Aloitin juoksemisen joskus viime talvena, ensin hyvin pienistä pätkistä vähitellen pidentäen muutamiin kilometreihin. En ole koskaan oikeen pitänyt juoksemisesta, enkä voi sanoa pitäväni siitä vieläkään. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että kävelemällä en enää saanut mielestäni tarpeeksi tehoa lenkkeilyyn, joten oli pakko alkaa juosta. Aluksi en edes kiinnittänyt juuri huomiota kenkiin, mutta matkojen pidentyessä oli jo pakko ruveta miettimään jalkinevalintaakin. Fyssariystäväni oli lentää persiilleen kun kuuli millaisilla kengillä juoksulenkkini tein. Juu, EI näin!
No, sitten tuli kevät ja ongelma ratkesi kuin itsestään. Löysin jostain kaappien kätköistä ihan "oikeat" lenkkarit, jotka olin joskus kuusi vuotta sitten ostanut Citarin alekorista. Jippii, näillähän minä voin juosta. Ja niin perhana soikoon juoksinkin, koko sulanmaan ajan, ja ihan ongelmitta ja pitkiäkin lenkkejä. Sitten tulivat ekat lumet ja pakkaset, ja edessä oli taas ongelma: lenkkarit olivat vähän turhan liukkaat lumella ja märässä, hieman jäisessäkin kivikossa ja juurakossa. Lisäksi niistä meni samantien vesi läpi, mikä nyt ei sinällään haitannut, kun kyse oli kuitenkin vain juoksulenkistä eikä esim. useamman päivän retkestä. Mutta onhan kuivilla jaloilla tietysti vähän mukavampi juosta, vaikka kyllähän se 0-asteinen vesi toki viilentää mukavasti. ^_^
Mutta niin, yhtenä päivänä löysin itseni Stadiumista hipelöimästä juoksukenkiä. Hintalaput aiheuttivat sydämentykytyksiä, mutta tiesin toki karun totuuden että ihan parillakympillä en tulisi selviämään. Hyllystä pisti kuitenkin silmään yksi mielestäni kohtuullinen hintalappu, jonka yläpuolella komeilivat Adidaksen Coretex-lenkkarit. Ehän minä niistä mitään ymmärtänyt muuta kuin että soman väriset olivat, semmoiset harmahtavan violetit (vaikka ne kuvissa näyttävätkin tylsän mustilta). Myyjän avustuksella sovitin kenkiä ja totesin että joo, kaipa nää on ihan hyvät. Eihän tuommosista voi tietää ennen ku niillä on juossut useemman lenkin erilaisissa olosuhteissa, että miten ne oikeesti toimivat. Niinpä ne lähtivät mukaan. Mitään huippuunsa tuettuja kenkiä en edes halua, koskapa olen vakaasti sitä mieltä että jalan pitää kehittyä tukemaan itse itseään, eikähän se onnistu jos se aina tuetaan kengällä kun lähdetään vähänkään epätasaisemmalle alustalle. Omaan lenkkireittiini kuuluu tällä hetkellä aika monenlaista alustaa: kynnöspeltoa, metsäpolkua, hiekkatietä ja kaikkea siltä väliltä, joten nilkat ja tasapainoaisti joutuvat koetukselle.
En ole vielä montaakaan lenkkiä noilla kerennyt tehdä, sillä tämä kulunut viikko on mennyt aivan harakoille juoksemisen suhteen. Ekoilla parilla lenkillä kiinnitin huomiota siihen että jalkaterät kipeytyivät jonkin verran, ja sitten myös selkälihakset menivät aivan totaalisen jumiin. Selkäjumit nyt voivat johtua mistä tahansa muustakin, mutta kuulemma uudet kengätkin voivat moista aiheuttaa. No, tilanne korjaantui torstain "kidutuksessa" (joka siis pitää sisällään hierontaa ja akuneuloja), enkä ainakaan eilisen lenkin jäljiltä moisia oireita huomannut. Pitää nyt vain malttaa tehdä pieniä lenkkejä ja ajaa nuo kengät sisään rauhassa niin jospas se siitä. Ainakin pohjien pito on hyvä, samoin vedenpitävyys. Vähän jännittää, miten noilla pysyy pystyssä talviolosuhteissa kunhan tulee kunnolla lunta ja jäätä.
Tänään piti olla retkeilypäivä. Olin vakaasti päättänyt että tulistelemaan on päästävä, vaikka foreca lupasikin vesisadetta koko päiväksi. Kuinkas sitten kävikään, koko päivä meni tietsikalla istuessa ja kirjaa lukiessa. Syytän tästä ystävääni, joka ei muka sitten voinutkaan lähteä vesisateessa laavuilemaan. >.< Tyydyimme katsomaan poroista ja saamelaisista kertovaa ohjelmaa, ja Vannia ainakin kiinnosti hirveästi porokellojen kalkatus ja porokoirien räksytys. Voisikohan koira oppia porojen paimentamisen ihan vain näyttöruudulta katselemalla?
