Sooloretki Hossassa

Miehellä päättyi jo loma, minulla olisi vielä pari viikkoa jäljellä ja hinku retkeilemään on vielä kova, aivan kuin en olisi vielä saanut tarpeeksi rinkkaa kantaa... Reissukaveria kun en saanut mukaan, niin päätin kerätä rohkeuteni ja lähteä ensimmäiselle kahden yön yksinretkelleni. Siksipä halusin myös kohteen olevan tuttu ja turvallinen, joten minnepä muuallekaan kuin Hossaan. Reittiä en jaksanut pahemmin etukäteen suunnitella. Tähän aikaan vuodesta arkipäivinä laavuilla tuskin olisi ruuhkaa, ja vähintäänkin nyt tulipaikoille kyllä teltan kanssa mahtuisi. Keitin jäi kokonaan matkasta, otin vain kattilan, kahvipannun ja paistinpannun mukaan. Nuotiopaikkojahan Hossasta löytyy kyllä.

Tiistaina, 1.9. koitti lähdön hetki. Ajoin aamupäivällä ensin Puolangalle ja sieltä tankin ja kaupan kautta suoraan Hossaan. Perillä Huosivirralla (lähtöpaikan olin kuitenkin miettinyt etukäteen) olin noin kahden maissa ja melko pikaisen lähtöselvityksen jälkeen polulle. Otin tällä kertaa vain Muston mukaan, se kun on jäänyt viime aikoina vähän vähälle huomiolle, ja tytöille tekeekin ihan hyvää nyt levähdellä reppujen kantamisesta. Eivätpä nuo kovin innokkailta näyttäneetkään kun näkivät että reppuja pakataan. :D Sitäpaitsi, nyt oli Muston 9-vuotissynttärit, joita piti toki juhlistaa.

Lähdin Huosivirralta  kävelemään Hakoharjua pitkin, käännyin sitten Torkonluikealle ja siitä lähdin seurailemaan keltaisella merkittyä polkua Iikoskea kohti. Torkonluikealla vastaan tuli kalastaja, päivän ainoa ihmiskohtaaminen. Olin lähtiessä vilkaissut retkikarttaa ja ajatellut käydä katsomassa Iikoskella sijaitsevaa laavua, mutta nyt kun varmistelin vielä reittiä retkikartasta, niin huomasin että siellähän onkin laavun lisäksi jos vaikka mitä keittokatosta ym, eikä se sitten enää vaikuttanutkaan niin kiinnostavalta. Nousin polulta pois ja päädyin metsäautotielle, jolta haarautui pian toinen samanlainen kohti Kangaslampia. Olin vähän haaveillut yöpyväni Kangaslammilla, kun olen kovin mieltynyt siihen paikkaan, mutta nyt oli vielä niin kovin aikaista, että luovuin suunnitelmasta ja päätin hakeutua jossain kohtaa Laukkujärven polulle ja jatkaa sitä pitkin eteenpäin. Yhtäkkiä joku laittoi radion päälle! Kaldoaivissa koin vastaavan ilmiön ja siitä viisastuneena tajusin nyt alkaa tähyillä taivaalle. Ja aivan oikein, hanhiparvihan se siellä lenteli komeassa aurassa etelää kohti. Että osaavatkin ääntää jännästi. :D

