Alkuvuoden kuulumisia

Tammikuu alkaa pian olla selätetty ja kaikkein pimein aika on näin ollen ohi. Päivä onkin jo selvästi pidentynyt, vaikka aurinko onkin näyttäytynyt harmillisen harvoin. Onneksi tuossa oli kuitenkin parisen viikkoa lumisateetonta aikaa, oli nimittäin ihan mukava joulukuun jatkuvan kolaamisen jälkeen tehdä muutakin kuin lumitöitä. Pakkanenkin paukahteli kylmimmillään jossain -25 asteen kieppeillä. Ihan mukavaa sekin välillä on, kunhan ei viikkokausiksi jää pyörimään noihin lukemiin. Niin paljon kuin hirsitalosta tykkäänkin, niin kylmä tämä on kuin mikä. Tuossa kovempien pakkasten ja tuulien aikaan meni varmaan reilu viikko ilman että sisälämpötila nousi kahteenkymmeneen asteeseen, vaikka lämmitin uunin tulikuumaksi vähintään joka toinen päivä. Ihmeesti tuohon jatkuvaan paleluunkin vaan tottui, sillä nyt kun ilma lauhtui ja yhtäkkiä olikin 22 astetta lämmintä sisällä, niin meinasi kuuma tulla. Koskaan ei ole ihminen tyytyväinen. 😆 Lumitöiden ja kylmyyden lisäksi täällä meillä on aina sillointällöin myös yhtäkkisiä vesikatkoksia. Tällainen katkos tuli taas torstai-iltana, joten ei muuta kun vesisankot räystäiden alle ottamaan katolta sulavaa lunta talteen. Onneksi sattui olemaan vesikeli... No, katkos meni lopulta ohi muutamassa tunnissa, mutta kyllä minusta kuulkaa välillä tuntuu että ei tässä tarvi mihinkään retkelle lähteä kun ihan samat jutut saa tehdä täällä kotonakin. :P Mutta elämä on valintoja, enkä minä täältä maankorvesta kaupunkiin haluaisi.

Loppiaisviikonloppuna aurinko pilkahti, ja sen innoittamana suksin pitkästä aikaa suolle. Kiva parituntinen siellä tyttöjen kanssa vierähti, vaikka vähän harmitti kun risukeitin jäi matkasta.

Tuli jo aavistus keväistä fiilistä.

Pakkasten myötä pääsin myös aloittamaan lumikenkäkauden ihan kunnolla. Tähän asti esteenä olivat nuo sulana pysyneet ojat, joita täällä ei (valitettavasti) voi välttää mitenkään. Eivät ne vieläkään kunnolla jäässä ole, mutta sen verran kuitenkin että lumikengillä tohtii yli mennä. Reitistöä on kertynyt 6 kilometrin verran. Joen jäälle ei ole nyt kyllä mitään asiaa, eikä kieltämättä ole suurensuurta hinkuakaan...

Joessakin paljon sulia paikkoja vielä.

Nousuraudat käytössä.

Järven ja joen välinen puro ei taida tänä talvena jäätyä lainkaan.

Ilveksen jäljet.

Hirvi on kulkenut polullani.

Jossain tuolla mielen uumenissa kyti ajatus että haluan retkelle. Siis ihan päiväretkelle risukeittimen kanssa. Edellisestä kerrasta oli jo ihan liikaa aikaa. Niinpä viime sunnuntaina pakkasin reppuun teenkeittovehkeet taukokamppeineen ja lähdin suksimaan. Lähdin liikkeelle kotipihasta ja suunnistin yhdelle suolle, missä kävin kesällä hillassa. Koirat jäivät tällä kertaa kotiin, sillä reittiin sisältyi tienylitystä ja kelkkareittiä, ja suksilla koirien hallitseminen on kovin hankalaa (ja hihnojen kanssa ei hommasta tulee yhtään mitään). 

