoden ensimmäinen nuotioni. Jopas nyt jotakin. Asiahan selittyy toki kehnolla lumitalvella (tai siis kulkemista ajatellen kehnolla lumella, joka viime talvena esti retkeilyt) ja miltei välittömästi lumien sulamisen jälkeen alkaneella kuivuudella, joka alkoi vasta nyt elokuulla hiukan hellittää. Leivinuunia, saunanpesiä, takkoja, kamiinoita, risukeittimiä ja kotien tulisijoja ei tietenkään lasketa nuotioiksi, vaikka niitä olin toki sytytellyt lukemattomia. Eipä voi sanoin kuvailla, miten hyvä fiilis tuosta tervastulien tuoksusta tulikaan.

Ilta meni siinä leppoisasti teetä keitellessä, puita pilkkoessa ja mitä sitä nyt retki-iltoina yleensä tehdäänkään. Nätti ilta ja auringonlasku. Hyvissä ajoin makuupussiin ja Retki-lehden pariin nuotion rätinää kuuntelemaan.

Aika monet kerrat on tätä polkua tullut talsittua.

Hakokosken laavu siellä omalla paikallaan.

Leiripaikka saavutettu.

Vuoden eka nuotio.

Montakohan lienen tällaisiakin kuvia ottanut retkilläni.

Asumus.

Tyyni ilta.

Retkilukemista.

Yö sujui rauhallisesti ja taisin nukkuakin ihan hyvin. Viileän yön jäljiltä lampien yllä oli komea usva, joten kamera joutui taas koville.

Kuvailun jälkeen elvytin nuotion henkiin ja painuin vielä hetkeksi makuupussiin nauttimaan aamun tunnelmasta. Mikäpä kiire tässä olisi mihinkään. Ennen pitkää sieltä kuitenkin nousin aamutoimiin ja jossain kohtaa pääsin taas polullekin.

Matka jatkui Laukkujärven polkua Laukkujärven tupaa kohti. Mustikkaa näkyi matkanvarrella runsaasti, joten pakotin itseni pitämään pienen tauon. Keräilin puolisen kuksallista mustikkaa ja istahdin kaatuneen kelon päälle välipalalle. Loppukesän retkeilyn pieniä iloja. 

Lounastaukoa pidin Umpi-Valkeisen tulipaikalla. En viitsinyt isoja tulia tehdä yhden vesipannullisen takia, joten kaivoin risukeittimen esiin. Siinähän tuo nopsasti kiehui ja sain vedet lounasannokseen ja teehen. Jälkkäriksi hiukan suklaata ja jälleen reppu selkään. 

Kävelin samaa reittiä kuin viime elokuun reissulla, eli Hossaislammen P-paikan kautta Pitkä-Hoiluan rantaan ja siitä kohti Lipposensalmea. Tähän asti retki oli ollut hyvinkin rauhallinen, mutta kuten osasin odottaakin, niin tällä puolen puistoa alkoi väkeä lappaa vastaan kuin pipoa konsanaan. Ahdistuin hieman ja tein pikapäätöksen loikkia Jatkonvaaran kautta autolle ja siirtyä Hevonpersiiseen täältä. Kellokin oli vasta kolmen kieppeillä, joten Lipposensalmi taikka Lounajan tulipaikka olisivat olleet joka tapauksessa liian lähellä yöpymistä ajatellen. 

Jatkonvaaralla kaikki se ruuhka-ahdistus kaikkosi tyystin. Tuo reitti on kyllä yksi Hossan parhaista paloista, ja mikä parasta, vastaantulijoita ei ollut ainuttakaan. Ainoa sydäntä raastava asia oli se, että mustikkaa oli metsät sinisenään, eikä mulla ollut mitään astiaa mihin niitä olisin kerännyt. Jouduin syömään kaikki mitä poimin.

Pöyristyttyvä poro kun ei koiraa pelkää.

"Räyh!" Ja kas noin, nokkava poro sai ansionsa mukaan.

Joko taas nuita on polulla.

Metsäporot ovat paljon rohkeampia kuin tunturissa elävät lajitoverinsa.

Auto löytyi omalta paikaltaan. Ajelin muutaman kymmenen kilometriä länteen päin, jätin auton pikkutien varteen ja kävelin noin kilsan matkan Hevonperseenmutkan laavulle. Nimen takiahan tuonne piti päästä, mutta eipä paikka nimestä huolimatta, tai juuri sen ansiosta, ollut yhtään hullumpi muutoinkaan. Iso ja siisti laavu nätillä paikalla. 

Haarakas. Joko kelta- tai kavala.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie... Järkyttävä silta.

Perus iltatoimien lisäksi poimiskelin ympäristöstä vähän mustikoita. Ajattelin että aamulla voisin tyhjentää litraisen vesipulloni ja kerätä sen täyteen mustikkaa. Niinpä otin varaslähdön jo illalla ja täytin puurokupin mustikoilla. Retken viimeisenä aamuna ei tartte syödä puuroa, joten kipolle ei olisi kuitenkaan käyttöä.

Iltapalaksi näkkäriä ja mustikoilla höystettyä soppaa.

Tunnelma kohillaan.

Aamulla heräilin taas kaikessa rauhassa ja aamutoimien jälkeen täytin vielä sen vesipullon mustikoilla ennen kuin palailin autolle.

Ei puuroa tänään.

Saalis,

Tulipahan täälläkin nyt viimein yövyttyä.

Semmoinen retki oli se. Ei mitenkään erikoinen mutta mukava kuitenkin, ja oli kiva nähdä hiukan taas eri osaa Hossasta. 17. Hossanreissu ja tuskinpa vieläkään viimeinen. Mielessä alkoi itseasiassa jo pyöriä ajatus alkutalven retkestä. Saapa nähdä mikä on fiilis sitten kun ulkona on pimeää, märkää ja kylmää. Se on yllättävän helppo suunnitella valoisaan ja lämpimään aikaan kaikenlaista. 😆