Muutettuani suunnitelmaa otin oikoreitin Laukkujärven polulle jossain Suottajärven kohdilla. Voi kuinka mukavalta helppo polku ja tasainen maasto tuntuvat kaiken sen kivikon jälkeen, mitä Lapissa kuljimme! Puukkojärven laavulla pidin pienen rinkattoman tauon. Pari palaa suklaata, hetken istahdus vieraskirjaa lukien ja sitten taas matkaan. Tässä vaiheessa aloin hahmotella ajatusta, että kävelisin Ala-Ölkyn laavulle yöksi, joten suunta oli kohti Lihapyörrettä. Vastaan tuli hölmö poronvasa, joka pakeni aina vähän matkaa polkua pitkin, pysähtyi katsomaan, pakeni taas jne vaikka kuinka pitkään ennen kuin viimein tajusi poistua polulta. Musto oli tohkeissaan, mutta onneksi se ei ole yhtä kova kiskomaan kuin tytöt. Mustikoita oli valtavasti, ja isojakin olivat mokomat. Popsin niitä naamaani minkä kerkesin ja lopulta jouduin jo asettamaan itselleni niiden syömiskiellon, etten vallan kyllästyisi niihin keti kättelyssä. Ehtisin kyllä syödä niitä tällä reissulla vielä lisääkin. Mutta toisaalta, nythän ne ovat parhaimmillaan niin maun kuin vitamiinienkin puolesta, joten pitäähän niitä syödäkin. Sää oli lämmin, noin 15 astetta, ja aurinkoinen. Välillä yli kulki tummia pilviä, joista saattoi jokunen pisara tipahtaa vettä niskaan, mutta kastumisesta ei ollut kuitenkaan vaaraa.

Puoli kuuden aikaan saavuin Lihapyörteelle. Parkkipaikalla oli auto, mutta laavu oli tyhjä. Jäin laavulle hetkeksi pitelemään sadetta ja pohdin siinä, että kuinka suurella todennäköisyydellä Ala-Ölkyn laavu olisi miehitetty. Kello oli jo sen verran että kovin kauas en enää viitsisi kävellä, ja nälkäkin alkoi jo olla. Toki Värikallion kodalle ei olisi laavulta enää pitkästi, joten se voisi toimia hyvänä kakkosvaihtoehtona... Hetken aikaa olin jo jäämässä Lihapyörteelle ja tein jo polttopuutakin, vaikka laavu ei mielestäni ole niitä kaikkein viihtyisimpiä ja parkkipaikan läsnäolokin minua vähän häiritsi. Tuskinpa tuolla olisi tarvinnut pelätä ketään, tai siis luultavimmin sellaiset henkilöt joita pitäisi pelätä, eivät juurikaan Hossassa parveile, mutta silti ajatus siitä että laavun viereen pääsee autolla, ei oikein innostanut. Sen verran varovainen olen näin yksin liikkuessa, että ehkä nukkuisin yöni paremmin syvemmällä metsässä. Lopullisen päätöksen matkan jatkamisesta tein siinä vaiheessa kun näin nuotionpohjassa olevan kaikenlaista vastenmielistä ryönää. Sadekin oli lakannut sopivasti joten kohti Ala-Ölkkyä vain. Onneksi en vielä ollut kerennyt purkaa tavaroita rinkasta puukkoa enempää.

2,5 km matka Ala-Ölkylle taittui noin puolessa tunnissa helppoa reittiä pitkin, ja mikä parasta, laavu oli tyhjä! Niinpä asetuimme taloksi. Ensimmäisenä nuotiontekoon ja vedet lämpiämään. Sitten koiralle ruoka ja itselle peti valmiiksi veden kiehumista odotellessa. Illalliseksi paistoin pari makkaraa ja tein mustikkasoppajauheesta mehua, mikä on ihan mukavaa vaihtelua kaakaolle. Teetäkin välillä juon, mutta kun se tuppaa laittamaan nesteet liikkeelle vähän turhan tehokkaasti, niin en näin illalla sitä oikein viitsi juoda. Vielä muutama keksi ja sitten päiväkirjan kimppuun. Uuden pöllövihkoni unohdin keittiön pöydälle, mutta onneksi hoksasin asian ja sain ostettua kaupasta matkalla uuden, joskaan niin hienoa en löytänyt vaan jouduin tyytymään tylsempikuosiseen vihkoon. Sää oli pilvipoutainen ja edelleen tuli pieniä sadekuuroja, jotka eivät kuitenkaan ehtineet kastella. Lämmin ilta, mutta tuuli kylmästi, joten piti etsiä lämmintä vaatetta päälle. Ajoissa makuupussiin ja uuden kirjan kimppuun. Uni kuitenkin taisi tulla melkoisen pian.