Alkumatka oli suoraan sanonko mistä. Tuo ihana kuusivoittoinen metsä on pilattu aivan täysin toista metriä syvillä ojilla, joista ei pääse kunnolla yli minään vuodenaikana. Painokelvotonta tekstiä pääsi suusta useaan otteeseen noissa ojissa rypelehtiessäni. Tulin siinä myös tavattoman surulliseksi miettiessäni, kuinka upea luonto täällä olisikaan ilman ihmisen... noh, ajattelemattomuutta. Pieniä ja suuria suoalueita, komeaa kuusikkoa ja valtavasti eläimiä ja lintuja. Oikea paratiisi siis. Mutta kiitos ojitusten, täällä on lähinnä vain erittäin vaikeakulkuista lääseikköä syvine ojineen ja kitukasvuisine mäntyineen (joista tuskin koskaan tulee edes sitä haviteltua puupeltoa talousmetsääkään). Ja ne vähät kuusikot hakataan vuosi vuodelta pienemmiksi palasiksi. Mutta niin, jospa taas palaisin siihen retkeen, ennen kuin sisäinen puunhalaajahippini pääsee kunnolla irti.

Hiihtelin aika pitkälti omalla suuntavaistollani ja välillä gepsiä vilkaisten kohti sitä suota, mihin olin aikonut. Viimein noin sadan ojan jälkeen suo viimein näyttäytyi edessäni ja kulkeminen helpottui kertaheitolla. En tiedä haluatteko kuulla, mutta tämäkin suo on ojitettu niin rajusti, että se on jo osittain kuivunut. Totesin tämän kesällä hillareissulla, mutta nyt tuo kurjuus oli sentään peittynyt lumen alle ja koitin olla ajattelematta asiaa sen kummemmin. Päätin pitää evästauon parin ojan jälkeen metsänreunassa, mihin ei pääsisi ehkä tuulemaan kovin paljoa. Pakkanen oli jossain kympin huudeilla kotoa lähtiessä, ja alavalla suolla se tuntui hiukan kiristyneen.

Repolainenkin on ollut liikkeellä.

Sopiva taukopaikka löytyi ja virittelin tulet Happy stoveen. Olin ottanut kotoa runsaasti kuivaa tuohta ja tikkuja ja lisäksi katkoin kuivia oksia. Tuli syttyi nätisti, mutta sammahti kuitenkin melko pian. Tulkitsin asian niin, että keitin painui sen verran lumeen, että se ei saanut kunnolla ilmaa. Mitään muuta syytä kuivien tikkujen ja tuohen palamattomuudelle en keksinyt. Koitin tietenkin käännellä sitä, mutta ei se oikein auttanut. Teevesi lämpeni kuitenkin sen verran, että sain jäätyneelle korvapuustilleni kaveriksi hiukan juomaakin. Tämähän olikin ensimmäinen talviretkeni Happy stoven kanssa, ja osoitti että sille täytyy ottaa jokin alusta mukaan, jotta se ei pääse painumaan lumeen edes sitä ratkaisevaa paria senttiä. Ikean aterintelineistä tehdyn keittimen kanssa en ole tällaiseen ongelmaan törmännyt. Se palaa tohottaa vaikka olisi syvemmälläkin kinoksessa. Tai sitten Happy stove vaan on änkyrämpi luonne.

Olin aika hyvässä jäässä tauolta lähtiessäni. Sormet olivat lähes tunnottomat ja muutenkin palelin ensimmäiset sadat metrit lähes horkassa ennen kuin liike alkoi lämmittää. Varpaat säilyivät ihme kyllä lämpiminä Safari Termo-saappaiden ja parin villakerroksen sisällä. Puhelinkin tykkäsi huonoa pakkasessa ja sammahti kun yritin sitä tauolla käsitellä. Onneksi olin jo aika lähellä tietä ja pientä metsäpätkää lukuun ottamatta loppu reittini kulkisi kelkkareittiä pitkin, joten minut olisi ehkä löydetty jos olisin vaikkapa loukannut itseni. Jännästi sitä on oppinut henkisesti turvautumaan puhelimen olemassaoloon, kun sitten kun siitä lopahtaakin akku niin heti tulee mieleen että entä jos jotain sattuu. Vaikka kuitenkin aika epätodennäköistä että sattuisi. Ihmeesti sitä kuitenkin pärjättiin aikana ennen kännyköitäkin. Onhan se hyvä hätävara toki, mutta ehkä sitä nyt hetken pärjää ilmankin.