Yöllä heräilin aika tiuhaan ja jossain vaiheessa Muston piti päästä pissalle, joten käytiin vähän jaloittelemassa kuutamossa. Aamusella jokin lintu herätti minut, kun lenteli ja räpisteli laavun lähellä. En kuitenkaan ehtinyt nähdä, millainen kaveri oli kyseessä, kuukkeli voisi olla epäiltyjen listoilla. Auringonnousun aikaan oli melko viileää ja sain vetää lämpökaulusta tiukemmalle kun alkuyöstä oli vielä ollut kuuma. Kävin hereillä tämän tästä, mutta jatkoin kuitenkin katkonaisia uniani puoli yhdeksään saakka, jolloin nousin puuronkeittoon. Kova tuuli hankaloitti nuotionsytytystä ja jouduin turvautumaan myrskysytkärin apuun. Aamupalaksi puuroa, leipää ja teetä sekä muutama keksi. Kiirettä en pitänyt vaan vetkuilin leirissä kaikessa rauhassa. Pakkaustohinoiden keskellä laavulle tuli naiskaksikko islanninlammaskoiratytön kanssa. Jutustelimme hetken ja sitten he jatkoivat matkaansa Värikalliolle ja minä jäin järjestelemään tavarakaaostani. Musto ilmeisesti tykästyi nuoreen tytönhupakkoon, kun porukan lähdön jälkeen se jäi laavun nurkalle katselemaan heidän peräänsä haikeana. Noin 11 aikoihin nostin viimein rinkan selkään ja lähdin kohti Värikalliota. Sää oli pilvipoutainen ja viileä, kulkemisen kannalta oivallinen mutta kova tuuli meinasi jäädyttää sormet (ja tokihan ne sormikkaat piti pakata jonnekin mahdollisimman hankalaan paikkaan).

Värikallion kodalla tapasin jälleen naiset, jotka olivat nyt palaamassa samaa reittiä autolle. Itse jatkoin Värikallion polkua eteenpäin kohti valkeisentietä. Rauhallista metsää ja tasaista polkua, mikäs siinä on kävellessä. Vasen jalka alkoi kuitenkin vihotella, pohje kramppasi ja etureisi samoin. Tuntui kuin lonkka olisi lähdössä sijoiltaan (vaikka vika oli varmastikin ennemmin lihaksissa). Välillä se tuntui jo vertyvän parempaan suuntaan, mutta pian taas oikkuili. Matka jatkui hieman linkaten, mikä kostautui myöhemmin.

Ylitin tien ja jatkoin polkua eteenpäin. Keskellä polkua makasi kuollut myyrä, mikä lie senkin tarina. Mustikoita riitti täälläkin, mutta nyt en välittänyt niitä syödä, kävelin vain tasaista tahtia eteenpäin. Kaunislammen jälkeen poistuin polulta ja otin suunnan metsän läpi Iso-Valkeisen rantaan, jota pitkin kulkee polku lounastaukopaikaksi suunnittelemalleni Muikkupuron laavulle. Mukanani oli itse tulostettuja karttapapereita, jotka kulkivat rullalla Muston repussa, mistä ne ovat helposti saatavilla tarvittaessa. Nyt katselin niistä kuitenkin oikoreittiäni ja laitoin ne sitten hupparini etutaskuun. Pääsin jo melkein laavulle saakka, kun huomasin karttarullan pudonneen. Hemmetti. Tiesin, että kovin kaukana ne eivät ole, sillä aika vasta olin niitä viimeksi katsellut. Niinpä palasin polkua takaisin päin niitä etsimään, ja löysinkin onneksi aika pian. En toki olisi eksynyt ilman niitä, ja paperi olisi aikanaan maatunut luontoon, mutta aina tietysti parempi kun löytyvät eikä metsään jää mitään sinne kuulumatonta. Sitten sinne laavulle taukoa pitämään.

Laavu oli tyhjä, ja jäin pitämään lounastaukoa suunnitelmani mukaisesti. Pilkoin puut, tein tulet ja laitoin vettä lämpenemään. Sitten poimin laavun läheltä mustikoita soppaa varten. Puhelimessa oli sen verran kenttää että sain kotiväelle "hengissä ollaan"-viestit lähetettyä. Söin mustikkasoppaa ja paistoin makkaran, jälkkäriksi kaakaota ja suklaapatukka. Päivitin myös päiväkirjan, vaikka sormet meinasivat olla melko kohmeessa kun laavuun tuuli niin kylmästi. Muikkupuron laavu on ihanalla paikalla ja hirmu siisti. Tuo puro jaksaa aina ilahduttaa kun se on niin hieno. Suunnittelin yöpyväni Lipposensalmella, jonka tiesin entuudestaan olevan kaunis paikka, ja mistä olisi huomenna autolle noin kuuden kilometrin matka. Toivoin että siellä ei tuulisi näin kylmästi.

Muikkupurolta lähtiessä palelin kuin horkassa, vaikka pukeuduin tauolla untuvatakkiin ja kaikkea. Pian siinä kävellessä kuitenkin lämpeni ja lopulta oli ihan hyvä kulkea. Seurailin nyt Järvien polkua ja enpä muistanutkaan kuinka sievä reitti se on. Ala-Valkeisen tupaan kävin ohikulkiessani kurkkaamassa, nätti paikka ja tilava tupa, kelpaisi varmasti majoittua sielläkin. Tuvan jälkeen polku nousi ylös Hoiluansärkälle, jolta avautui nätti maisema oikealla Ala-Valkeiselle ja vasemmalla Pitkä-Hoilualle. Ala-Valkeisella meni kolme melojaa kajakeillaan. Eipä olisi hullumpi ajatus tulla joskus Hossaan kanootinkin kanssa.

Vasemman jalan kipu paheni pahenemistaan. Kokalmuksen kohdalla alkoi jo olla tuskallista kävellä kun koko jalkaa särki ja kaikenhuipuksi vielä pikkuvarvas alkoi hiertyä. Oikea jalka oli vielä ollut kunnossa, mutta jopas vain siinäkin alkoi jo tuntua kun olin pitkän aikaa varannut sille enemmän kuin vasemmalle. Viimein saavuin Lipposenlammen tulipaikalle, mistä ei olisi enää kuin kivenheitto laavulle. Pelastus!

Laavulle päästyäni en tavoistani poiketen tehnytkään ensimmäisenä tulia, vaan aloitin vaatteidenvaihdolla. Hikiset kamppeet pois, repusta kuivaa tilalle ja vielä untuvatakki ja toppahousut päälle. Näin yritin minimoida palelemisen, sillä iltaa vasten en halunnut toisintoa Muikkupurolla iskeneestä palelukohtauksesta. Vielä buranaa naamaan orastavan pääkivun takia ja sitten vasta puuntekoon ja tulille. Ja sen jälkeen ohjelmanumerossa oli tietysti päiväkirja. Matkaa kertyi tälle päivälle noin 16 kilsaa ja aikaa tähän kului 2+2 tuntia. Nuo parin tunnin huikoset tuntuvat aika sopivilta. Osasin aika hyvin arvoida kulkunopeuttani, sillä Värikalliolta lähdettyäni arvioin olevani Muikkupurolla noin 13.00, ja sieltä lähtiessäni arvelin saapuvani Lipposensalmelle viiden kieppeillä. Ja näin tapahtui. Hauskaa. Kello ei ollut vielä paljonkaan, mutta äkkiäpä se ilta kuluu, ja noilla jaloilla ei kyllä olisi enää pidemmällekään kuljettu.

Päiväkirjaan kirjoitin näin: "On täällä ihanan rauhallista. Peti on valmis, iltapala syöty (Musto sai viimeisen makkaran, ei uppoa minulle enää), niin nyt ei paljon muuta ole enää kuin aikaa. Haluaisin valvoa pimeäntuloon asti, silloin on niin tunnelmallista kun alkaa hämärtää. Kirjaa voisi alkaa lueskella."