Hiihtelin tielle ja siitä kohti kelkkareittiä. Olipa eteneminen helppoa kelkkauralla ja ilman ojia. Pääsin niistäkin kuitenkin nauttimaan vielä viimeisellä etapilla reitiltä kotiin. Löysin teerien jälkiä ja kieppejä. Tässä lähialueilla majailee semmoinen useamman kymmenen linnun parvi. Olen muutaman kerran ne onnistunut säikäyttämään lentoon kiepeistään ja tuntuu että niitä vaan riittää ja riittää ja riittää... Ilahduttavaa. Loppusyksystä Salli pöläytti tässä lähellä lentoon riekonkin. Kaiken ojamarmatuksen ja mielenpahoittamisen jälkeen täytyy sanoa että on täällä vielä vähän sitä luontoakin jäljellä. 😁

Happy stove ja känkkäränkkä-päivä.

Omatekoista puustia ja teetä.

Hetki helppoa hiihtouraa. Ei ojia!

Täällä sitä on myllätty ja lepäilty kiepeissä.

Teerien harakanvarpaita.

Kotipelloilla jälleen.

Retken yhteenveto.

Tulistelu ja teenjuonti ovat olleet alkuvuoden teemana ihan kotioloissakin.

Kovien pakkasten aikaan liikuttiin kävellen. En tiedä miksi, mutta kovalla pakkasella minua ei huvita laittaa lumikenkiä jalkaan. Joo tiedän olevani kummallinen. :P Kelkkareitti oli mukavan kova käveltäväksi, joten pääsin kiertämään sitä ja teitä pitkin n. 6 kilsan mittaista lenkkiäni. Mukavaa vaihtelua lumikenkäilylle sekin.

Teeret säikytetty lentoon pakkaspäivän kävelyllä.

Yksi sattui jopa kuvaankin.

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös tuo pakkasjakso. Keskiviikkona pyrytti taas lunta kovan tuulen kanssa. Alkoi jo olla siinä ja siinä, että oliko tykkykuusikossa enää järin turvallista kulkea. Selvisin  ilman putoavia jääpalloja ja katkeilevia puita, mutta lumikuorrutukselta en sentään välttynyt. Välillä tuli ihan kunnon tuiskauksia suoraan naamaan. Toistaiseksi viimeiset kuvat lumisesta metsästä, sillä torstain vesikeli pudotteli lumet varsin tehokkaasti alas. No, aikansa kutakin ja kohtahan tässä jo kevät tuleekin. 😏

Tuulenpuuska sai aikaan pienen paikallisen lumipyryn.

Lumikuorrutteinen koira...

... ja akka.

Tänään kävin sitten urakalla aukomassa koko reitistöni auki lumituiskun jäljiltä. 2 h 21 min siihen meni ja matkaa tuli 7 km. Kilsan verran tuli päällekkäisiä pätkiä, jotta sain koko reitin kuljettua, joten kokonaispituus jää sinne kuuden kilometrin paikkeille. Nyt pari ystävääni ovat hankkimassa itselleen lumikenkiä ja se on nostattanut minussakin uusien lumikenkien kuumeen, vaikka entisetkin ovat vielä ihan ehyet ja tykkäänkin niistä. Yritän siis tukahduttaa moisen kuumeen heti alkuunsa...

En muista olenko täällä blogissa asiasta maininnut, mutta jos joku ihmettelee koiramääräni kutistumista, niin Musto on muuttanut pysyvästi vanhempieni luokse Olga-pennun kaveriksi. Sen pumppu ei enää kestä rankkoja lenkkejä, ja se viihtyy "mummolassa" oikein hyvin, joten päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Kieltämättä itsekin pääsen vähän helpommalla kun on vain yksi hirvien perään vouhkaaja, joka on lumiajan ulkopuolella pidettävä aina hihnassa. Salli ei onneksi niin jaksa niitä kouhkata vaan pysyy mukana ilman hihnaakin. Nythän Vannikin saa kulkea tässä kotimetsissä ja lumikenkäreiteillä vapaana, kun ei hangessa jaksa kovin kauas lähteä, mutta kevään koittaessa se saa taas hihnatuomion.

Lumikenkäreitistöni, n. 6 km.