Tein popcornia ekaa kertaa nuotiolla ja lopputulos oli oikein hyvä. Kattilallinen poppareita eikä yhtään palanutta. Aika läjä jäi jyviä pamahtamatta, mutta niin se tahtoo voilla tehdessä aina olla, ja eipä kattilaan sen enempää kuin omaan mahaankaan olisi enempää mahtunutkaan. Että sikäli nappisuoritus. Söin vielä loput keksitkin, joten oikealle ruualle ei olisi enää jäänyt tilaa, eikäpä minulla oikeen mitään enää ollutkaan, nuudelipaketti ja leipää korkeintaan. " Taidampa ottaa kirjan ja mennä makuupussiin pimeää odottelemaan. Pääkipu hellitti, olo hyvä, samoin mieli. Kauempana ui pari joutsenta. Kädet ovat mustat noesta ja mustikoista, pesussa lähtee noki mutta mustikka ei. Mutta ovatpa ainakin puhtaamman tuntoiset."

Tovi kirjanlukua makuupussin uumenissa ja vähitellen silmiä kiinnemmäs. Kai tuota jossain kohtaa nukahdin, kunnes puoliltaöin heräsin joutsenien älämölöön. Kaakattivat ja räpistelivät lentoon niin että koko tienoo raikasi. Eipä sillä, kiva tuota oli kuunnella, luonnon ääniä keskellä muuten niin hiljaista, tyyntä metsää. Nakkelin vielä nuotioon puuta tuomaan tunnelmaa, kun tiesin että en ihan hetkeen nukahtaisi uudelleen.








Katkonaisesti nukuin. Koitin aina välillä peitellä Mustoa untuvatakillani, säälitti kun oli kylmä eikä sillä ole oikein nyt pohjavillaa nimeksikään. Ei se kuitenkaan suostunut takkia pitämään, vaan joka kerta peittelyn jälkeen se nousi ja ravisteli takin pois. Olkoon sitten, elämä on valintoja. Jonkinlaisessa horteessa tajusin että migreenikohtaus olisi tulossa ja että lääke pitäisi ottaa, mutta arvatkaapa otinko. Olisihan siihen vaadittu nouseminen istualleen ja kurkottaminen lääkepussi rinkasta ja vesipullo vierestä, mutta ei. En muka jaksanut sen vertaa nousta, vaikka olen taatusti tietoinen seurauksista. 15 vuotta olen tästä riesasta kärsinyt enkä ole näemmä mitään oppinut. Neljän maissa kipu alkoi olla sitä luokkaa että vaihtoehtoja ei ollut. Migreenikohtauksilleni tyypilliseen tapaan toinen puoli naamasta turrana ja kipu säteili silmään ja leukaan. Otin lääkkeen ja koitin vielä saada unen, mutta en saanut, ja kohta alkoi oksettaa ja hiki puskea pintaan. Siinä vaiheessa tein päätöksen nousta ylös ja lähteä autolle. Sitä riskiä en halunnut ottaa, että olo pahenee täällä metsän keskellä, kun olen yksin liikkeellä ja autolle on vielä matkaa. Niinpä vain ylös ja pikavauhtia kamppeet kasaan. Aamupalaksi vähän mustikkamehua, muuta en voinut edes harkita syöväni. Jokin huuteli kauempana, kenties kuikka, tai sitten se ääni kumpusi oman pääni sisältä, ei voi olla ihan varma asiasta.

5.30 aamu oli valjennut riittävästi ja rinkka oli pakattuna lähtemistä varten. Olin vähän kahden vaiheilla että menisinkö Jatkonvaaran kautta polkua pitkin, mikä oli alkuperäinen suunnitelmani, vaiko sitten tietä pitkin, joka olisi tylsä, mutta ainakin helppokulkuinen vaihtoehto. Tuossa tilanteessa halusin vain päästä mahdollisimman äkkiä autolle, ja kun polkujen haarautuessa viitta osoitti Jatkonvaaran reitin olevan kilometrin lyhyempi, niin valitsin sen. Ja hyvä että valitsin. Polku oli nimittäin todella helppokulkuinen ja kulki hirmuisen sievässä maastossa. Kosteaa, viileää metsän ilmaa oli hyvä hengittää ja etovasta olosta huolimatta nautin kulkemisesta. Lääke alkoi vähitellen tepsiä ja viedä pääkipua pois ja viimeisten puolentoista kilometrin aikana oksetuskin kaikkosi. Metsässä oli hieno usva, jonka seasta aurinko pilkisteli noustessaan. Ihan mielettömän hieno tunnelma! Autolla jo melkein harmitti lopettaa kävely.

Ehkä jos olisin vielä sinnitellyt laavulla puoli tuntia-tunnin pidempään, olisi huono olo helpottanut, mutta silloin olisin kyllä jäänyt paljosta paitsi kun aurinko olisi jo ehtinyt nousta. Että ehkä lopulta ihan hyvä näin. Vasen jalkakin oli yön aikana leppynyt, mutta oikea oli vihoissaan tällä kertaa. Se ei tosin enää tuossa konkurssissa juuri menoa hidastanut. Hyvä kuitenkin että olo koheni kävelyn aikana, niin pääsin jatkamaan suoraan kotimatkalle. Migreenin ollessa päällä en olisi voinut oikein lähteä ajamaan, olisin ollut vaaraksi muille siinä kunnossa. Tarkoitus oli vielä mennä Puolangalle mökille yöksi, mutta luovuin ajatuksesta kun edessä olisi ollut vielä mökin lämmitysoperaatiota sun muuta. Ehtiipä tuonne toisella kertaa sitten.

Kiva reissu, ja oli ihana katsella pitkästä aikaa Hossan metsiä ja järviä ja nauttia valmiista leiripaikoista kuivine polttopuineen. Ja mukava oli myös huomata. että yksinkin pärjään. Yöt nukuin tavallista huonommin, että kai minua sitten vähän jännittikin. :) Mutta pelottanut ei, en tunnusta ainakaan. :P Musto oli reipas retkikaveri, paljon helpompi sen kanssa on kulkea kuin tyttöjen, eikä sen kanssa tarvinnut edes menettää hermoja. Tiistaille matkaa kertyi 13 km, keskiviikolle 16 ja torstaille 6. Yhteensä siis 35 kilometriä, ei huono. Yksin tulee näemmä käveltyä enemmän. Säät suosivat ja Hossan luonto näytti jälleen parhaat puolensa. 8. reissu ja vieläkään en kyllästynyt alueeseen. ;) Ihmisiä en nähnyt kuin kolme + ne melojat, joten rauhassa sai kulkea.

Ja niin, ne jalat. Ensin kipeytyi oikea jalkapohja ulkosyrjästään, ja perjantaiaamuna siivotessani kipu vain yltyi ja yltyi, varpaat alkoivat "tikkuilla" ja niiden juuressa tuntui pistävää kipua. Sitten alkoi samaa oiretta tulla myös vasempaan jalkaan. Käveleminen oli tuskaista, joten edessä oli pakkolepoa viikonlopun ajan. Sunnuntaina uskaltauduin ihan pikkukävelylle lähipelloille ja jokirantaan, mutta yhä edelleen jalkoihin sattui. Ilmeisesti tuo on jonkinlaista rasitusvammaa, ja nyt ei kai auta muu kuin lepuuttaa niitä, jotta olisin ensi viikolla työkunnossa. Viikonlopulle olisi myös suunnitelmissa pieni retki, jolloin pitäisi viitisen kilometriä pystyä kävelemään, joten kovasti haluaisin nyt saada kintut kuntoon ennen sitä. Tämä lepäily vaan alkaa jo käydä hermoille, mutta ei voi mitään. Haluan kuitenkin tälle syksylle vielä rinkkaakin kantaa, joten nyt pitää vaan malttaa.